Kaikkien läheisten huolet ja murheet kaatuu minun päälle, en jaksa

Pidät välit hieman etäisempinä. Äiti kaatoi jossain vaiheessa murheensa niskaani, otin etäisyyttä.

Pakkohan läheisiä on auttaa. Mutta jos on itse vahva ja hyvä ratkaisemaan asioita, niitä sitten kertyy lähipiiristäkin.

Teet ensimmäiseksi itsellesi selväksi, ettet ole vastuussa toisten ihmisten ongelmista. Ota tosiaan vaikka etäisyyttä, jos ei muu auta. Kannattaa tutustua myös itseen paremmin ja pohtia miksi kantaa toisten taakkoja.

Olen ollut samassa tilanteessa reilu vuosi sitten. Välillä oli vaan pakko ottaa etäisyyttä. Autoin siinä missä pystyin, mutta yritin myös olla itselleni armollinen ja hyväksyä sen, että vaikka mitä tekisin, en toisten murheita pysty ratkomaan. Minä keskustelin ystäväni ja puolisoni kanssa ja sain työterveyshuollon lääkäriltä nukahtamislääkkeitä parin viikon käyttöön. Pikku hiljaa on helpottanut, vaikka ei tämä ahdistus ole kokonaan kadonnut.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut samassa tilanteessa reilu vuosi sitten. Välillä oli vaan pakko ottaa etäisyyttä. Autoin siinä missä pystyin, mutta yritin myös olla itselleni armollinen ja hyväksyä sen, että vaikka mitä tekisin, en toisten murheita pysty ratkomaan. Minä keskustelin ystäväni ja puolisoni kanssa ja sain työterveyshuollon lääkäriltä nukahtamislääkkeitä parin viikon käyttöön. Pikku hiljaa on helpottanut, vaikka ei tämä ahdistus ole kokonaan kadonnut.

Kiitos viestistä. Näinhän asia on, etten voi elää toisten elämää mutta kun kyse on omista perheenjäsenistä, niin etäisyyden ottaminen on vaikeaa. Rakkaitten tuskaa ja kärsimystä on niin vaikea kantaa ja kun mikään ei riitä ja auta. Jotain lääkitystä kai pitäisi minunkin harkita.

Mä hain saikkua kun näännyin toisen ongelmiin ja se lääkäri sanoi että pitää tehdä itselleen rajat mitä on sallittua vaatia sinulta ja sanot ei.

Jos ette muuta kuin tapaa hänen ongelmia selvitellen niin sen pitää loppua. Välillä on hyvä kuulla ongelmia mutta et ole terapeutti.

Minulla on ollut vaikeaa elämässä mutta se kuuluu purkaa terapiassa, ei sysätä tutuille

Pyytäisin apua juuri näiltä läheisiltä. Kertoisin tuon mitä kirjoitit, etten jaksa ja rintaa puristaa ja olen romahduspisteessä. Kysyisin heiltä, mitä minun kannattaa nyt tehdä, että selviän.

Jos oikeasti olet romahduspisteessä, sinun on pakko ottaa etäisyyttä. Voit aloittaa nimeämällä vaikka tähän ne läheisesi, joita sinun romahtamisesi auttaa:

______________________

__________________________

________________________

En jaksa enää murehtia kun narsistin uhri palaa aina kiduttajansa kanssa yhteen. Ei vaan enää oma psyyke kestä. Piste. Olen yrittänyt auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Pidät välit hieman etäisempinä. Äiti kaatoi jossain vaiheessa murheensa niskaani, otin etäisyyttä.

Asun onneksi suvusta kaukana,mutta viestejä satelee kuinka on vaikeaa ja ei rahat riitä. Ja silti palataan narsistin kanssa yhteen. Milloin järki tulee päähän että ei narsisti muutu? Ja se ei ole minun syy,että ihminen ottaa puolisoksi hullun narsistin josta suku auttaa eroon ja sitten tämä uhri ottaa takaisin sen ???

Pyydä itse tukea jotta jaksat tukea muita. Ei sinun kuulu olla vain tukemassa, vaan kyse on ketjusta jossa jokainen antaa ja saa. Toki voit myös etäännyttää itsesi kärsivistä läheisistä kuten kulttuurissamme tapana on, mutta sillä tavalla kiihdytät vain kehitystä jossa olemme kaikki lopulta onnettomia ja yksin.

Välit poikki hetkellisesti ja ota huilitaukoa. Opettele sanomaan ei.

