Lue keskustelun säännöt.
Miksi sisaruskatraita aina ihannoidaan?
24.08.2016 |
On niin täysin tuurista kiinni, millaisia sisaruksia saa. Sisarukset voivat olla myös tahollaan ihan ihania ihmisiä, mutta persoonallisuudet eivät natsaa, eikä sellaista läheistä suhdetta koskaan synny.
Mitä olen tuttavaperheitä katsellut, niin sellaiset ihanat, läheiset sisarusparvet ovat kyllä vähemmistö.
Suurin osa tappelee sisarustensa kanssa lapsena ja nuorena, ja aikuisina on aika etäiset välit. Asutaan eri kaupungeissa ja nähdään ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. Sisaruksista on aika harvoin edes sitä kaivattua tukea ja turvaa... nyt on vähän ajan sisällä kaksi eri tuttavaa hoitanut kuolevaa vanhempaansa yksin, kun sisarukset ovat niin kiireisiä/asuvat kaukana/lapsiperhearjeltaan eivät jouda auttamaan edes terminaalivaiheessa. Pahinta oli, kun kaverini masentui äitinsä kuoleman jälkeen (hoidettuaan tätä monta kuukautta, kun tämä halusi kuolla kotona), ja siskolta tuli masennukseen neuvo: "sun täytyy vaan ottaa itteäs niskasta kiinni ja lakata marisemasta".
Itselläni on kyllä itseäni paljon vanhempia sisaruksia, mutta kasvoin käytännössä katsoen ainoana lapsena, ja olen asiaan ihan tyytyväinen. Ehkä johtuu siitä, että olen muutenkin introvertti, mutta en koskaan tuntenut olevani yksinäinen vaan tykkäsin leikkiä kotona yksin ja kaipasin sitä hiljaisuutta ja rauhaa. Kavereiden tykönä nuoremmat sisarukset pitivät aina meteliä ja suunnilleen samanikäisten kesken elämä oli jatkuvaa taistelua.
Kommentit (11)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen eri mieltä, mutta toisaalta mä kasvoinkin suurperheessä kuten moni kaverikin (ollaan ex-vanhoillislestadiolaisia monet).
Tarkoittaa siis sitä, että jos sisaruksia on vaikkapa 7-13kpl, niin pakostikin mukaan mahtuu vähintään yksi ja luultavasti useampikin, joiden kanssa OIKEASTI synkkaa, on ns. sielunsukulainen.
Lisäksi yhteiset salaisuudet vanhemmilta, yhteisöstä lähtö ym. hitsaavat samanhenkisiä sisaruksia entisestään yhteen.
Lisäksi tietysti nykyteknologia mahdollistaa tiiviin yhteydenpidon vaikka sisarukset asuisivat ympäri Suomea ja maailmaa.Meidän kaveriporukkaan kuuluu useampia sisaruskaksikkoja/-kolmikkoja tai jopa nelikkoja, etenkin joskus illanvietossa voi olla samasta perheestä jopa viisi sisarusta, yleensä vähintään kaksi on lähes jokaisesta perheestä paikalla.
Lisäksi soitellaan, on yhteisiä whatsapp-ryhmiä, snapchatissa "vammaillaan" kimpassa jne.Tällä kokemuksella olen ehdottomasti sitä mieltä, että yleensä sisarukset ovat todella suuri rikkaus ja hieman harmittaa, kun oma lapseni jää todnäk ainokaiseksi.
Toisaalta hänellä on onneksi suuri ja läheinen suku sen lisäksi, että ystävieni lapset ovat hänelle kuin sisaruksia.
No aika harvassa taitavat olla nykyään nuo 7-13-lapsiset perheet... Ja mitä jos kolmestatoista sisaruksesta yhden kanssa synkkaa mutta 12 kanssa ei? Millaista se lapsen elämä mahtaa olla?
Vierailija kirjoitti:
Eikä ihannoida.
Ihannoidaanpa. Aina puhutaan siitä, miten itsekästä on hankkia vain yksi lapsi.
