Mitä mieltä napsuista?

Tukkapölly ja luunappi on eri asia. Toinen käy kipeää, toinen ei. Mielestäni luunapin idea on nimenomaan siinä että se ei satu, mutta herättää lapsen kuitenkin kuuntelemaan. Eikö se pakolla jäähyllä pitäminen sitten ole vähintäänkin yhtä fyysistä? en todellakaan jaksa uskoa että jokaisessa jäähypenkkiä käytettävässä perheessä mukula istuu kerrasta nro 1 lähtien vapaaehtoisesti jäähyllä.. kyllä siinä on silloin varmasti ainakin vähän kiinni pidettävä.



Mainittakoon että omaa tyttöäni ei ole vielä juurikaan tarvinnut kurittaa millään lailla, ikää on sentään vasta 1,5v. Jäähylle laitto on varmasti ihan hyvä konsti ja sitä aion itsekin kokeilla jos sellainen tarve tulee. Mutta myös tämä jäähyttely voi olla tosi julmaa, muistuupa mieleeni se yksi vaimot vaihtoon- sarjan jakso, jossa vilkas tyttö suljettiin vessaan kun vanhemmilta palo hermot, siellä se alle kouluikäinen sitten huusi hysteerisenä että äiti älä älä, olen jo ihan kiltisti, mutta eipä auttanut.



Asiat ei ole niin mustavalkosia kuin täällä nämä " en hyväksy, en missään muodossa" - taivastelijat antaa ymmärtää. Väkivaltaakin on monenlaista.

Jos itse nappaset lastasi, niin miten ihmeessä opetat hänelle, ettei hän saa nappasta muita? Mun mielestä yksi tärkeimmistä lapselle opetettavista asioista on, että toisia ihmisiä ei saa vahingoittaa.

a) laitonta

b) uskomattoman typerää

c) haitallista lapselle

d) en voisi elää itseni kanssa jos olisin lapsenpieksijä

e) perinne loppuu tasan minuun!

f) haluan taata lapselleni fyysisen koskemattomuuden jonka hän ansaitsee

g) enkä hemmetti antaisi kenenkään näpäyttää itseänikään!

h) Enhän näpäytä miestänikään saadakseni hänen huomiotaan tms.

i) lapsen oppisi näpäyttämään muita. Ajatteles kun koulussa kaikki lapset näpäyttelisi toisiaan. Ja aikuisena työpaikalla! Mahtais eduskunnan istunnot olla katseltavaa! " Ja tässä Tarja näpäyttää Lipposta saadakseen huomiota. Lipponen läpäyttää takaisin. Vanhanen Soininvaaran kimpussa, kiihkeä näpäytystaistelu"

Ja kassalla neiti näpäyttäisi sinua kun et maksaisi tasarahalla?

j) olen lapselleni väkivallaton esimerkki



ja niin edelleen.....

mutta osa täällä esitetyistä perusteluista on kyllä aika " huvittavia" . Toki lapsi oppii vanhempiensa esimerkistä hirmuisesti, mutta eipä meistäkään ole tullut (toivottavasti) naapureitaan läimäytteleviä aikuisia, vaikka omassa lapsuudessamme olisimmekin saaneet luunappeja tai jopa remmistä. On siis aika rohkeaa tehdä johtopäätöksiä, että lapsesta joka kotonaan on saanut luunappeja, tulee automaattisesti väkivaltainen. Kyllä siihen vaikuttaa niin moni muu asia, ettei muutamalla luunapilla ole mitään tekemistä koko asian kanssa. Kokemuksesta voin sanoa, että jostain vain nämä ilman fyysistä kuritusta kasvaneet lapsetkin oppivat läimäyttelemään toisiaan siinä missä kaikki muutkin.



Ihan toinen juttu on sitten tuo kunnioitus. Fyysisellä kurituksella ei kunnioiteta lasta eikä varmasti ansaita lapsen kunnioitusta vaan tilalle tulee aluksi pelko ja myöhemmin ehkä myös uhma. Satunnainen luunappi ei aiheuta kenellekään ikuisia traumoja, mutta toistuvasti käytettävänä kasvatuskeinona se tuskin on kovin tehokas.

