Kaikkien läheisten huolet ja murheet kaatuu minun päälle, en jaksa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pyytäisin apua juuri näiltä läheisiltä. Kertoisin tuon mitä kirjoitit, etten jaksa ja rintaa puristaa ja olen romahduspisteessä. Kysyisin heiltä, mitä minun kannattaa nyt tehdä, että selviän.

Jos oikeasti olet romahduspisteessä, sinun on pakko ottaa etäisyyttä. Voit aloittaa nimeämällä vaikka tähän ne läheisesi, joita sinun romahtamisesi auttaa:

______________________

__________________________

________________________

Terapeutit on tuutannut tuota rajojen vetämistä nyt jonkin aikaa, ja hyvin näyttää uppoavan. Se vaan, että sitten unohdetaan se jälkimmäinen osa ohjeesta. Eli niitä rajoja ei vedetä siksi, että voi sitten olla auttamatta ja keskittyä vain itseen, vaan siksi, että jaksaa paremmin auttaa kun ei tilttaa itse. Eihän lentokoneessakaan ohjeisteta laittamaan maskia ensin itselle ja sitten chillailemaan kun lapset tukehtuu vieressä.

Jos niitä toisten murheita ja huolia on joutunut kuuntelemaan aivan liikaa, niin sitä voi olla jo niin finaalissa niiden kanssa, ettei uutta taakkaa enää jaksa. Ei edes pienenpientä murhetta.

Silloin on pakko keskittyä vain omaan jaksamiseen.  Eikä siinä ole mitään väärää. Sitä samaa kaikki muut ovat tehneet ihan koko ikänsä. Sehän on melkein missä tahansa yhteisössä ihan normi kuvio, että kaikki murheet tuupataan yhden niskaan. Se kun on niin hyvä kuuntelemaan. Jos niitä murheita jaettaisiin vähän tasaisemmin muillekin, niin ei yhden tarvitsisi uupua kaikkien murheiden alla.

Ihan hirveä tuommoinen vaatimus, että sen murheiden kantajan pitäisi vaan reippaasti kuntouttaa itsensä jotta jaksaa taas kuunnella lisää muiden murheita. Ihan kuin ne muut olisivat jotain pieniä lapsia, joille pitää koko ajan asettaa happinaamaria.

Ihmiset on erilaisia ja kaikilla on omat heikkoudet ja vahvuudet. Joillain on enemmän heikkouksia ja joillain vahvuuksia. Siksi lienee loogista, että vahvat joutuu auttamaan useammin kuin heikot. Vaihtoehto on se, että annetaan heikkojen hukkua. Siihen suuntaan taidetaan olla matkallakin. Valintoja.

Mä tarvitsin nuorempana paljon tukea ja tosi pitkään "kuormitin" läheisiä. Onneksi jaksoivat tukea, koska nyt olen vahvempi ja tuen puolestani erästä heikommin voivaa kaveriani. Tiedostan myös että koska vaan voi osat taas muuttua, riippuen mitä elämä tuo eteen. Ja vaikka jäisinkin tähän rooliin, niin mielummin olen vahva ja kykeneväinen auttamaan kuin heikko ja muiden armoilla. Eli osaan olla siitä kiitollinen, sen sijaan että kokisin sen jotenkin epäreiluna tai työnä.

Tietty jos on itse lopussa, niin sitten pitää siirtyä autettaviin, kunnes ehkä taas jaksaa itse auttaa. Kommunikaatiota tarvitaan puolin ja toisin, sekä solidaarisuutta. Turha kuitenkaan uhriutua tai syyllistää heikompaa, siitä ei hyödy kukaan.