Onko outoa liikuttua Stockan kuulutuksesta?

Vierailija kirjoitti:

Itkin vuolaasti kun näin ikkunasta, kun ambulanssilla tuotiin yläkerrassa asuva +90v mummo. Siinä se rollaattorissa hymyili iloisesti ambulanssitädeille <3 Kyllä itku tulee kun lippu nostetaan puolisalkoon... :'( Itkin samaiselle mummolle myös, kun hän katsoi maisemia parvekkeella istuen ja katsoi leikkiviä lapsia pihalla onnen kukkuloilla. <3

Jatkan, tuotiin siis sairaalasta takaisin kotiin. :)

En juurikaan pidä Mikko Alatalon tuotannosta.

Suojelusenkeli päätyi kuitenkin niihin lauluihin, joita poikani halusi kuulla iltaisin ennen nukkumaanmenoa.

Ääni sortui ja silmät kostuivat, joka kerta siinä kohdassa, missä lauloin pojalleni "haavat nuo ei parane, vaik äiti kuinka puhaltais, siks toivon että enkelini jostain suojaa sais.

Minä liikutun kun näen että jossain pienessä liikkeessä on loppuunmyynti ja lopettavat toimintansa.

Kiikutin monesta asiasta, tästä ketjustakin. Siitä, jos jotakin viestiä on peukutettu vain kerran. Jostain syystä yksi ainoa yläpeukku liikuttaa enemmän kuin jos olisi yksi ainoa alapeukku. Myös se voi liikuttaa, jos selailee av:ta taaksepäin ja huomaa, että johonkin ihan asialliseen aloitukseen ei ole tullut yhtään vastausta eikä yhtään mitään peukutuksia. Tulee äkkiä tarve kirjoittaa edes jonkinlainen vastaus.

Postinen liikuttaa minua joka kerta, kun sen postilaatikosta haen. Kun sitä niin paljon parjattiin silloin kun se alkoi ilmestyä. Ja ne paperinuket siinä ja labyrinttitehtävät... Kuka ne siihen suunnittelee ja tekeekö kukaan niitä kuitenkaan? Itkettää.

Vanhojen ihmisten pukeutumisen miettiminen. Se hetki kun joku vanha yksinäinen pappa tai mummo valitsee ne pitkät polvisukat vaatekaapistaan. Miettii, mitä laittaa päälle kun menee ihmisten ilmoille syömään sitä jäätelöä ja katsomaan ohi kulkevia ihmisiä.

-mummoni vilkuttaessa minulle ikkunasta, kun lähdin hänen luotaan.

-ylipäätänsä mummot ja papat.

-lapset. Olen Lastentarhanopettaja ja välillä liikutun lasten sanomisista ja tekemisistä. Myös lasten keskusteluissa on välillä meinannut silmät kostua, kun kerron vanhemmalle, mitä heidän lapsensa on oppinut.

-lastenlaulut, etenkin unilaulut

oon aina pitänyt itseäni outona, kun liikutun niin helposti. Ihana kuitenki huomata, etten ole ainoa tämmöinen :)

-

Oma pappani kun hän on lähdössä "virallisille asioille" Tämä tarkoittaa suomennettuna että hän menee pitkästyttämään jotain kaupan/kioskin tätiä jutuillaan.

Hän ei enää aja heiketyneen näkönsä vuoksi autoa joten toimin kuljettajana. Ne lähtörutiinit on niin liikuttavaa katseltavaa. Kuinka vaihtaa siistit housut, lankkaa kenkänsä, säästä riippuen ruutu/jussipaidan. Harkitsee pitkään mikähän baskeri kävisi sen asun kanssa ja kyselee mielipidettäni "Mistähän ne daamit mahtaisi tykätä" Harjaa ne muutamat haivenet pään yli, baskeri päähän ja menoksi :D

Kotiin palatessa haluaa aina nyt kesällä ostaa samasta kioskista puoli litraa herneitä. Myyjänä yleensä sellainen vaaleahiuksinen tyttö jota pappa kutsuu aina "kultatukaksi"

Voi ei, tulee ihan hirveä ikävä kun papasta aika joskus jättää :( <3

mä liikutun söpöistä eläimistä ja kauniista maisemista, mutta ne ei kai ole kovin outoja :D

Liikutun tosi herkästi, jos mun pitää lukea jotain ääneen. Ei nyt sentään kauppalistaa tai budjettiesitystä, mutta heti jos on jotain yhtään herkkää tai sykähdyttävää, niin ei meinaa tulla mitään. Kuolinilmoitusten värssyt, vaikka olisi vieras ihminen kyseessä, alkaa itkettää. Pahin on se, kun katsotaan mun lapsen kanssa jotain koko perheen elokuvaa ja mun pitää lukee sille tekstitykset, niin ääni murtuu joka kerta kun tulee joku herkkä kohta ja lapsi kattoo et mitä sä äiti taas itket. Jos ei tartteis lukee ääneen, välttyisin ehkä liikutukselta.