Minulla itselläni on sisko ja veli. Tulemme toimeen ja tavataankin harvakseltaan. Ei ongelmia.
Exä oli suurperheestä, 7 lasta. Jatkuvaa kränää joidenkin välillä, meinasi mennä hermot, kun mietti, kenet voi kutsua kenenkin kanssa yhtäaikaa kylään..
Meillä seitsemän lasta, kaikki tulevat joidenkin kanssa juttuun, mutta keskimmäinen ei tule oikeastaan kenenkään kanssa juttuun..ei kaikkea vain voi ennustaa.
Nykyinen mieheni ei tule juttuun yhden veljensä kanssa, muiden kyllä. Mutta tuo yksi aiheuttaa ihan kivasti kitkaa koko yhteistoiminnassa.
Nämä on ihmissuhteita ja niitä on vain järjellä joskus vaikeata käsittää. Vanhemmilla toki on osuutensa tuossa sisarusten pärjäämisessä, kuten meillä. Exä otti tämän keskimmäisen suosikikseen ja se näkyy. Minua tämä keskimmäinen ei voi sietää, kun taas muut lapset tukeutuvat aina minuun. Exään he eivät puolestaan luota.
Sisarkateus on kyllä tosiasia.
Mulla on 10 sisarusta. Yhden kanssa vaihdan kuulumisia saannollisesti, kahden kanssa joskus. Muita naen, jos sattuvat vanhempiemme luo samaan aikaan. Olen asunut ulkomailla 13 vuotta, yksi sisarus on sina aikana kaynyt luonani. Ketaan sielunkumppania ei meidan sisaruslaumassa minulle ole. Lapsina tapeltiin todella paljon ja oltiin nyt jalkikateen ajateltuna ihan sietamattomia. Kumma etta isa ja aiti on viela jarjissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minä ainakaan ihannoi, näen asian aivan kuten sinäkin. Oman näkemykseni mukaan fiksuille ja jalat maassa pitäville vanhemmille (tai yhdellekin vanhemmalle yksin) syntyvä ainoa lapsi, joka saa järkevän ja rakastavan kasvatuksen muttei kuitenkaan tule väärällä tavalla lellityksi, eli ei saa aina kaikkea, eikä saa aina tahtoaan läpi, on se onnellisin ja tasapainoisin lapsi. Jos itse hankkisin lapsia, hankkisin todellakin vain yhden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen eri mieltä, mutta toisaalta mä kasvoinkin suurperheessä kuten moni kaverikin (ollaan ex-vanhoillislestadiolaisia monet).
Tarkoittaa siis sitä, että jos sisaruksia on vaikkapa 7-13kpl, niin pakostikin mukaan mahtuu vähintään yksi ja luultavasti useampikin, joiden kanssa OIKEASTI synkkaa, on ns. sielunsukulainen.
Lisäksi yhteiset salaisuudet vanhemmilta, yhteisöstä lähtö ym. hitsaavat samanhenkisiä sisaruksia entisestään yhteen.
Lisäksi tietysti nykyteknologia mahdollistaa tiiviin yhteydenpidon vaikka sisarukset asuisivat ympäri Suomea ja maailmaa.Meidän kaveriporukkaan kuuluu useampia sisaruskaksikkoja/-kolmikkoja tai jopa nelikkoja, etenkin joskus illanvietossa voi olla samasta perheestä jopa viisi sisarusta, yleensä vähintään kaksi on lähes jokaisesta perheestä paikalla.
Lisäksi soitellaan, on yhteisiä whatsapp-ryhmiä, snapchatissa "vammaillaan" kimpassa jne.Tällä kokemuksella olen ehdottomasti sitä mieltä, että yleensä sisarukset ovat todella suuri rikkaus ja hieman harmittaa, kun oma lapseni jää todnäk ainokaiseksi.
Toisaalta hänellä on onneksi suuri ja läheinen suku sen lisäksi, että ystävieni lapset ovat hänelle kuin sisaruksia.No aika harvassa taitavat olla nykyään nuo 7-13-lapsiset perheet... Ja mitä jos kolmestatoista sisaruksesta yhden kanssa synkkaa mutta 12 kanssa ei? Millaista se lapsen elämä mahtaa olla?
