Lue keskustelun säännöt.
Mulla ei ole ketään läheistä. Miten saisin asian muutettua?
07.08.2016 |
Okei, huijasin vähän, olen onnellisesti naimisissa mutta siinäpä onkin ainoa sosiaalinen kontaktini. Mulla ei ole koskaan ollut paljon ystäviä, olen viihtynyt aina todella hyvin yksin ja olen introverttikin. Ikää alkaa kuitenkin olla ja olisi ihana, jos joskus edes olisi jotain ns. helppoa yhdessäoloa jonkun kanssa. Mulla on yksi kaveri jota tapaan joskus ja toki työympyröissä kohtaan ihmisiä joka päivä mutta heistä en halua mitään vapaa-ajan seuraa. Perhekin on iso mutta tuntuu, ettei kenenkään kanssa ole mitään yhteistä. Kummityttö on 15 vuotta, hänen kanssaan olisi mukava joskus tehdä jotain mutten osaa. Jännitän aina jos olen jonkun seurassa, paitsi aviopuolison.
Miten mä saisin muutettua asioita niin, että mulla olisi edes pari kaveria, joiden kanssa voisi joskus nähdä ja miten voisin kohdata kummitytön ja luoda häneen jonkinlaisen läheisen suhteen? Tyttö vaikuttaa kivalta mutta mulla on aina tavattoman suuret paineet osata sanoa oikeita asioita ja olla ns. täydellinen. Sama pätee ihan kaikissa suhteissa, paitsi edelleen avioliitossani. Ilman sitä olisin aivan ypöyksin.
Miten teen itsestäni vähän sosiaalisemman, rohkeamman ja sellaisen, että mun kanssa olisi kiva olla? Tunnen olevani viallinen ja samalla kuitenkin nautin yksinolosta.
Mun mies on ihan samanlainen introvertti ja nauttii elämästään juuri sellaisenaan. Minäkin mutta jotain sosiaalisuutta kaipaan.
Kommentit (9)
Sulla on aviomies ja iso perhe. Mutta ei ketään läheistä? Tiedoksesi, että läheiset = omaiset, ja heitähän sulla siis riittää.
Tarkoititko ehkä sanoa, että sulla ei ole ystäviä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omaiset eivät välttämättä ole läheisiä. Ei minullakaan ole muita läheisiä kuin poikaystäväni vaikka iso suku onkin. En ole heihin yhteydessä juurikaan eikä ketään kiinnosta mun tekemiset.
Vierailija kirjoitti:
Sulla on aviomies ja iso perhe. Mutta ei ketään läheistä? Tiedoksesi, että läheiset = omaiset, ja heitähän sulla siis riittää.
Tarkoititko ehkä sanoa, että sulla ei ole ystäviä?
En, vaan eivät mun perheenjäsenet ole mun läheisiä, vaikka omaisia ovatkin. Haluaisin että olisimme läheisiä mutta niin ei vain ole. Meillä ei ole mitään yhteistä, näemme tuurilla kerran vuodessa eikä kukaan koskaan soittele ja kuulumisia kysele puolin tai toisin. Välillä olen yrittänyt mutta ei tunnu luontevalta kun ollaan valovuosien päässä toisistamme. Tämä ahdistaa mutta en tiedä mitä asialle tekisin. Ap
Aloittajan kirjoitus osui... Olen miettinyt viime aikoina aika paljon vastaavia juttuja.
Aviomies ja pieni lapsi löytyy. Äiti, isä ja yksi sisaruskin on, mutta perhekriisin ja oman mielenterveyden takia olen heihin joutunut ottamaan etäisyyttä ( ihan ammattilaisten suosituksestakin). Kaikilla ei sukulaiset tosiaan aina ole yhtä kuin läheiset... Töissä oli melko paljonkin työkavereita ja tuttuja, mutta ne on just siellä töissä. Pari hyvää kaveria on, mutta toinen asuu ulkomailla ja toinen muuten vain kaukana ja nähdään harvoin ja ollaan kai vähän erkaannuttukin. Oma vika toki myös.
Yks päivä just mietin, että ilman miestäni ja lastani, kenen kans olisin lähemmin yhteyksissä. Puhelutietoja viime kuukausien ajalta selatessani se iski vielä kovemmin tajuntaan...