Vierailija kirjoitti:

Viimeisessä Harry Potter -leffassa se tekemisen meininki kun velhot kimpassa alkavat loihtimaan suojeluloitsuja Tylypahkan ylle mahtipontisen musiikin soidessa taustalla. 

Olen 33-vuotias ja jo pelkkä sen kohtauksen kuvitteleminenkin sai kyyneleet silmäkulmaan. 

Minä itken aina viimeisessä kirjassa siinä kohtauksessa, jossa Harry kutsuu elpymyskivellä vanhempansa takaisin kuolleista. Se on niin liikuttavaa, miten Harryn äiti kertoo olevansa ylpeä pojastaan ja olevansa tämän kanssa lopun hetkeen saakka :'( 

Asun ulkomailla ja liikutun melko usein, kun kuulen jonkun turistin puhuvan Suomea. Tapahtuu ehkä pari kertaa kuukaudessa. Suomalaiset on helppo tunnistaa olemuksesta ja aksentista monesti, ja sitten kun vähän korviaan höristää, niin Suomeahan se tai ne puhuu. Jostain syystä suomalaisturistit löytää varmimmin keskustan Starbuckseista :) Ilmeisesti paikallisten omistamat kahvilat olisivat liian eksoottisia.

Vierailija kirjoitti:

Asun ulkomailla ja liikutun melko usein, kun kuulen jonkun turistin puhuvan Suomea. Tapahtuu ehkä pari kertaa kuukaudessa. Suomalaiset on helppo tunnistaa olemuksesta ja aksentista monesti, ja sitten kun vähän korviaan höristää, niin Suomeahan se tai ne puhuu. Jostain syystä suomalaisturistit löytää varmimmin keskustan Starbuckseista :) Ilmeisesti paikallisten omistamat kahvilat olisivat liian eksoottisia.

Ai niin ja aika liikuttavaa on sekin, kun edessä oleva suomalainen turisti tavaa nimeään baristalle. Menee tietysti aina pieleen ja suomalainen tavaa kovaan ääneen. Pieleen menee silti ja lopulta mukissa lukee esim. Jukka --> Yukka tai Sami --> Samy

Asun ulkomailla, ja uudessa asunnossani oli Oraksen hanat, joissa luki suomeksi "Auki" ja "Kiinni" (ainakin pyykkikoneeseen liitettävässä hanassa). Liikutuin ja innostuin. Myös Finlandia ja Valio Polar-juustomainoksen musiikki (Missä tuulet kohtaa) liikuttavat aina. Myös suomalaisen kesäisen maaseudun ajatteleminen herkistää. 

Itse liikutun aina Muumeista. :) Ne ovat jotenkin niin ihanan lämminhenkisiä. Ala-asteikäisenä katsoin vhs:ltä nauhoitettuja Muumilaakson tarinoita-jaksoja yhteen aikaan, toisinaan montakin jaksoa peräkkäin läksyjen teon jälkeen. Olin vaihtanut koulua ja minua kiusattiin uudessa koulussa. Elämä tuntui kauhean turvattomalta ja masentavalta silloin, mutta sain aina Muumeista jonkinlaista voimaa seuraavaan päivään, juuri sarjan myönteisyyden ansiosta. Kiusaajat eivät sentään tienneet tästä harrastuksestani, olisivat saaneet vain lisää vettä myllyynsä. Näistä ajoista on kohta 15 vuotta aikaa, mutta tämä muisto tulee mieleeni välillä.

Minäkin liikutun helposti, mutta en ole missään mielessä mikään "itkupilli" tai emotionaalisesti yliherkkä ihminen, päinvastoin hyvin järkiperäinen ja rauhallinen. Kuitenkin huomaan usein liikuttuvani mitä erilaisimpien asioiden vuoksi, viimeksi noustessani ilmaan upouudella lentokoneella. Se voima on vain niin upea, moottori jyrisi puhtaasti ja tasaisesti, tuntui kuin olisin ollut lähdössä Kuuhun. Sitä liikuttuu koko ihmiskunnan saavutusten puolesta. Ajatella, että olemme osanneet luonnonlakeja soveltamalla rakentaa jotakin niin hienoa ja voimakasta maan raaka-aineista!

N28, DI

En ole uskonnollinen ihminen, mutta itken joka kerta kuullessani "Maa on niin kaunis" -kappaleen. Erityisesti se kohta, missä lauletaan "Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan"...

Ubs