En tiedä, en ole kuullut tuollaisesta.
Useimmiten perheillä on yhteinen huumorintaju ym., eikä se "ei-sielunsukulaisuus" tarkoita sitä, etteikö tulisi toimeen ja rakastaisi sisarustaan, viihtyisi silti tämän seurassa.
En mä tiedä edes pienistä perheistä (2-3 lasta) sisaruksia, joilla ei olisi hyvät ja läheiset välit keskenään.
Ehkä tämä on joku sukupolvikysymys?
Olen itse -89 ja tuttavani 80-luvun lopusta ja ysärin alusta, ehkä me olemme jotenkin avoimempaa ja toisilleen läheisempää sukupolvea?
Monestakin syystä.
Vanhemman polven kuvauksia kun kuuntelee esim. lapsuudestaan, niin monella on ollut jotenkin tosi kylmää, kovaa ja köyhää elämää.
Etenkin tällä palstalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen eri mieltä, mutta toisaalta mä kasvoinkin suurperheessä kuten moni kaverikin (ollaan ex-vanhoillislestadiolaisia monet).
Tarkoittaa siis sitä, että jos sisaruksia on vaikkapa 7-13kpl, niin pakostikin mukaan mahtuu vähintään yksi ja luultavasti useampikin, joiden kanssa OIKEASTI synkkaa, on ns. sielunsukulainen.
Lisäksi yhteiset salaisuudet vanhemmilta, yhteisöstä lähtö ym. hitsaavat samanhenkisiä sisaruksia entisestään yhteen.
Lisäksi tietysti nykyteknologia mahdollistaa tiiviin yhteydenpidon vaikka sisarukset asuisivat ympäri Suomea ja maailmaa.Meidän kaveriporukkaan kuuluu useampia sisaruskaksikkoja/-kolmikkoja tai jopa nelikkoja, etenkin joskus illanvietossa voi olla samasta perheestä jopa viisi sisarusta, yleensä vähintään kaksi on lähes jokaisesta perheestä paikalla.
Lisäksi soitellaan, on yhteisiä whatsapp-ryhmiä, snapchatissa "vammaillaan" kimpassa jne.Tällä kokemuksella olen ehdottomasti sitä mieltä, että yleensä sisarukset ovat todella suuri rikkaus ja hieman harmittaa, kun oma lapseni jää todnäk ainokaiseksi.
Toisaalta hänellä on onneksi suuri ja läheinen suku sen lisäksi, että ystävieni lapset ovat hänelle kuin sisaruksia.No aika harvassa taitavat olla nykyään nuo 7-13-lapsiset perheet... Ja mitä jos kolmestatoista sisaruksesta yhden kanssa synkkaa mutta 12 kanssa ei? Millaista se lapsen elämä mahtaa olla?
En tiedä, en ole kuullut tuollaisesta.
Useimmiten perheillä on yhteinen huumorintaju ym., eikä se "ei-sielunsukulaisuus" tarkoita sitä, etteikö tulisi toimeen ja rakastaisi sisarustaan, viihtyisi silti tämän seurassa.En mä tiedä edes pienistä perheistä (2-3 lasta) sisaruksia, joilla ei olisi hyvät ja läheiset välit keskenään.
Ehkä tämä on joku sukupolvikysymys?
Olen itse -89 ja tuttavani 80-luvun lopusta ja ysärin alusta, ehkä me olemme jotenkin avoimempaa ja toisilleen läheisempää sukupolvea?
Monestakin syystä.Vanhemman polven kuvauksia kun kuuntelee esim. lapsuudestaan, niin monella on ollut jotenkin tosi kylmää, kovaa ja köyhää elämää.
Etenkin tällä palstalla.
