Lue keskustelun säännöt.
Mitä teette, kun mies ei pyydä anteeksi?
Ihmeissään
22.08.2016 |
Mitä te fiksut naiset teette semmoisessa tilanteessa, kun mies on sanonu jotain todella typerää / toiminut muuten loukkaavasti, muttei hän pyydä anteeksi? Mistä tällainen voi johtua?
Olen tullut siihen tulokseen, ettei aina edes kannata alkaa käydä läpi näitä tilanteita, koska niistä tilanteista ei saada rakentavaa keskustelua aikaiseksi. Hän alkaa puolustella omia sanojaan ja kääntää syyn monesti mun niskoille. Siks oon varovainen, mitä sanon... Ja se ei taas oo hyvä juttu ollenkaan. Nyttenkin oon odottanut pari päivää, että mies itse oivaltaisi sanojensa ja tekojensa vaikutuksen muhun, mutta taitaa olla turha luulo...
Kommentit (42)
Minusta anteeksipyynnöt on ihan turhia, sanojen tuhlausta. En harrasta niitä itsekään, enkä odota niitä toisilta. Kun tilanne on ohi, se on ohi, ja elämä jatkuu. Ei siihen enää palata, ei anteeksipyynnöillä, eikä annoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, ketäänhän ei voi pakottaa pyytämään anteeksi ja jos onnistuisikin pakottamaan, niin eihän sillä enää mitään arvoa olisi. Jotkut eivät pysty sanoja sanomaan, mutta jotenkin käytöksellään osoittavat pahoillaan oloa. Sen voisi hyväksyä. Jos tätäkään ei ole ja jos mies varsinkin tekee koko ajan uudestaan loukkaavia asioita, niin sittenhän on iso ongelma.
Suosittelisin keskustelua aiheesta yleisemmällä tasolla jonain muun ajankohtana kuin juuri silloin, kun koet joutuneesi loukatuksi. Mitä mies itse ajattelee anteeksipyytämisestä? Onko hänelle väliä, jos koet tulleesi loukatuksi? Haluaako hän tehdä sinut onnelliseksi ja pitää huolta suhteesta? Kalvaako häntä itseään jokin epäreiluuden tunne? Miten hän toivoisi suhteenne kehittyvän?
Syitä tällaiselle käytökselle voi olla lapsuuden kokemukset; mies on poikana pakotettu nöyryyttävällä tavalla pyytämään anteeksi, vaikka hän on ehkä kokenut olevansa syytön, tai sitten häntä ei ole koskaan millään tavalla opetettu pyytämään anteeksi. Voi myös olla, että hänellä on persoonallisuushäiriö, jonka takia hänen pitää aina "voittaa" ja hän on joustamaton ja epäempaattinen siksi.
Miehesi tietää tekevänsä väärin, tekee niin tahallaan. Se on henkisellä väkivallalla alistamista. Ei pyydä anteeksi koska on mielestään oikeutettu siihen. Näkee itsensä parempana kuin sinä eikä kunnioita sinua.
Tuohon auttaa ainoastaan ero.
Mietin siinä tilanteessa vielä kerran että olisko minussakin vikaa jos noin sanoo mutta jos tulen tulokseen että aiheeton niin teen listan mikä miehen käytöksessä meni vikaan ja ojennan sen hänelle. Mies tekee myös minulle näin ja toimii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lakkaisin kärttämästä anteeksipyyntöä. Voisin ehkä myös katsoa itseeni ja pohtia miksi loukkaannuin, oliko oikeasti aihetta.
Puolen vuosikymmentä on erosta, anteeksipyyntöä ei ole kuulunut vieläkään.
Joten vastaus: jatkan elämääni kuten tähänkin asti. Turha sitä on jäädä itkemään, kun toinen ei tajua olevansa... sellainen kun on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole seurustelukumppaneiden kanssa ollut tämän suhteen ongelmia, mutta oman isän kanssa senkin edestä. Meillä on aina ollut suht myrskyisä suhde, koska minä en ole aikanaan "alistunut" ja hän ei ole suostunut kasvatusmetodeissa huomioimaan sitä, että ajat on hänen lapsuudestaan (50-luku) muuttuneet. Nyt kun olen asunut omillani reilut 6 vuotta kotoa lähdön jälkeen, on suhdekin isään hiukan tasaantunut. Mutta ai että niitä riitoja, joita saatiin joskus aikaan ja yleensä ihan tyhmistä asioista. Itse yritin joskus saada sopua anteeksipyynnöllä, mutta hän ei ole koskaan pyytänyt minulta anteeksi. Riidat vain ikään kuin unohtuu, eikä niistä enää puhuta. Tämä on meidän "ratkaisu"...
