Lue keskustelun säännöt.
Keittiöpsykologeja paikalla? minun on joskus vaikea kestää lapsissani tiettyjä juttuja
13.08.2016 |
Nuorempi on vielä niin pieni että hänen kanssaan en juuri koe näitä juttuja. Mutta isomman (nyt 4v) kanssa olen huomannut että minun on vaikea kestää etenkin sellaista takertumista ja lapsellisuutta lapsessa. Vaadin myös välillä liikaa ja viljelen fraaseja että "olet jo iso poika" "älä viitsi kiukutella kuin pikkuvauva" ym. Typerää. Enkä tiedä mistä ne edes kumpuaa, aina päätän että en enää niin tee ja otan aina syliin, mutta etenkin väsyneenä tunteet voi ottaa vallan. Miten tuosta pääsis eroon? Onko ihan normaalia? Vai onko tämä joku tunnelukko lapsuudesta?
Muistelen että oma äiti ei koskaan ollut hirveästi henkisesti läsnä. Ja odotti että tein paljon juttuja itsenäisesti jo pienestä pitäen. Ja aina painotti miten olen "kiltti tyttö". Hyvä äiti hän on mutta kai hänelläkin oli omat traumansa, koska oma äitinsä ei kuulemma koskaan ottanut häntä edes syliin. Minua kyllä pidettiin sylissä ja omianikin pidän päivittäin. Mutta aina minulla kai on ollut sellainen kiltin tytön syndrooma.
No, sekava sepustus. Mutta kulkeeko tässä nyt joku trauma sukupolvelta toiselle ja jos niin onko tuollaisen katkaisu helppoa? Lanttulääkärille varmaan pitäisi mennä, mutta ei ole varaa :/
Kommentit (5)
Nelivuotias on tosi pieni. Teinitkin kaipaa halauksia. Aikuisetkin kaipaa halauksia. Joskus tietysti ärsyttää jos lapsi roikkuu koko ajan kiinni. Tähän auttaa parhaiten se, että lapsi saa ikäistään leikkiseuraa. Esim. leikkipuistot ja avoimet päiväkodit on hyvä vaihtoehto, jos lähipiirissä tai naapurissa ei ole leikkiseuraa.
Varaa myös aikaa aktiiviseen yhdessäoloon ja läheisyyteen. Lapsen pakonomainen tarve sylittelyyn vähenee, jos läheisyyttä on tarpeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä, että tunnistat tuon itsessäsi ja suhtaudut itseesi rehellisesti.
Kannattaa pohtia tosiaan omaa lapsuuttasi, itseäsi pienenä ja vanhempiasi sekä omaa saamaasi kasvatusta. Jostain sieltä tuo juurikin taitaa kummuta kuten itse mietit. Onko itsessäsi ollut noita piirteitä ja oliko ne ei-toivottuja teillä? Oletko joutunut "olemaan reipas" ja "ottamaan itseäsi niskasta kiinni" lapsena ja nuorena?
Olisiko sinun mahdollista jutella esim. neuvolapsykologille?
En oikein keksi muuta kuin, että saisit asiaa juurikin käsiteltyä jotenkin ja hillittyä itsesi. Ja opettelet hyväksymään tuon puolen lapsessasi. Ajattele, että se on kuitenkin juurikin ihan normaalia, että lapsi hakee turvaa ja lohtua omasta vanhemmastaan. Niin sen kuuluu ollakin. 4-vuotias on vielä pieni lapsi! Epänormaalia olisi, jos lapsi hakisi lohtunsa muualta...
Sepä se, kun tiedostan hyvin että 4v on vielä kovin pieni. Ja silti tulee sellaisia tuntemuksia :/ Osan olen ajatellut olevan väsymystä ja varmaan onkin, koska molemmat lapset on valvottaneet paljon, roikkuneet tississä, nukkuneet kainalossa.. Tuntuu että olen kantorinkka ja kiipeilyteline ja lypsykone pelkästään, ilman oikeutta omaan kehoon.