Itse en ole koskaan kunniottanut tai luottanut vanhempiini ja pääsyy on takuulla se, etten koskaan unohda ja anna anteeksi näitä pikkupikkuläpsäyksiä joista ei muka ole haittaa.

Olemme todella vähän tekemisissä, pelkään että he tukistavat tai läimäyttävät lastani jos selkäni hetkeksi käännän.



On todella vaikeaa olla näin aikuisuudessa lyömättä ketään kun on ko. toimintamallin kotoa oppinut. Kynnys lyömiseen on todella alhainen ja joutuu todella prosessoimaan asiaa ennen kuin siitä pääsee yli.



Mutta se ei minua haittaa jos lapsianne pieksätte kaiken maailman tekosyihin vedoten - itsepä kannatte seuraukset sitten kun lapset kasvaa. Jonakin päivänä lapsesi on niin iso, että se vetäisee sinua takaisin turpaan ja sitten on turha itkeä että mites siinä nyt näin kävi?

Älkää sitten täällä ruikuttako että murkku on väkivaltainen ja suuttuessaan käy äitikullan kurkkuun kiinni, itse olette ko. toimintamallin opettaneet.

Ei minua häiritse se, että joku on päättänyt olla antamatta luunappeja lapsilleen. Itselläni ei tällaisia päätöksiä ole, mutta tähän päivään mennessä en ole luunappeja käyttänyt. Aloittajalle vain halusin sanoa oman kantani näistä luunapeista, kun monien linja tuntuu olevan niin ehdoton. Aivan kuin koko peli olisi menetetty, jos kerran sortuu luunappiin. En siis missään nimessä kasvatuskeinoksi sitä hyväksy, mutta ei yksi luunappi tee kenestäkään huonoa äitiä, kunhan muistaa keskustella asian selväksi.



Ja edelliselle vielä sen verran, että ei tuo vanhempiesi läpsäyttely enää kuulosta miltään pieneltä tai vähäiseltä, jos kerran oman lapsesi puolestakin joudut pelkäämään. Eli ehkäpä tuo käsityksesi lapsen pieksijöistä ei ole tyhjästä temmattu. Itsekin olen lapsuudessani saanut joitakin luunappeja (eikä niistä todellakaan ole traumoja jäänyt tai muutenkaan väkivaltaisuuteen taipuvaa luonnetta kehittynyt), mutta ei tulisi mieleenikään pelätä oman lapsen puolesta, vaikka päivittäin lapseni mummiaan tapaa.

mutta en halua ottaa siitä selvää!

Sielläpähän saavat nyt läpsiä toisiaan, me käydään kylässä mahdollisimman harvoin.

Mappela hei: eivätkö nämä ole kaksi täysin eri asiaa: se että olet antanut luunapin ja se, että luunapin antaminen ei ole hyvä tapa kasvattaa? Myönnän minäkin tehneeni asioita, jotka kaiken järjen ja nykyteorian valossa ovat huonoa kasvatusta. Inhimillistä on sortua sellaiseen käytökseen. En silti periaatteessa hyväksy luunappeja tms. ja pyrin välttämään niitä, koska tiedän, että ne ovat huonoa kasvatusta. " Kun minäkin olen tehnyt, se ei voi olla kovin huono juttu" -tyyliset perustelut kusevat.

