Miten oppia rakastamaan itseään ja tyytyä siihen että se riittää?

Minua ei ole kukaan koskaan rakastanut. Siis sillä tavalla aidosti ja syvästi, niin että se olisi välittynyt minulle tekojen kautta tiukoissakin paikoissa. Nuorille vanhemmilleni keskimmäisenä lapsena olin näkymätön ja tunsin olevani lähinnä tiellä. Mitään tunteita tai hellyydenosoituksia en osakseni saanut. Itseluottamus on olematon ja niinpä ajauduinkin naimisiin kylmän ja ilkeän miehen kanssa. Liitto oli aivan hirveä, mutta en uskaltanut lähteäkään kun tavallaan koin ansaitsevani sen kaiken.

Nyt olen eronnut ja sikäli onnellinen, mutta rakkauden puute kalvaa minua ja tuntuu että tukehdun. Tiedän kyllä että pitäisi itse rakastaa itseään, mutta en voi sille mitään että janoan rakkautta toiselta ihmiseltä. Että olisin jollekin maailman tärkein, että kokisin olevani perhe toisen ihmisen kanssa, että joku pitäisi huolta (vaikka tokihan käytännössä pärjään yksinkin) ja osoittaisi rakkautta ja hellyyttä.

Tiedän kaikki kliseet että ensin pitää rakastaa itseään ym. mutta miten se käytännössä tapahtuu? Kun näen kaupan kassalla pariskuntia joista huokuu yhteenkuuluvuus ja välittäminen, mies pitää kättään naisen vyötäröllä, tuntuu että muserrun ja osattomuuden tunne on aivan valtava.

Useimmilla ihmisillä on edes lapsuudesta kokemus rakkaudesta mutta minulla ei ole sitäkään.

Olen 37-vuotias.