Jos romahdat niin et silloinkaan voi auttaa ketään. Sano tämä heille suoraan.

Kerro suoraan, että nyt tarvitset itse tukea ja lepoa.

Et jaksa enää tukea muita.

Eikö suvussa ole ketään, jonka kanssa voisit keskustella tästä suoraan.

Miettikää kuinka näitä asioita voisi hoitaa niin, ettei kuormittaisi liikaa yksittäistä henkilöä.

Vetäydy nyt kuitenkin itse sivuun.

Melkein 7 vuotta sitten aloitettu ketju. Varmaan auttaa kysyjää, aloittaa tässä vaiheessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidät välit hieman etäisempinä. Äiti kaatoi jossain vaiheessa murheensa niskaani, otin etäisyyttä.

Asun onneksi suvusta kaukana,mutta viestejä satelee kuinka on vaikeaa ja ei rahat riitä. Ja silti palataan narsistin kanssa yhteen. Milloin järki tulee päähän että ei narsisti muutu? Ja se ei ole minun syy,että ihminen ottaa puolisoksi hullun narsistin josta suku auttaa eroon ja sitten tämä uhri ottaa takaisin sen ???

Ehdottomasti hajurakoa. Et halua sotkeentua tuohon soppaan etkä voi auttaa, kun toinen ei oikeasti halua apua.

Olen täsmälleen samassa tilanteessa. Olen yrittänyt delegoida muille, ketään ei kiinnosta, vaikka henki minulta lähtisi. Etäisyyden ottaminen on vaikeaa kun apua tarvitsevia on niin monta, ei riitä tunnit vuorokaudessa.  Siispä olen ottanut sellaisen asenteen että peruna kerrallaan eli teen asioita omaan tahtiin asia kerrallaan ja keskityn iltaisin ja aamuisin ja joskus päivälläkin jos ennätän tietoiseen hengittämiseen. 

Siis siihen että ilma kulkee sisään ja ulos. Teen sitä n. 5-15 min kerrallaan. Se on auttanut.

Tiedätkö, kiristääkö narsisti puolisoa? Jotkut jäävät riippuvuussuhteeseen, eikä siinä 'järkipuhe' auta.

Nyt on aika välittää itsestäsi, muut eivät sua auta. Ainakaan siten, kuin haluaisit.

Vierailija kirjoitti:

Pyytäisin apua juuri näiltä läheisiltä. Kertoisin tuon mitä kirjoitit, etten jaksa ja rintaa puristaa ja olen romahduspisteessä. Kysyisin heiltä, mitä minun kannattaa nyt tehdä, että selviän.

Jos oikeasti olet romahduspisteessä, sinun on pakko ottaa etäisyyttä. Voit aloittaa nimeämällä vaikka tähän ne läheisesi, joita sinun romahtamisesi auttaa:

______________________

__________________________

________________________

Terapeutit on tuutannut tuota rajojen vetämistä nyt jonkin aikaa, ja hyvin näyttää uppoavan. Se vaan, että sitten unohdetaan se jälkimmäinen osa ohjeesta. Eli niitä rajoja ei vedetä siksi, että voi sitten olla auttamatta ja keskittyä vain itseen, vaan siksi, että jaksaa paremmin auttaa kun ei tilttaa itse. Eihän lentokoneessakaan ohjeisteta laittamaan maskia ensin itselle ja sitten chillailemaan kun lapset tukehtuu vieressä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pyytäisin apua juuri näiltä läheisiltä. Kertoisin tuon mitä kirjoitit, etten jaksa ja rintaa puristaa ja olen romahduspisteessä. Kysyisin heiltä, mitä minun kannattaa nyt tehdä, että selviän.

Jos oikeasti olet romahduspisteessä, sinun on pakko ottaa etäisyyttä. Voit aloittaa nimeämällä vaikka tähän ne läheisesi, joita sinun romahtamisesi auttaa:

______________________

__________________________

________________________

Terapeutit on tuutannut tuota rajojen vetämistä nyt jonkin aikaa, ja hyvin näyttää uppoavan. Se vaan, että sitten unohdetaan se jälkimmäinen osa ohjeesta. Eli niitä rajoja ei vedetä siksi, että voi sitten olla auttamatta ja keskittyä vain itseen, vaan siksi, että jaksaa paremmin auttaa kun ei tilttaa itse. Eihän lentokoneessakaan ohjeisteta laittamaan maskia ensin itselle ja sitten chillailemaan kun lapset tukehtuu vieressä.