Olen sitä mieltä, että niillä voidaan kenties pysäyttää lapsen uhmakas käytös ja ne saavat lapsen tottelemaan napsun pelossa mutta lapsi ei varsinaisesti opi niistä, miksi jokin on väärin. Uhma-aikana lapsi yrittää etsiä itselleen uusia rajoja ja tahtoo ne löytää. Hänen on vaikea hillitä tuntemuksiaan, kiukkuaan ja vihaansa ja hänestä on hauskaa tehdä uusia asioita, joita hän on oppinut tekemään, vaikka hän ymmärtäisikin sen olevan väärin. Se napsautus siis saattaa pysäyttää hänen väärän tekonsa ja opettaa, ettei hän enää sitä toista, mutta samalla jättää hänelle pelon napsauttajaa vastaan (mikä ei ole hyvä eikä sitä välttämättä lapsesta huomaa) ja luoda asiasta sellaisen olon hänelle, ettei hän ole hyvä, sillä häntä voidaan oikeutetusti satuttaa (eikä hän osaa ajatella, että hän ei ole hyvä vain silloin, kun tekee väärin sillä pienet lapset eivät prosessoi asioita mielessään samoin kuin esim. yli 12-vuotiaat jo tekevät- joita ei tietenkään siltikään ole hyvä satuttaa) ja antaa hänelle sellaisen mallin, että sellaisissa oloissa, joissa joku tekee hänen mielestään väärin, hänkin saa napsauttaa toista. Keskusteleminen ja äänen korottaminen ovat parhaita keinoja, vaikka niillä onkin vaikeampi lasta joskus hallita varmasti näennäisesti. Lapsi oppii silloin paremmin työstämään asioita itsekin puheen kautta. Tämä siis mun mielipiteeni- eikä mikään opetusluento, vaikka siltä vaikuttaisikin :-D!

En hyväksy minkäänlaista fyysistä kurittamista, aikuinen näyttää esimerkkiä, miten epämiellyttäviäkin tunteita hallitaan. Vanhemmalla ei ole oikeutta satuttaa. Lapsen pitää voida luottaa vanhempiinsa ja siihen, että nämä eivät käy käsiksi.



Mielestäni lapsuuteen kuuluu oman tahdon ja uhmankin harjoitteleminen, muuten lapsi ei olisi lapsi. En kuitenkaan tarkoita, että kaikki olisi sallittua. Tarvittaessa lasta voi ja pitää estää. On utopistista ajatella, että lapsi aina tottelisi. Ei se kiukuttelu ole vaarallista! Kannattaa itse pysyä rauhallisena ja olla johdonmukainen. On asioita, jotka on tehtävä ja ne sitten vain tehdään. Jos fyysinen kuritus sitä paitsi tehoaisi, eikö yksi " napsu" , tukkapölly, " nippaisu" , luunappi tai läpsäytys riittäisi?



Lapsen tasolle taantuminen on helppoa, mutta vanhemman tehtävä on olla aikuinen. Kokemuksesta voin sanoa, että jos alusta lähtien päättää, ettei satuta lastaan, on paljon helpompi keksiä muita keinoja. Joskus pinna voi kärähtää, se on inhimillistä, mutta satuttamisesta pitäisi tuntea syyllisyyttä.

Mietihän, hyväksyisitkö sen, että sinua lyötäisiin? Luultavasti et. Kuinka lapsen, joka vielä on aikuista avuttomampi, riippuvaisempi ja herkempi, lyöminen sitten voisi olla oikein? Kyllä aikuisen pitää osata olla aikuinen ja löytää se auktoriteettinsa jostain aivan muualta kuin lapsen tahallisesta satuttamisesta (jota nuo niin viattomilta tuntuvat luunapit ja tukkapöllykin ovat).



Itse en voisi kuvitellakaan, missään tilanteessa, satuttavani lapsiani (tai muitakaan ihmisiä). Jos äiti tai isä joutuu jo vauva-/leikki-ikäistä lastaan " kasvattamaan" väkivallan avulla, on peli kyllä mielestäni menetetty lopullisesti jo ennen murrosikää ja niitä todellisia haasteita. Lisäksi kaikki fyysinen kuritus on todella siis kielletty myös laissa, niin harva kun sen nykyään tuntuu tajuavan.



Meillä on kaksi lasta, kolmivuotias ja vielä alle vuoden vanha vesseli. nuoremman synnyttyä esikoisen kanssa oli kovasti vaikeaa ja monelta suunnalta (aina neuvolaa myöten) annettiin ohjeeksi koventaa otteita, antaa tukkapöllyä tai luunappi, jotta lapsi ymmärtäisi, miltä toisen satuttaminen tuntuu (yritti siis itse satuttaa pikkuveljeä). Onneksi kuitenkin silloinkin pidimme tiukasti kiinni siitä, että meidän kodissamme ketään ei satuteta. Eihän lapselle voi opettaa lyömisen olevan väärin siten, että häntä satutetaan hänen tehdessään väärin...