Välillä myös tuntuu, että sosiaaliset taidot alkaa rappeutua pahasti. Se "sosiaalinen elämä" alkaa olla tätä av:n lukemista? Perhekerhosta on löytynyt yks tuttu ( josta olen kiitollinen) mut jotenkin en osaa sillai heittäytyä porukoihin niinkuin muut siellä. :-(
Toisaalta, jos ois enemmän hyviä kavereita, oon miettinyt, että miten mulla aika riittäisi sosialisoimiseen, kun tuntuu, ett nytkin on aika kortilla... Tai ehkä vastaus ois vähemmän nettiä..?
Kuitenkin kaipaan kans sellaista tosi hyvää ystävää, joka hyväksyisi sellaisena kuin on, voisi olla oma vähän höpsähtänyt itsensä ihan vapaasti, ei olisi mitään kauheeta kilpailua kumman lapsi oppii ekana mitäkin, ei katsoisi kieroon mua ja mun joitain neurooseja :-) vaikka meidän lapsi ei vielä jotain osaiskaan tai jos mä hörhöilen luomupuuvillavaatteiden ja luonnonkosmetiikan kans mut en jaksa alkaa käyttää kestovaippoja. Vois hörhöillä ihan vapaasti omiansa, ilman et se ois toiselta pois jotenkin. (No joo, mä taidan olla valmiiksi vähän asenteellinen noita äitipiirejä kohtaan... :-D)
T. Eräs reilu 30-v. vähän samanmoinen mokoma
Miten yli kolmekymppinen voi edes kaverustua kenenkään kanssa? Parin tosi kivan tyypin kanssa olen yrittänyt mutta toinen aina hokee, miten meidän pitäisi ehdottomasti nähdä ja kun ehdotan konkreettisia päiviä, niin ei vastaa mitään. Tätä on tapahtunut ainakin 10 kertaa eikä olla nähty vuoteen. Enää en viitsi reagoida noihin puheisiin, tulee vain kelpaamaton olo. Toisen kanssa menee sukset jatkuvasti ristiin tavallaan, hän tuntuu niin negatiiviselta ja puhuu vain pahaa muista ja vähän kuin piilokettuilee mullekin, että en hänen seuraan enää halua. Muuten kaikilla kohtaamillani ihmisillä on omat kiireensä ja paljon läheisiä ja kavereita jo valmiiksi, ettei tilanne ole otollinen mun kanssa "hengaamiselle". Mulla ei oikeasti ole kuin mieheni, joka toki on mun mielestäni maailman parasta seuraa mutta välillä kaipaan juuri esim. sisaruksieni, kummilapseni tai kaverien seuraa. Niitä vain ei saa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hassua, juuri mietin omaa elämääni, että miten tämä nyt näin meni. Kavereita on ollut, mutta ne on myös mennyt. Mies ja lapsi on. Huonoina päivinä ajattelen olevani niin tylsä ja tyhmä ihminen, jonka kanssa kukaan ei halua viettää aikaa. Sisaruksetkaan ei liiemmin halua pitää yhteyttä, kun aina on kiinnostavampia ihmisiä ja kyläpaikkoja.Introvertti olen kyllä luonteeltani.
Sama kuin 7:lla. Kellään ei kai ole ihan kaikkea, osa on eronnut, mutta on paljon kavereita, joillakin paljon pinnallisesti tuttuja "ystäviä", joillakin vain se aviomies, joka on samalla ystävä, toiselle oma mies ei ole ystävä. Joku kaipaa koko ajan seuraa, toinen kaipaa yksin olla perheen ja sosiaalisen työelämän vastapainoksi. Välillä olen tyytyväinen omaan kuviooni, välillä en, voisi olla huonompikin tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen huono tutustumaan. Osaan kyllä jutella tuntemattomien/kaverin kaverien kanssa jne. mutta en osaa viedä suhdetta eteenpäin kaverustumisen asteelle. Siksi mulla onkin vaan vanhoja kavereita, eli jotain peruskouluaikaisia. En myöskään osaa mennä mihinkään äitien porukkaan missään. Että enpä tiiä osaanko auttaa.
Tuli mieleen kuitenkin että, laita kummitytölle viestiä että olisi kiva lähteä leffaan, valitse elokuva niin katsotaan sopiva aika jne. Siellä ei tarvitse puhua ja leffan jälkeen on helppo puhua juonesta jne. Aikaa viettämällähän sitä sitten tutustuu paremmin, eilä tapaamiset jännitä. Älä teeskentele, parempi olla jäykempi tyyppi kuin muka jotain.
Huijaamalla tuskin onnistut...