Lue keskustelun säännöt.
Alkoholistin aikuinen lapsi ja sen tuoma häpeä
sukuonpahin
19.07.2016 |
Tilanne on hyvin sekava, en edes tiedä mistä alottaisin.
Olen kasvanut pienessä kaupungissa pienituloisen yh-äidin "kasvattamana" Lapsena jo muistan häpeän jota sivistymätön äitini minulle aiheutti. Saatoimme mennä äidin kanssa keskustaan jäätelölle, äiti kuitenkin tilasi oluen, toisen, kolmannen... ja hoiperreltiin myöhään illalla kotiin. Muistan ne kaikki säälivät katseet joita tuntemattomilta sain, muistan luokkakavereiden sormella osoittelut, muistan häpeän. Kavereiden kutsuminen kunnan vuokra asuntoomme tuotti minulle suurta häpeää. Suurimmalla osalla kavereistani oli normaalit keskituloiset perheet. Minun suhde äitiini ei koskaan ole ollut normaali äiti-tytär suhde. Hän ei ole opettanut minua meikkaamaan, puhunut pojista tai vienyt shoppailemaan. Olen saanut kohdata oikeastaan kaikki naiseksi kasvamisen asiat yksin.Isäpuoli tuli kuvioihin minun ollessa 13vuotias. Äiti osti uuden miehensä kanssa omakotitalon. Tässä vaiheessa aloin hahmottaa alkoholismin ja sen tuoman ahdingon omaan elämään. Äiti ja isäpuoli joivat päivittäin alakerrassa salaa. Olen kasvanut alkoholismin keskellä. Kuunnellut juoppojen riitelyä, vannonut etten koskaan, ikinä halua samanlaista elämää itselleni. Teini ikä oli vaikea, kavereita kotiin viedessä vastassa oli humalassa oleva äiti. Muistan kavereiden esittävän etteivät huomaisi äidin humalatilaa, mutta itse olin vajoamassa maan alle. Äiti ei itse tajunnut ilmeisesti, että silmät seisoo päässä ja henki haisee kaljalle. Humalassa hän myös selitteli tarinoitaan kavereilleni. En halunnut enään viedä ketään meille kotiin. Muistan teininä usein myös itkeneeni hänelle, miten huolissani olen hänen juomisestaan. Kaikki meni aina kuuroille korville. Huoliani ei koskaan otettu todesta. Pahinta oli, ettei minulla ollut yhtäkään aikuista kenelle huolestani olisin kertonut. Äidin juominen ja jatkuva ketjuröökaaminen aiheutti suurta ahdistusta, mutta jouduin pitämään tämän yksin sisälläni, samalla ihaillen muiden perheitä ja äiti-tytär suhteita.
Äitini on kaikesta huolimatta hyväsydämminen ja auttavainen ihminen, joka välittää minusta. En kykene häpeän ja lapsuuden ikävien muistojen takia silti kunnolliseen normaaliin suhteeseen hänen kanssaan. Olen kateellinen kaikille "normaalit" vanhemmat omaavalle ystävälleni ja tutulleni. Puhelimessa jaksan olla yhteydessä äitiini, mutta lapsuuden kotiini meneminen tuottaa minulle järkyttävää ahdistusta ja mielipahaa. Muutin lapsuuden kodistani pois ollessani 17 vuotias. Tämän jälkeen, nyt 8 vuoden jälkeen olen käynyt tässä talossa ehkä 10kertaa, jokakerta lähtenyt itkien. .... JATKUU ALLA
Kommentit (47)
En usko, että miesystäväni hinkuaa äitini luokse, mutta äitini taas, on kuullut suhteestani ja soittelee usein. Vaatii että tulisivat miehensä kanssa kylään yms.
Minä en ole valmis heidän tapaavan toisiaan, en vielä. Minun täytyisi ensin itse käsitellä oma lapsuus ja nuoruus ja äidin alkoholismi. Vaatii vielä pitkiä keskusteluja miesystäväni kanssa ennenkun olen varma, että hän kestää tapaamisen tai, että minä kestän.