En nyt tarkoittanut sitä, että keskustelun aloittanut olisi jotenkin huono vanhempi edes miettiessään tällaisia. Asiaa on varmasti hyvä pohtia ja todella tehdä siitä päätös itsensä kanssa, sillä välillä lapset koettelevat hermoja ja silloin on helpompi pitää itsensä siellä turvallisen aikuisen tasolla, kun asiaa on miettinyt ja ymmärtänyt väkivaltaan turvautumisen seuraukset. Kyseessä ei ole pikkuasia, vaan toisen ihmisen satuttaminen ja hänen ihmisarvonsa loukkaaminen.

eikä se ole OMASTA MIELESTÄNI pahoinpitelyä. eli en vertaisi luunappia selkäsaunaan,niinkuin joku tuolla tuolla aiemmin vertasi että miltä tuntuisi jos itse saisi selkäänsä.

eikä lapseni ainakaan vielä ole alkaneet omia kavereitaan " napsutella" ja muutenkin ovat ihan tasapainoisia...(tiedä sitten jos satunnaiset luunapin aiheuttavat myöhemmällä iällä vakavia traumoja....)

enkä vertaa luunappia väkivaltaan. Lapsuudenkodissani on harrastettu väkivaltaista kurittamista, mikä mielestäni on kauheaa ja todella väärin. Luunapit sen sijaan ovat jääneet mieleeni pehmeänä kurittamisena, sillä ne eivät sattuneet. Silloin tiesin tehneeni väärin ja äidin olevan vihainen. Mielestäni huutaminen tuntuu pahemmalta. En nyt halua puolustella luunappeja, mutta pohdin, mikä olisi oikea ja hyvä tapa torua lasta. Myöskin lapsen retuuttaminen näyttää kauhealta, sitä kun useat vanhemmat harrastaa. Luulisi senkin sattuvat.

vain " näpäyttää" ja saada lapsi huomaamaan, että on tehnyt väärin, on ruumiillisen rangaistuksen käyttäminen ainakin minun mielestäni jollakin tapaa ihmisarvoa alentavaa. En hyväksyisi tuollaista käytöstä muiltakaan ihmisiltä minua kohtaan (vaikkei suoranaista kipua tuotettaisikaan), miksi siis itse kohtelisin omia lapsiani sillä tavoin.



Mielestäni (ja tämä on siis vain minun mielipiteeni) ruumiillisia rangaistuksia käyttävien vanhempien täytyy olla jotenkin mielikuvituksettomia ja epäluovia. Vaikka kuinka olisi sitä mieltä, ettei lapselle synny ikuisia traumoja, niin miksi satuttaa tarkoituksella, kun muitakin kasvatuskeinoja on varmasti olemassa. Samoin uskon, että jos tuolle nippailun ja tukistelun linjalle kerran lähtee, voi rajanveto käydä vielä jossain vaiheessa hankalaksi.



Eikö vanhemman ja lapsenkin suhde parhaimmillaan perustu aina keskinäiseen kunnioitukseen. Kuinka lapsi, jota vanhempi tahallaan satuttaa, voisi kunnioittaa tätä. Parempi sana olisi kai pelko. Nippailemalla lapsen voi kai saada lopettamaan kielletyn tekemisen, mutta mikä silloin on syynä sille, että tekeminen lopetetaan. Ainakin meillä ja ainakin tähän saakka keskusteleminen on ollut paljon parempi keino. Tällöin (vaikkakin ehkä hitaammin) lapsi todella sisäistää sen, miksi joku asia on kielletty eikä vain lopeta sen tekemistä ruumiillisen rangaistuksen pelossa.