Isoja lapsia te naiset olette anteeksipyyntöjen kipeydessänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen odottanut mieheltä anteeksipyyntöä jo pari vuosikymmentä. Olen toki uskonut jo noin 15 vuotta sitten, että ei sitä tule. Mies kun on mielestään oikeassa, ei hänellä ole mitään anteeksipyydettävää. Minä nyt vaan oikeasti olen hänelle se laiskapaska-tiesmikä, kun en tee täsmälleen sitä , minkä hän on käskenyt.
Siitä vaan tulee niin paha mieli, kun haluaisin tietenkin tehdä kaikki asiat mahdollisimman hyvin ja oikein. Ei vaan onnistu, monista syistä ja yksi tärkein on huono muisti. Mies pitää sitä henkilökohtaisena loukkauksena ja mielenosoituksena, kun taas on tekemättä joku hänen antamansa tehtävä. Sinänsä asiallinen juttu ja itseäkin harmittaa, kun unohdin, mutta miehelle on pahinta se, että en olekaan hänen nöyrä palvelijansa ja käskyläisensä.
Sen varmaan arvaattekin, että ei yhtään kiitosta mistään sellaisesta, jota oma-aloitteisesti teen: ei ruuasta, ei siivouksesta ...
Minun ratkaisuni on se, että pidän huolen perheestä siihen saakka, kunnes lapset pitävät huolta itsestään ( ja ehkä isästään ), ja sen jälkeen siirryn omaan elämään. Se päivä alkaa olla nyt aika lähellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isoja lapsia te naiset olette anteeksipyyntöjen kipeydessänne.
Ei mitään väliä sillä, olemmeko isoja lapsia vai mitä. Pahempaa on se, että mies tekee meidät jollakin tavalla "kipeäksi".
Monessa parisuhteessa se iso lapsi on mies, joka ei löydä vaatteita päälleen eikä ruokaa itselleen ilman "äitiä".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isoja lapsia te naiset olette anteeksipyyntöjen kipeydessänne.
Ei mitään väliä sillä, olemmeko isoja lapsia vai mitä. Pahempaa on se, että mies tekee meidät jollakin tavalla "kipeäksi".
Monessa parisuhteessa se iso lapsi on mies, joka ei löydä vaatteita päälleen eikä ruokaa itselleen ilman "äitiä".
Miehessä vika, kuinkas muutenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun ei pyydä anteeksi, ei tule myöntäneeksi tehneensä mitään väärin. Ja loukkauksen voi näin aina tehdä uudelleen.
Mietin asiaa uudelleen ja totean olleeni itse väärässä. Menen takaisin keittiöön.
Vierailija kirjoitti:
Puolen vuosikymmentä on erosta, anteeksipyyntöä ei ole kuulunut vieläkään.
Joten vastaus: jatkan elämääni kuten tähänkin asti. Turha sitä on jäädä itkemään, kun toinen ei tajua olevansa... sellainen kun on.
Lue #2 ja opi.
Tämän lainauksen yksityiskohtiin voin vastata oman kokemuksen perusteella näin, kommentti kursiivilla.
Vierailija kirjoitti:
Jotkut eivät pysty sanoja sanomaan, mutta jotenkin käytöksellään osoittavat pahoillaan oloa.
- Jeh, ovat hiljaa ja murjottavat. Jokseenkin mahdoton tulkita sitä anteeksipyynnöksi. Ei vaan hän on pahoillaan MINUN käytökseni vuoksi, sen saman mikä oikeutti hänet mielestään olemaan ilkeä.
Mitä mies itse ajattelee anteeksipyytämisestä?
- Ei hänen tarvitse pyytää anteeksi, koska hän vain sanoi totuuden.
Onko hänelle väliä, jos koet tulleesi loukatuksi?
- Ei tietenkään, tai itse asiassa on koska hänen tarkoituksensakin oli loukata minua. Onhan hän itse loukkaantunut siitä, mitä minä tein/ jätin tekemättä / tein väärin.
Haluaako hän tehdä sinut onnelliseksi ja pitää huolta suhteesta?
- Ei halua, eikä halua olla edes itse onnellinen, koska ei katso ansainneensa mitään onnea kun on niin kurja / juoppo / huono ihminen.
