Muita jotka vihaa kaupungissa asumista?

Vartuin maaseudulla omakotitalossa, meillä oli iso piha eikä naapureita näkö- tai kuuloetäisyydellä. Luonnon läheisyydestä, ulkona olemisesta, hiljaisuudesta ja omasta rauhasta tuli minulle niin itsestäänselvyyksiä, etten käsittänyt niiden merkitystä itselleni ennen kuin vasta nyt viime aikoina, kun olen asunut useamman vuoden kaupungissa kerrostalossa ja ihmisvilske ja oman rauhan puute ovat alkaneet ahdistaa. Muutin alun perin opintojen perässä ja aluksi kaikki olikin vain uutta ja ihmeellistä. Nyt olen kuitenkin alkanut käsittää, että tämä ei yksinkertaisesti sovi minulle. Olo on jatkuvasti ahdistunut, kun omassa asunnossakaan ei voi välttyä toisten jatkuvilta ääniltä ja esim. liikenteen melulta. Sisällä olo tympii, mutta ulkoakaan ei löydy yhtä ainutta ulkoilureittiä tai metsäpolkua missä ei joku vähän väliä talsisi vastaan.

Kuulostaa varmaan käsittämättömältä syntyperäisen kaupunkilaisen korvaan. Ja mikä pakko täällä sitten on asua? No, ei vain juuri tällä hetkellä ole sellaisia säästöjä/takaajia että olisi mahdollista ottaa laina ja muuttaa omakotitaloon. Säästän kyllä koko ajan, mutta hitaasti etenee... Ja mikään vuokratalo jossain tiheään rakennetulla asuinalueella ei ole sen enempää minun juttuni kuin tämä kerrostalokaan, koska ei siellä sen enempää omaa rauhaa ole.

Onko täällä ketään saman kokenutta tai ymmärtävää? Miten olette jaksaneet ja oletteko keksineet jotain, millä lievittää ahdistusta niin kauan kuin muuttaminen ei ole mahdollista?