Jos käytät vaikkapa nyt tuota nippailua ja tukistamista lapsen ollessa pieni, miten ajattelit pärjätä hänen kanssaan hänen kasvettuaan murrosikäiseksi? Ja mikä lapsen ylipäänsä erottaa muista ihmisistä? Ethän menisi (toivottavasti) lyömään/tukistamaan/tönimään muitakaan ihmisiä. Vaikka lapsi onkin oma, ei häntä toki voi kohdella sen mielivaltaisemmin kuin muitakaan ihmisiä. Ja vielä palaan tuohon lapsen mahdolliseen omaan väkivaltaisuuteen. Tahtoisin todella kuulla, mitä fyysistä rangaistusta käyttävä vanhempi selittää lapselleen siinä vaiheessa kun tämä on lyönyt/tukistanut, yms. toista lasta ja kysyy, miksei itse saa tehdä niin, jos kerran äitikin tekee.



Hyvänen aika, ihmiset! Omat lapsethan ovat juuri niitä ihmisiä, joille meidät eniten on tarkoitettu olevan hyvä. Jollet tukista tai nippaa naapurin ärsyttävää tätiäkään, miksi tekisit sen omalle lapsellesi?

Hyväksyn pienen napsun silloin, kun kaikki muu on jo yritetty.

Tämä ei siis tarkoita, että nipistellään, tukistellaan ja näpäytellään monia kertoja vuorokaudessa ihan vain huvikseen ja peloittelun takia.

Ja jos naapurin täti tulee ja vaikka sylkäisee minun silmille tai repii postin multa postilaatikolla kädestä saatan kyllä tukistaa sitäkin jos vain siinä tilanteessa säikähdykseltä älyän.

Silloin jos lapsi pelkää vanhempiaan kyse on kyllä jostain muusta kuin pienestä näpsystä joskus ja sellainen ruumiillinen kuritus on ihan eri juttu.

Minulla on 8 vuotias tyttö ja 5 vuotias poika ja kumpaakin olen ehkä 10 kertaa elämässään joko vähän tukistanut tai luunapin antanut. Eivätkä ne minua pakoon juokse.

Jeps,Satunnaisesti olen joutunut nippaseen,ettei leikki-ikäinen runnoisi sisareltaan Täysin tahallisessa mielessä esim.ranteita.Normaalin esimerkin ylläpito ei aina muistu pienellekkään mieleen.Minun mielestäni vaikeinta on psyykkisen uhkailun rajojen tietäminen ja " opettaminen" .Totta,nippailut ,läimäsyt ,töninnät,jne.on " pers...tä" ,mutta on hyvä perehtyä siihen juttupuoleen ,kun sillä saa kaiken niin hyvin nykyään luovittua-Lapsenkin....Monilla meistä on varsinkin siinä komentelu,-uhkaus,-pelottelupuolessa kasvamisen varaa.

Jotenkin vain tuntuu, että monet fyysistä rankaisemista käyttävät vanhemmat jotenkin puolustelevat tuolla toimintaansa, ts. muistuttelevat, kuinka paljon parempi on tukistaa ja nippailla kuin huutaa...



Ainakaan meillä ei sen paremmin kuin rankaista fyysisesti, myöskään käytetä henkistä väkivaltaa. Kyllähän kasvatustapoja on muitakin ja ainakin meillä moni muu keino on osoittautunut toimivaksi, tarvetta tuollaisiin ei ole edes tullut.



Edelleen uskon, että tuo fyysisen (ja miksei henkisenkin) väkivallan käyttö on enemmän aikuisesta kuin lapsesta kiinni. En usko, että kukaan lapsi on yksinkertaisesti niin " vaikea" , ettei mikään muu auttaisi. Eiköhän tuollaisten rangastusten käyttö viesti pikemminkin siitä, ettei äidiltä tai isältä löydy tarpeeksi kärsivällisyyttä edetä muilla keinoilla omassa vanhemmuudessaan...

Minut on kasvatettu tukistuksilla ja luunapeilla, enkä itse aio jatkaa tätä " arvokasta" perinnettä omille lapsilleni.