Jos niitä toisten murheita ja huolia on joutunut kuuntelemaan aivan liikaa, niin sitä voi olla jo niin finaalissa niiden kanssa, ettei uutta taakkaa enää jaksa. Ei edes pienenpientä murhetta.

Silloin on pakko keskittyä vain omaan jaksamiseen.  Eikä siinä ole mitään väärää. Sitä samaa kaikki muut ovat tehneet ihan koko ikänsä. Sehän on melkein missä tahansa yhteisössä ihan normi kuvio, että kaikki murheet tuupataan yhden niskaan. Se kun on niin hyvä kuuntelemaan. Jos niitä murheita jaettaisiin vähän tasaisemmin muillekin, niin ei yhden tarvitsisi uupua kaikkien murheiden alla.

Ihan hirveä tuommoinen vaatimus, että sen murheiden kantajan pitäisi vaan reippaasti kuntouttaa itsensä jotta jaksaa taas kuunnella lisää muiden murheita. Ihan kuin ne muut olisivat jotain pieniä lapsia, joille pitää koko ajan asettaa happinaamaria.

Vierailija kirjoitti:

Melkein 7 vuotta sitten aloitettu ketju. Varmaan auttaa kysyjää, aloittaa tässä vaiheessa?

Aloittajan ongelma on aika vahvasti pysyvää sorttia. Ne ovat ne yhdet ja samat ihmiset, joille muut purkavat huoliaan ja joilta odottavat saavansa apua. Moni heistä on jo lapsena päätynyt sellaiseen rooliin. Ovat  voineet olla vanhempansa uskottuja ja uskollisia huolien kuuntelijoita.  Sen mallin kun on lapsena oppinut, niin siitä on vaikea päästä eroon. Sitä päätyy aina vaan siihen samaa rooliin uusissakin ihmissuhteissaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pyytäisin apua juuri näiltä läheisiltä. Kertoisin tuon mitä kirjoitit, etten jaksa ja rintaa puristaa ja olen romahduspisteessä. Kysyisin heiltä, mitä minun kannattaa nyt tehdä, että selviän.

Jos oikeasti olet romahduspisteessä, sinun on pakko ottaa etäisyyttä. Voit aloittaa nimeämällä vaikka tähän ne läheisesi, joita sinun romahtamisesi auttaa:

______________________

__________________________

________________________

Terapeutit on tuutannut tuota rajojen vetämistä nyt jonkin aikaa, ja hyvin näyttää uppoavan. Se vaan, että sitten unohdetaan se jälkimmäinen osa ohjeesta. Eli niitä rajoja ei vedetä siksi, että voi sitten olla auttamatta ja keskittyä vain itseen, vaan siksi, että jaksaa paremmin auttaa kun ei tilttaa itse. Eihän lentokoneessakaan ohjeisteta laittamaan maskia ensin itselle ja sitten chillailemaan kun lapset tukehtuu vieressä.

Jos niitä toisten murheita ja huolia on joutunut kuuntelemaan aivan liikaa, niin sitä voi olla jo niin finaalissa niiden kanssa, ettei uutta taakkaa enää jaksa. Ei edes pienenpientä murhetta.

Silloin on pakko keskittyä vain omaan jaksamiseen.  Eikä siinä ole mitään väärää. Sitä samaa kaikki muut ovat tehneet ihan koko ikänsä. Sehän on melkein missä tahansa yhteisössä ihan normi kuvio, että kaikki murheet tuupataan yhden niskaan. Se kun on niin hyvä kuuntelemaan. Jos niitä murheita jaettaisiin vähän tasaisemmin muillekin, niin ei yhden tarvitsisi uupua kaikkien murheiden alla.

Ihan hirveä tuommoinen vaatimus, että sen murheiden kantajan pitäisi vaan reippaasti kuntouttaa itsensä jotta jaksaa taas kuunnella lisää muiden murheita. Ihan kuin ne muut olisivat jotain pieniä lapsia, joille pitää koko ajan asettaa happinaamaria.

Ei vaan muiden auttamisen velvollisuus koskee kaikkia. Tämä on ilmiselvää yhteisöllisemmissä kulttuurissa. Niissä tosin ongelmana on, että hoiva kaatuu pääosin naisille, eli puolelle väestöstä. Ainoastaan individualistisissa kulttuureissa läheiset nähdään taakkana joiden hoito voidaan ulkoistaa yhteiskunnalle.