Mutta ei se ole pelkkää väsymystä vaan, koska tunnen välillä suoranaista inhoa sitä kohtaan jos vanhempi esim tarrautuu minuun. Vaikka EN haluaisi tuntea niin. Tulee sellaisia fiiliksiä että haluan työntää lapsen vaan pois siitä läheltä. Yleensä pystyn kyllä puremaan huulta ja hillitsemään itseäni. Jälkeenpäin tulee tosi paha mieli.
Minulla on ollut hyvä lapsuus. Joitain juttuja muistan että jossain kohtaa esim huomasin että oma äiti ei tullut pihalle niinkuin muiden äidit, vaan me oltiin siskon kanssa kahdestaan aika pienestä. Tai että yökylässä huomasin että muiden äidit tekee iltapalaa, oma äiti ei, vaan tein hyvin pienestä saakka aamu- ja iltapalat itse. Muistan että heräsin aamulla yksin ja katsoin muumeja. Enkä millään muista juurikaan juttuja mitä äidin kanssa oltaisiin tehty, isän kanssa tehtiin aina uimareissut sun muut. Vaikka olin eskariin saakka kotona!! Mutta en osannut silloin pitää sitä epänormaalina.
Nyt vasta tullut mieleen oisko voinut olla niin että äiti olisi myös samalla tapaa torjunut minut kun olin pieni? Aina juu piti olla reipas ja iso tyttö. Ja isosiskona olla. En kehtaa äidiltä kysyä, meillä on kuitenkin hyvät välit. Josko olen senkin hiljattain huomannut että joku omassa takaraivossa aina sanoo että "en halua häiritä tai tunkeilla" esim juuri äidin elämää. Vaikka hän ei sellaista ole edes koskaan antanut näin aikuisuudessa ymmärtää! Enkä kyllä syytä häntä mistään, kun tiedän että hänellä on ollut tosi rankka lapsuus. :/
Nuo asiat, mitä kerroit lapsuudestasi, voisivat hyvinkin olla taustalla ja niitä kannattaa työstää. Pystyisitkö keskustelemaan siskosi kanssa aiheesta ja miten hän muistaa / on kokenut lapsuutenne? Äitisikin kanssa voisit silti jutella, jotenkin erilailla, etenkin jos teillä on kerran hyvät välit? Tarkoitan, että eihän sinun tarvitse häneltä syyttelemällä kysellä asioita lapsuudestasi, vaan voisit ehkä vaikka jotenkin kauttarantain "kysellä" apua omaan äitiyteesi? Vaikka kertoa hänelle, että sinulle tulee joskus tuollaisia "väsyajatuksia" ja oliko hänellä koskaan sellaisia? Ikäänkuin vertaistukena?
Toki myös jos olet todella väsynyt, niin luulen, että tuo voi olla ihan normaaliakin, että joskus tulee ärtynyt olo liiallisesta roikkumisesta. :-) Niitä taitaa tulla joskus kaikille. Ja hyvä jos ne usein jää vain ajatuksesi asteelle. Joskus jos suusta pääsee ikävästi lapselle, voit pyytää sitä lapselta anteeksi ja halata sekä selittää, että äiti oli nyt tyhmä ja sanoi tyhmästi eikä se ollut lapsen vika ja se johtui siitä, että olet väsynyt yms.
Itsellekin tulee joskus tuollaisia hetkiä, että tekisi mieli lähettää mies ja lapsi (1,5 vee) jonnekin kauas ja haluaisin vain olla rauhassa itsekseni... En oikeasti missään nimessä heistä halua luopua, mutta onhan tämä aika muutos ollut tällaiselle ihmisille, jolle oma tila ja rauha on ollut aina tosi tärkeää. Omaa aikaa ei myös oikeastaan ole, joten johtuu ehkä siitäkin. Toisaalta voi myös olla muuten ihan luonnekysymyskin? Itse en ole koskaan esim. tykännyt nukkua miehen kanssa saman peiton alla. Toki hetken aikaa on kiva, mutta sitten jossain kohtaa tulee liian kuuma ja ryömin pois tai hätyytän miehen omalle puolelleen. Ehkä lapsen kanssa on vähän sama, kun ei ole tottunut olemaan kenenkään kanssa näin fyysisesti lähekkäin näin koko intensiivisesti?
En tiiä? Tuli vähän tämmöistä ajatusvirtaa... :-)
Up