Vaikka omista kurituksistani alkaa olla jo aikaa, muistan yhä miltä ne tuntuivat. Niiden avulla opin sen että jos tekee luvattomia, ei pidä olla niin tyhmä että jäisi kiinni. Sen sijaan että vanhemmat olisivat keskustelleet asioista kanssani, he turvautuivat ainoastaan jyrkkiin kieltoihin ja niiden rikkomisesta seurasi fyysinen näpäytys. Joskus he yrittivät parilla sanalla selittää miksei saisi, mutta päällimmäinen muisto on kuitenkin kirvelevät niskavillat tai jomottava otsa -ja tunne omasta huonommuudesta.

Itse miellän omat lapseni erillisinä ihmisinä joille olen tärkein esimerkki. Jos en keskustele asioista heidän kanssaan ja jaksa toistaa keskusteluja uudestaan ja uudestaan, millä he oppivat? Tuskin luunapeilla.

Läheisilleen on usein helpointa kiukutella ja heihin polttaa yleensä ensimmäisenä pinnansa, mutta se on eri asia tarvitseeko silloin purkautua toista loukkavilla keinoillla. Olen pari kertaa lasteni elämässä sortunut näpäyttämään heitä äärimmäisessä kiukussa ja hädässä kun on tuntunut ettei mikään mene perille. Ne kerrat ovat jääneet siihen, sillä lapsen loukkaantunut katse on kirvellyt itseäni ihan yhtä paljon kuin napsautus lapsen otsaa..

Meillä lapsille laitetaan aikalisä, asioista keskustellaan niiden oikeilla nimillä, mietitään miltä toisesta tuntuu ja miltä itsestä tuntuisi jos joku tekisi pahaa (vaikka sen sata kertaa, jos tarve vaatii). Yritän myös muistaa kehua ja kiittää kun siihen on aihetta, ettei asioista keskusteleminen tarkoittaisi pelkästään negatiivisten asioiden puintia.

Kärsivällisyys tuntuu kantaneen hedelmää, lapset osaavat jo oma-aloitteisesti selvitellä riitojansa, yleensä kinastelun aloittanut osapuoli on itsekseen älynnyt oman hölmöytensä ja menee pyytämään anteeksi tekojaan. Samoin toimitaan jos vanhempien selän takan on tehty luvattomia tihutöitä -ja meillä vanhemmatkin pyytävät anteeksi älyttömiä tiuskimisia ja ärähdyksiä kun sellaisia sattuu.

Luunapeilla ja tukkapöllyillä olisi tuskin saavutettu muuta kuin rangaistusta pelkääviä lapsia joilta olisivat syy-seuraus-suhteet hämärän peitossa.

Vaikka vielä ennen omia lapsiani pidin luunappeja ja tukkapöllyjä normaaleina kasvatuskeinoina, sitä en kyllä tee enää! Koen että on myös helpompaa pitää lapsilla tiukkojakin rajoja jos ne osaa perustella, sen sijaan että vain antaisi mielivaltaisia käskyjä ylhäältä päin. Meillä on voimassa karkkipäivät ja rajoitukset telkkarin katselusta, huoneensa lapset siivoavat itse ja vaatteensa kantavat likapyykkiin. Emme ole supervanhempia jotka selaisivat asiantuntijaoppaita toisensa perään, lähinnä on kyse siitä että omien kokemusten perusteella tiedämme että virheistä voi oppia ja maalaisjärkeä saa käyttää. Toisen ihmisen fyysisen koskemattomuuden loukkaaminen on aina sitä itseään, oli osapuolina kaksi aikuista tai vanhempi ja lapsi.

Hienosti kirjoitettu! Lapsen kasvattaminen fyysistä väkivaltaa käyttämällä on VÄÄRIN, eikä siitä seuraa mitään hyvää kenellekään - ei tapahtumahetkellä, ei välittömästi sen jälkeen eikä myöhemmin lapsen tulevaisuudessa. Minuunkin on lapsena sovellettu ruumiillisen kurituksen pitkää perinnettä ja tiukkoja sääntöjä, ja teen taatusti kaikkeni, etten vahingossakaan siirtäisi niitä eteenpäin omille lapsilleni.

.. että edellinen pätee myös henkisen väkivallan käyttöön.