Kalvaako häntä itseään jokin epäreiluuden tunne?
- Kyllä varmaan, mutta sillähän minä en voi yhtään mitään, jos on joutunut esim. koulukiusatuksi kun en ole tuntenut häntä silloin.
Miten hän toivoisi suhteenne kehittyvän?
- Hän toivoisi suhteemme kehittyvän sellaiseksi, että minä älyäisin toimia hänen ajatustensa mukaan, eli ilman sanoja toteuttaisin kaikki hänen määräyksensä. Eikä tuo millään suostu uskomaan, että ei onnistu.
Voi myös olla, että hänellä on persoonallisuushäiriö, jonka takia hänen pitää aina "voittaa" ja hän on joustamaton ja epäempaattinen siksi.
- Voi olla. Epäilen joko luonnehäiriötä tai jotain psyykkistä sairautta. Tuolla kun mieliala voi vaihtua äärimmäisyydestä toiseen sekunnissa, kun katkaisijasta vääntämällä. Ja syy on tietenkin aina minun silloin, kun kääntyy huonompaan suuntaa.
En osaa neuvoa tässä asiassa, vaikka viisaaksi itseni miellän. Jos koitan nostaa vaivanneen asian keskusteltavaksi, tulee siitä yleensä vain riita. Ja loppujen lopuksi on kaikki minun syytäni tavalla tai toisella. Itse pyydän varmaan liikaakin anteeksi, jopa asioista joista ei kuulemma tarvitse pyytää anteeksi. Emme ole koskaan riidelleet, niin että riidan jälkeen ilma olisi "puhtaampi". Uskon, että tämä rakentavan keskustelutaidon puute tulee vielä olemaan se mihin suhteemme kaatuu. Ja vähän nieleskele tässä kirjoittaessa, sillä rakastan miestäni kaikesta huolimatta.
Tuli vastaan tämä vanha kirjoitus akuutissa tilanteessa. Mies loukkaantuu, suivaantuu tai jopa raivostuu mitä pienimmistä asioista, kuten mielestään väärään paikkaan sijoitetuista keittiövälineistä, väitetystä ja täysin absurdista muiden miesten katselustani, positiivisten tai edes maltillisten kommenttien sanomisesta ihmisistä jotka häntä eivät miellytä (esim. mun ex tai vaikka naapuri), jopa käyttämistäni sanavalinnoista tai ilmaisuista, jotka eivät mielestään sovi tilanteeseen. Suuttuessaan mies saa sen kuuluisan 5-vuotiaan itkupotkuraivarin, tosin ilman itkua tai mitään muuta tunnetta kuin raivoa. Hän haukkuu minua esim. idiootiksi ja haistattelee, mitä en ikinä tekisi vastavuoroisesti. Hän hyökkää läheisieni kimppuun arvostellen. Toistuvasti hän on riidan hetkellä käskenyt minua keräämään kamppeeni ja häipymään.
Mies ei pyydä anteeksi, ei vaikka kerron, että minuun sattuu. Hän kaivaa esiin muita vikojani ja virheitäni ja korostaa, että totuus sattuu. Jos minä en pyydä anteeksi ja osoita ymmärrystä hänen kantaansa kohtaan, vaikka kuinka pimeä se onkaan ollut, mykkäkoulu saattaa jatkua useita päiviä ja huipentua siihen, että hän "auttaa minua keräämään kamat, koska se on loppu nyt".
Tiedän, että en tule jaksamaan tätä riitatilanteiden joustamatonta, epäempaattista, rakkaudetonta ja toisen näkökulmasta piittaamatonta kohtelua loppuelämääni. Se, että huolimatta siitä, että minä istun hiljaa ja itken, hän jatkaa minun sanallista mankeloimistani. Jos sanon, että minuun sattuu, se ei vaikuta millään tavalla. Jos olen itkenyt lattialla tuntikaupalla, hän saattaa siihenkin tulla sanomaan, että koskas lähdet.
Mies on parhaimmillaan minulle hyvä, huomaavainen, huolehtiva ja hellä. Aina riitatilanteen tullen hänestä paljastuu kuitenkin se puoli, joka ei tule millään tavalla vastaan ja joka vain odottaa minun nöyrtyvän ja matelevan takaisin hänen luokseen. Ollaan oltu yhdessä pari vuotta, mutta nyt jo koen ahdistusta riitojen tullen niin, että tuntuu kuin rinnassa olisi palavaa tulta.
Lopulta jätin.