Sain uuden työn ja nyt pelottaa ahdistaa..

Kyllä jännittää! Tunne on aina sama: en halua mennä sinne uuteen paikkaan, en en en! Ja kuitenkin tiedän, että haluan todellakin olla siellä töissä ja olisin hyvä työntekijä. Eniten jännittää, opinko työtehtävät riittävän ripeästi. Itse olen selvinnyt siitä niin, että pysyn rauhallisena ja menen vain. Kaikkea ei tarvitse tietää heti, sinulle neuvotaan kyllä asiat mitä et osaa. Kaikki on aina mennyt hyvin! :) alkuun iskee vain aina ahdistus, paniikinomainen tunne, että en selviä, en halua edes yrittää. Mutta kyllä se siitä ap! Tsemppiä!

On ihan normaalia naisille. Siksi naiset vaihatavat työpaikkaa moninkertaisesti miehiä harvemmin. Minä itse olen vaihtanut työpaikkaa nyt 15 kertaa ja joka kerta olen innolla mennyt uusiin haasteisiin. Yksi suurimmista haasteista ovat ihmiset, joita ei tunne entuudestaan. Sanotaan, että me naiset olemme empaattisempia. Kattia kanssa. Kyllä niiden miestyötovereiden kanssa pärjää, naiset pelottavat. Selkäänpuukottajia kaikki kun saavat tilaisuuden. Suosittelen vaihtamista miesten joukkoon. Palkkakin on oikeudenmukainen ja perustuu täysin tuottavuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jännittää! Tunne on aina sama: en halua mennä sinne uuteen paikkaan, en en en! Ja kuitenkin tiedän, että haluan todellakin olla siellä töissä ja olisin hyvä työntekijä. Eniten jännittää, opinko työtehtävät riittävän ripeästi. Itse olen selvinnyt siitä niin, että pysyn rauhallisena ja menen vain. Kaikkea ei tarvitse tietää heti, sinulle neuvotaan kyllä asiat mitä et osaa. Kaikki on aina mennyt hyvin! :) alkuun iskee vain aina ahdistus, paniikinomainen tunne, että en selviä, en halua edes yrittää. Mutta kyllä se siitä ap! Tsemppiä!

Kiitos tästä kommentista. Helpotti jo oloa suuresti. Juurikin näitä mietin mitä sanoit viestissäsi. Toivottavasti nyt osaisin vähän rentoutua ja stressata vähemmän etukäteen. Pelottaa vaan ja olo ihan levoton:(

Vierailija kirjoitti:

On ihan normaalia naisille. Siksi naiset vaihatavat työpaikkaa moninkertaisesti miehiä harvemmin. Minä itse olen vaihtanut työpaikkaa nyt 15 kertaa ja joka kerta olen innolla mennyt uusiin haasteisiin. Yksi suurimmista haasteista ovat ihmiset, joita ei tunne entuudestaan. Sanotaan, että me naiset olemme empaattisempia. Kattia kanssa. Kyllä niiden miestyötovereiden kanssa pärjää, naiset pelottavat. Selkäänpuukottajia kaikki kun saavat tilaisuuden. Suosittelen vaihtamista miesten joukkoon. Palkkakin on oikeudenmukainen ja perustuu täysin tuottavuuteen.

Tästä olen samaa mieltä. Olen tiedostanut asian. En vain voi oikein vaikuttaa työkavereihini. AP

Itse olen vielä opiskelija mutta selaan välillä avoimia työpaikkoja netistä ja aina kun näen oman alani työpaikkailmoituksen niin alan miettiä itseäni hakemassa sitä paikkaa ja sitten mahdollista työhaastattelua ja sitä, että pääsisin sinne töihin ja jo pelkästään näiden AJATTELU alkaa jännittää ja ahdistaa :D ja on mulla työkokemusta erilaisista hommista mutta tää jännitys liittyy jotenkin juuri tähän oman alan töihin, kun ne tuntuu jollain tapaa tärkeämmiltä ja siltä että "no nyt pakko onnistua sillä luon tässä nyt loppuelämäni urapolkua" jne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jännittää! Tunne on aina sama: en halua mennä sinne uuteen paikkaan, en en en! Ja kuitenkin tiedän, että haluan todellakin olla siellä töissä ja olisin hyvä työntekijä. Eniten jännittää, opinko työtehtävät riittävän ripeästi. Itse olen selvinnyt siitä niin, että pysyn rauhallisena ja menen vain. Kaikkea ei tarvitse tietää heti, sinulle neuvotaan kyllä asiat mitä et osaa. Kaikki on aina mennyt hyvin! :) alkuun iskee vain aina ahdistus, paniikinomainen tunne, että en selviä, en halua edes yrittää. Mutta kyllä se siitä ap! Tsemppiä!

