Kenelläkään sama tilanne?
Minulla ollut siis " ongelma" jo useamman vuoden, nimittäin tunnen vieraantuvani yhä enemmän omasta äidistäni ja varsinkin isästäni. Olen aina ollut pettynyt mm. siihen, miten he suhtautuvat ainoaan lapsenlapseensa (tyttäreemme), eli mielestäni eivät huomioi läheskään tarpeeksi häntä. (syitä tähän en jaksa tässä alkaa luettelemaan, niitä on paljon). Olen vuosien varrella tullut läheisemmäksi anoppini kanssa, pystymme puhumaan asioista, suhtautuminen tyttäreemme on erilaista jne. Vierailemme mm. nykyään paljon useammin anoppilassa kuin minun vanhemmillani. Tunnen aika ajoin hirvittävää syyllisyyttä vanhempieni takia. Uskoisin syitä löytyvän myös lapsuudestani, isäni piti erittäin kovaa kuria meille lapsille, emme koskaan ole olleet läheisiä, mitään turhia ei perheessämme koskaan puhuttu, eikä yleensäkään paljoa ollut lupa puhua, vaan hiljaa piti lasten olla. Isä on myös aika ajoin juopotellut paljon ja on humalassa " pahapäinen" .Äiti ei pitänyt juurikaan kuria, muttei myöskään juurikaan puhunut asioista. Eli mykkäkoulua riitti. Tuntuu etten enää itse jaksa yrittää, vaan mieluummin juttelen ja olen niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa oleminen on " helpompaa" . Jos jollain on samankaltaisia ongelmia, kertokaa, jos olette ratkaisseet ne kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla. äiti76
Joskus on sellaisia aikoja, että suku ei ole parasta seuraa. En minä sitä mitenkään pahana pidä. Pieni etäisyys välillä tekee ihan hyvää.