No, minä olen syntynyt 80-luvun puolivälissä, joten tuskin on sukupolvikysymys. Mutta tuurikysymys kyllä, mikä tietysti tekee asiasta vähän ikävän. Voi käydä hyvä tuuri, ja sisarukset ovat suuri rikkaus. Voi käydä myös niinkin ikävästi kuin yhdelle 90-luvulla syntyneelle kaverilleni, että yhden sisaruksen vakavat ongelmat pilaavat kaikkien muiden sisarusten lapsuuden. Ja kahden ääripään väliin mahtuu kaikenlaista vähemmän mullistavaa mutta silti ei-niin-ihanteellista. Kateutta ja kinaa, väärinkäsityksiä, taistelua resursseista ja vanhempien huomiosta, etäisiä välejä ja katkeruutta...
Itse olen tyytyväinen siihen, että sain kasvaa ainoana lapsena. Hassua kyllä, jotkut ihmiset vetävät tästä usein herneen nokkaan. Ihan kuin en saisi olla kadehtimatta ihmisiä, joilla on sisaruksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikäero ja sukupuoli vaikuttaa. Itselläni 8 vuotta nuorempi veli, enkä ole koskaan oikein yhteistä tekemistä hänen kanssaan keksinyt. Hoidin toki häntä nuorempana koska niin "kuului" tehdä, olin välittävä isosisko ja imin tietoa siitä millainen isosiskon täytyisi olla.Hänellä oli omat kaverinsa ja juttunsa ja mulla omani ja kun muutin 19 vuotiaana pois lapsuudenkodistani, hän oli 11 vuotias ja murrosikä alkamassa. Vuosia näimme vilaukselta ja aikuisiällä yritin rakentaa suhdetta uudelleen, mutta ei, meillä ei ole mitään yhteistä. Muutamia yhteisiä lapsuusmuistoja, mutta ei mitään kummempaa.
Nykyään emme pidä yhteyttä, asumme eri puolilla Suomea. No kuulumisia vaihdamme toki pari krt vuodessa, siinä se.
En itsekään ymmärrä, miksi ajatellaan, että sisarukset ovat automaattisesti läheisiä keskenään ja että se sisarus on rikkaus. Kai siinä ajatellaan vuoden välein syntyneitä samaa sukupuolta olevia, joilla se persoonakin natsaa yhteen ja nähdään kuvitelmissa joulupäivälliset yhdessä tai jotkut lomareissut. Todellisuus on vaan usein aika toisenlainen, varsinkin nykymaailmassa jossa on tavallistakin muuttaa kaukaksikin lapsuudenperheestään/kotiseudultaan.
Olen eri mieltä, mutta toisaalta mä kasvoinkin suurperheessä kuten moni kaverikin (ollaan ex-vanhoillislestadiolaisia monet).
Tarkoittaa siis sitä, että jos sisaruksia on vaikkapa 7-13kpl, niin pakostikin mukaan mahtuu vähintään yksi ja luultavasti useampikin, joiden kanssa OIKEASTI synkkaa, on ns. sielunsukulainen.
Lisäksi yhteiset salaisuudet vanhemmilta, yhteisöstä lähtö ym. hitsaavat samanhenkisiä sisaruksia entisestään yhteen.
Lisäksi tietysti nykyteknologia mahdollistaa tiiviin yhteydenpidon vaikka sisarukset asuisivat ympäri Suomea ja maailmaa.
Meidän kaveriporukkaan kuuluu useampia sisaruskaksikkoja/-kolmikkoja tai jopa nelikkoja, etenkin joskus illanvietossa voi olla samasta perheestä jopa viisi sisarusta, yleensä vähintään kaksi on lähes jokaisesta perheestä paikalla.
Lisäksi soitellaan, on yhteisiä whatsapp-ryhmiä, snapchatissa "vammaillaan" kimpassa jne.
Tällä kokemuksella olen ehdottomasti sitä mieltä, että yleensä sisarukset ovat todella suuri rikkaus ja hieman harmittaa, kun oma lapseni jää todnäk ainokaiseksi.
Toisaalta hänellä on onneksi suuri ja läheinen suku sen lisäksi, että ystävieni lapset ovat hänelle kuin sisaruksia.