Kiitos tästä kommentista. Helpotti jo oloa suuresti. Juurikin näitä mietin mitä sanoit viestissäsi. Toivottavasti nyt osaisin vähän rentoutua ja stressata vähemmän etukäteen. Pelottaa vaan ja olo ihan levoton:(

Ymmärrän tunteesi täysin :) minulla on aina sellainen olo, kuin ekaluokalle mennessä: löydänkö oikean oven josta mennä sisään, löydänkö rakennuksen sisällä oikeaan paikkaan, muistanhan olla mukava ja kiva ja tehdä hyvän ensivaikutelman ja olla reipas ja ahkera. Kuulostaa niin lapselliselta kun olen kuitenkin jo 25, mutta stressaan ihan hirveästi sellaisia asioita, että eksynköhän siellä uudessa paikassa jne. Mutta aina olen huomannut, että perille löytää ja paikka tulee parissa päivässä tutuksi!

Kuka voi kehua, että on mielekästä vaihtaa työpaikkaa 15 kertaa !?!?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jännittää! Tunne on aina sama: en halua mennä sinne uuteen paikkaan, en en en! Ja kuitenkin tiedän, että haluan todellakin olla siellä töissä ja olisin hyvä työntekijä. Eniten jännittää, opinko työtehtävät riittävän ripeästi. Itse olen selvinnyt siitä niin, että pysyn rauhallisena ja menen vain. Kaikkea ei tarvitse tietää heti, sinulle neuvotaan kyllä asiat mitä et osaa. Kaikki on aina mennyt hyvin! :) alkuun iskee vain aina ahdistus, paniikinomainen tunne, että en selviä, en halua edes yrittää. Mutta kyllä se siitä ap! Tsemppiä!

Kiitos tästä kommentista. Helpotti jo oloa suuresti. Juurikin näitä mietin mitä sanoit viestissäsi. Toivottavasti nyt osaisin vähän rentoutua ja stressata vähemmän etukäteen. Pelottaa vaan ja olo ihan levoton:(

Ymmärrän tunteesi täysin :) minulla on aina sellainen olo, kuin ekaluokalle mennessä: löydänkö oikean oven josta mennä sisään, löydänkö rakennuksen sisällä oikeaan paikkaan, muistanhan olla mukava ja kiva ja tehdä hyvän ensivaikutelman ja olla reipas ja ahkera. Kuulostaa niin lapselliselta kun olen kuitenkin jo 25, mutta stressaan ihan hirveästi sellaisia asioita, että eksynköhän siellä uudessa paikassa jne. Mutta aina olen huomannut, että perille löytää ja paikka tulee parissa päivässä tutuksi!

Juurikin näin. Kuulostaa ihan suoraan sanoen lapselliselta miettiä tämmöisiä. Aikuisen ihmisen. Siltikin sitä miettii:( ja stressaa ja pelkää. Kaikki varmasti sujuu mutta joka kerta käytävä tämmöinen läpi. Kuluttaa voimia turhaan. AP

No, mulle kävi kerran niin että en sitten vaan oppinut ja pärjännyt, suurelta osin sen jännittämisen ja ahdistuksen takia. Pääsin vaativaan koulutusta vastaavaan työhön jonka halusin, mutta jotenkin sitten kun homma alkoi, menin kaikkien vaatimusten takia ihan jotenkin tukkoon henkisesti. En pystynytkään tarttumaan työhön, vaikka kuinka yritin, kun tuntui kuin vastassa olisi pystysuora vuori jolle kiivetä  - ei mitään mahdollisuuksia. yritin kysellä työkavereilta, mutta heillä oli kiire omien hommiensa kanssa eivätkä halunneet tai ehtineet auttaa. Siinä sitten tuskailin ja odotin potkuja. Koeajan lopulla ne tulivatkin. 

Kamalinta on että tiedän ettei se työ olisi ollut itsessään älyllisesti tms mahdotonta, mutta kun jännitin niin kauheasti, etten pystynyt systemaattisesti vaan tarttumaan puuttuvien tietojen opiskeluun ja vähän kerrallaan tekemiseen. Ei, minä taannuin sijaiskäyttäytymiseen, kuten uuden opettelemisen "pelossa" ja ahdistusta välttääkseni roikkumaan vauva-palstalla kun olisi oikeasti pitänyt ahkerasti vaan etsiä netistä tietoa ja yrittää ja kokeilla, kunnes oppii. Ahdistus vaan ei antanut periksi, ja niinpä luisuin välttelykäytökseen ja työ loppui ennen koeajan loppua.

