Lue keskustelun säännöt.
Alkoholistin aikuinen lapsi ja sen tuoma häpeä
sukuonpahin
19.07.2016 |
Tilanne on hyvin sekava, en edes tiedä mistä alottaisin.
Olen kasvanut pienessä kaupungissa pienituloisen yh-äidin "kasvattamana" Lapsena jo muistan häpeän jota sivistymätön äitini minulle aiheutti. Saatoimme mennä äidin kanssa keskustaan jäätelölle, äiti kuitenkin tilasi oluen, toisen, kolmannen... ja hoiperreltiin myöhään illalla kotiin. Muistan ne kaikki säälivät katseet joita tuntemattomilta sain, muistan luokkakavereiden sormella osoittelut, muistan häpeän. Kavereiden kutsuminen kunnan vuokra asuntoomme tuotti minulle suurta häpeää. Suurimmalla osalla kavereistani oli normaalit keskituloiset perheet. Minun suhde äitiini ei koskaan ole ollut normaali äiti-tytär suhde. Hän ei ole opettanut minua meikkaamaan, puhunut pojista tai vienyt shoppailemaan. Olen saanut kohdata oikeastaan kaikki naiseksi kasvamisen asiat yksin.Isäpuoli tuli kuvioihin minun ollessa 13vuotias. Äiti osti uuden miehensä kanssa omakotitalon. Tässä vaiheessa aloin hahmottaa alkoholismin ja sen tuoman ahdingon omaan elämään. Äiti ja isäpuoli joivat päivittäin alakerrassa salaa. Olen kasvanut alkoholismin keskellä. Kuunnellut juoppojen riitelyä, vannonut etten koskaan, ikinä halua samanlaista elämää itselleni. Teini ikä oli vaikea, kavereita kotiin viedessä vastassa oli humalassa oleva äiti. Muistan kavereiden esittävän etteivät huomaisi äidin humalatilaa, mutta itse olin vajoamassa maan alle. Äiti ei itse tajunnut ilmeisesti, että silmät seisoo päässä ja henki haisee kaljalle. Humalassa hän myös selitteli tarinoitaan kavereilleni. En halunnut enään viedä ketään meille kotiin. Muistan teininä usein myös itkeneeni hänelle, miten huolissani olen hänen juomisestaan. Kaikki meni aina kuuroille korville. Huoliani ei koskaan otettu todesta. Pahinta oli, ettei minulla ollut yhtäkään aikuista kenelle huolestani olisin kertonut. Äidin juominen ja jatkuva ketjuröökaaminen aiheutti suurta ahdistusta, mutta jouduin pitämään tämän yksin sisälläni, samalla ihaillen muiden perheitä ja äiti-tytär suhteita.
Äitini on kaikesta huolimatta hyväsydämminen ja auttavainen ihminen, joka välittää minusta. En kykene häpeän ja lapsuuden ikävien muistojen takia silti kunnolliseen normaaliin suhteeseen hänen kanssaan. Olen kateellinen kaikille "normaalit" vanhemmat omaavalle ystävälleni ja tutulleni. Puhelimessa jaksan olla yhteydessä äitiini, mutta lapsuuden kotiini meneminen tuottaa minulle järkyttävää ahdistusta ja mielipahaa. Muutin lapsuuden kodistani pois ollessani 17 vuotias. Tämän jälkeen, nyt 8 vuoden jälkeen olen käynyt tässä talossa ehkä 10kertaa, jokakerta lähtenyt itkien. .... JATKUU ALLA
Kommentit (47)
Aloittaja kirjoitti:
Laitoin hänelle viestin, jossa avasin hieman tilannetta tarkemmin. Suhtautuu nyt ainakin ymmärtäväisesti ja fiksusti asiaan.
Ja kerroinhan minä tekstissäkin, että olen kyllä miesystävälleni kertonut, ettei suhde äitiin ole hyvä, saatika normaali. Olen kertonut asioita, mutta jättänyt kertomatta paljon. Kyllä hän kokoajan on tiedostanut, että normaali lapsuus ja perhe minulla ei ole.