Kyllä vitutti, koska olin lähtenyt paikasta josta mulla olisi ollut pitkän työsuhteen takia  6 kk irtisanomisaika tapauksessa joissa työnantaja irtisanoisi esim. yt:n takia. Lähdin vain saadakseni kenkää 3,5 kk päästä vaihdosta. Ja uutta alan työtä en ole enää saanut.

Olen kärsinyt ahdistuneisuushäiriöstä useita vuosia, taustalla alkoholismia ja sekakäyttöä. Raitistuttuani jäljelle jäi hoidettavaksi kausittainen masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Tämä "sairaus" on varjostanut arkeani työelämässä vaikkakin lähes koko työurani on ollut hyvinkin läheistä asiakaspalvelutyötä.

Lääkitysten ja itsehoidon avulla olen reipastunut ja saanut apua haasteisiin, joita koen päivittäisissä toiminnoissa. Olen kuitenkin vain yksi tuhansista ihmisistä, jotka kärsivät jännityksestä ja pelosta esim. työhaastattelu tai uuden työn aloittamisessa ym. tilanteissa. Pahoinvointini oli aikanaan erittäin voimakasta huimausta, hikoilua, etovaa oloa, tärinää ja ärtyisyyttä. Keskittyminen oli haastavaa ja kaiken maailman koulutukset ja läsnäolo oli vaikeaa minulle. Ja kyllä! Olen jännittänyt aina haastatteluissa, uuden työn vastaanottamisessa ja jopa kaupassa. Niin koomiselta kuin se kuulostaa, mutta pahimpina agstipäivinä olen vihoitellut kaupassa jopa kukkakaalille, koska pahoinvointi on ollut niin mittavaa ja ihmisten seassa huimaavassa tilassa pyöriminen että järkevin vaihtoehto on tuntunut olevan joko tilanteesta pakeneminen tai tavaroiden viskominen. Noh, syytönhän se kukkakaali oli :/

Koen kuitenkin normaaliksi jännittää uusia tilanteita ja tärkeintä onkin yrittää maadoittua hetkeen, eikä liikaa ajatella tulevaa. Tilanteista selviäminen kasvattaa rohkeutta ja tuo onnistumisen tunteita.

Kuitenkin ehkä liian vähän puhutaan vieläkään ihmisten mielenterveysongelmien lisääntymisestä yhteiskunnassa ja niiden vaikutuksista työllistymiseen tai työn suorittamiseen. Aina ei ole kyse siitä että ihmiset ovat laiskoja työn vastaanottamiselle. Syitä on miljoona, jotta niiden haku/ työn teko vaikeutuu. Monessa tapauksessa näille oireille löytyy työyhteisössä 0% sympatiaa tai ymmärrystä ja henkilö joutuu työsuhteessaan päivittäisiin ongelmiin ja stressitilanteisiin. Puhuminen voi hetkellisesti auttaa, mutta harvemmin esim. sosiaalisen ahdistuksen takia työnantaja huomioi tilannetta antamalla rauhallisemman työympäristön tms. Tällaiset arjen haasteet eivät ole vika ihmisessä, vaan oire josta on mahdollisuus parantua ajan kanssa. Tosin siihen ajallisesti voi kulua  vuosia.

Liikunnalla, harrastuksilla, musiikilla ja "rauhoittumis"harjoituksilla on ainakin omassa elämässä saavutettu paljon ja myös tulevaan työhön perehtyminen, aito kiinnostus organisaation toiminnasta, valmistautuminen haastatteluihin ovat tukeneet ahdistuksen hallinnassa. 

Tällaisiin oireisiin tai normaaliin jännittämiseen en ole vielä kertaakaan kuollut vaikka olisi siltä tuntunutkin ja kaikesta paitsi kuolemasta on mahdollisuus selvitä. Yllä olevat kommentit pelkotiloihin olivat hyvää luettavaa ja avoimesti kerrottuja. Jännityksestä puhuminen on hyväksi, monesti se " normaalin" tavoittelu vain lisää ongelmia. Parasta lääkettä on pyrkiä olemaan vain oma itsensä ja rohkeasti mennä unelmia ja tavoitteitaan kohti. Pelko on vain tunne, luontainen reaktio uhasta ja sen kanssa on mahdollisuus oppia pärjäämään. :)

Meitä on siis moneen junaan, ette ole yksin olojenne kanssa.

Mukavaa kesän odotusta kaikille.

Aivan sairaanhyvä kirjoitus. Just on the point. Rohkeus ja sisäisen mörön voittaminen on ainoa tapa päästä yli siitä.