Illalla keskustellaan asiasta lisää, hieman huojentunut olo kun sai tekstiviestin lähetettyä. Tuskin tuo edes kovin yllättyi.
Mitä teen jos hän haluaa äitini tavata? En tiedä kehtaanko kertomisesta huolimatta viedä häntä sinne taloon katsomaan tilannetta?
-AP
jos mies haluaa tavata äitisi, mutta itse et ole siihen valmis, niin voit sanoa että et halua mennä äitisi luo hänen kanssaan, että,se kokemus olisi sinulle liian ahdistava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja kirjoitti:
Olen terapian avulla yrittänyt läpikäydä lapsuuttani, mutten koe siintä olevan apua.
Toivoisin asiallisia vastauksia. Tämä on ensimmäinen kerta kun avaudun asiasta minnekkään
-AP
kauanko olet terapiassa käynyt ja millaisessa?
mulla meni terapioista huolimatta monta kymmentä vuotta, ennen kuin onnistuin pääsemään sopuun menneisyyteni kanssa alkoholistiperheessä. Olen nyt 44, ja vähitellen ahdistus, jota olen aina kokenut kotikaupungissa käydessäni, alkaa lievittää. olen taistellut masennuksen ja muiden tunne-elämän ongelmien kanssa vuosikymmenet.lapsuuden traumoista selviytyminen voi olla elämänmittainen prosessi. se suru menetetystä lapsuudesta on vähän saman tapaista kuin suru läheisen menettämisestä, se on aina osa ihmistä eikä koskaan mene kokonaan pois. mutta on mahdollista oppia tuntemaan suurta kiitollisuutta siitä, että on selvinnyt itse eteenpäin elämässä.
Otin psykoterapiaa normaali keskustelu terapian ohelle ystäväni suosituksesta. En löytänyt tästä tehoa. Niin kauan kun asia on minulla itelläni käsittelemättä en pääse eteenpäin. Terapian avulla olemme yrittäneet murtaa lapsuuden lukkoja ja nuoruudessa opittuja käytösmalleja. Olen ilmaissut myös haluni päästä häpeästä ja huonommuuden tunteesta eroon- ei ole toiminut. Yhteensä 6 vuotta on nyt kaikenlaisia kokeiluja takana, välillä tosin on ollut pitkiäkin taukoja töiden, sekä opintojen takia. Aikataulun sovittaminen niin, että saisi terapiat siihen mahtumaan "ihmisten aikoihin" on vaikeaa. Alkoholistin lapsena olen kehittänyt vuosien mittaan(jo nuoruudessa) itselleni suorittajan luonteen. Pitäisi vähän höllätä.
Onko sinulla suositella jotain terapiamuotoa minkä olet kokenut hyväksi ja toimivaksi?
-AP
Aloittajalle voisin suositella etenkin vertaistukiryhmiä. Vertainen ymmärtää polkusi parhaiten. Voimia
N30
Ap saitteko miehesi kanssa keskusteltua eilen? Onko anoppi tapamaamista tiedossa
Häpeä jota mukanaan kantaa on todella voimakas. Terapia auttaa ja asioiden kohtaaminen. Äitiin en pitäisi yhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
4v vanha ketju. Ärsyttävää kun tarinat näissä jäävät aina kesken. Puhuiko ap miehensä kanssa? Miten suhde äitiin?
kauanko olet terapiassa käynyt ja millaisessa?
mulla meni terapioista huolimatta monta kymmentä vuotta, ennen kuin onnistuin pääsemään sopuun menneisyyteni kanssa alkoholistiperheessä. Olen nyt 44, ja vähitellen ahdistus, jota olen aina kokenut kotikaupungissa käydessäni, alkaa lievittää. olen taistellut masennuksen ja muiden tunne-elämän ongelmien kanssa vuosikymmenet.
lapsuuden traumoista selviytyminen voi olla elämänmittainen prosessi. se suru menetetystä lapsuudesta on vähän saman tapaista kuin suru läheisen menettämisestä, se on aina osa ihmistä eikä koskaan mene kokonaan pois. mutta on mahdollista oppia tuntemaan suurta kiitollisuutta siitä, että on selvinnyt itse eteenpäin elämässä.