Tiedostan myös sen, että miesystävä ansaitsee tietää minun alkuperästäni. Nyt hän tietää, mutta tarkoitan syvemmin. Hän ansaitsee tutustua äitiini, jos niin haluaa.. Sitten joskus
-AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei kuule, sä mietit ton nyt ihan väärin. Ei sulla ole mitään hävettävää, sähän olet ITSE ja YKSIN raivannut tiesi paskasta sinne, missä olet nyt! Sulla on kaikki syyt olla helvetin ylpeä itsestäsi! Kaikki mitä sulla on, sä olet rakentanut itse. Mieti sitä, oikeasti.
Sulla on suru, katkeruus, viha, ja niihin oikeus. Sure se, mitä vaille jäit. Ole vihainen, koska se jonka piti rakentaa sun elämään luottamus, olikin ihan muuta. Mutta sitten -päästä irti. Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Nyt sun elämä on omissa käsissä, ja sä teet siitä itsellesi hyvän. Äitisi tuskin kuuluu siihen, hyväksy sekin. Ja hyväksy se, että mikään anteeksipyyntö tai katumus (jota ehkä alitajuisesti odotat) hänen taholtaan ei enää muuta mennyttä. Se ei korjaa mitään, vain sinä itse korjaat. Ja saat olla tosi ylpeä siitä :)
Äläkä käy millään läsyttäjäterapeuteilla, jotka sanoo että kyllä äitisi varmaan yritti ja rakasti ynnä muuta shaibaa. Sun tunteet pitää hyväksyä, että pääset niistä joskus yli. Sua on kohdeltu tosi väärin, eikä se ole enää ikinä muuksi puhuttavissa. Paijaa sitä pientä lasta, joka sun sisällä itkee huolenpitoa. Myönnä, että olet ollut hirveän yksin ja peloissasi. Se on kamalaa, mutta siitä se lähtee. Been there.
Tsemppiä, ja aurinkoa, ja voimaa! Sä olet vahva, muista se aina :)
t. alkoholistin ja väkivaltaisen sekakäyttäjän aikuinen lapsi
Ei oikeat terapeutit oo mitään lässyttäjiä. He kyllä asettuu sen loukatun lapsen puolelle.
Ai, ihme kyllä minä kävin vuosikaudet nuorisopsykiatrisella, psykoterapiassa, olin suljetuilla ja monilla muillakin osastoilla, ja ehkä neljäskymmenes tielle osunut ammattilainen (n. 9 vuoden hoitojen jälkeen) oli ensimmäinen, joka auttoi minua löytämään ne kielletyt tunteeni eikä yrittänyt puhua mustaa valkoiseksi. Ja ei, en tarkoita että se alkoholisti pitää demonisoida ja katkeroitua. Mutta se suru ja viha on siellä sisällä, kertyy mustaksi möykyksi joka tuhoaa elämän jos sitä ei päästetä pois. Vasta kun se möykky on surtu ja itketty ja raivottu tyhjäksi, voi antaa aidosti anteeksi ja jatkaa eteenpäin.
Toki tämä on vain oma kokemukseni, sillä olemmehan me kaikki erilaisia. Mutta se on tosiasia, että niitä lässyttäjiä todellakin tulee vastaan ja paljon.
t. se alkoholistin ja väkivaltaisen sekakäyttäjän lapsi
Hei alkoholistin ja sekakäyttäjän lapsi! Saanko udella, millainen suhde vanhempiisi on tällähetkellä? Koetko huonommuuden tunteita tai häpeää? Miten pääsit tästä eroon? Huomaatko itsessäsi käyttäytymismalleja jotka juurtaa lapsuudestasi? Ihailen sinunlaista sinnikkyyttä. Haluaisin itsekin pystyä avoimesti myöntämään omat juureni ja mistä tulen. Asiasta on tullut itselle iso taakka, eikä häpeä ole vieläkään kadonnut.
Joskus ajattelen, että ei tilanne niin paha ole, mutta äidin puhelun jälkeen muistan taas missä sitä mennään. Se on kyllä musertavaa..
-AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei kuule, sä mietit ton nyt ihan väärin. Ei sulla ole mitään hävettävää, sähän olet ITSE ja YKSIN raivannut tiesi paskasta sinne, missä olet nyt! Sulla on kaikki syyt olla helvetin ylpeä itsestäsi! Kaikki mitä sulla on, sä olet rakentanut itse. Mieti sitä, oikeasti.
Sulla on suru, katkeruus, viha, ja niihin oikeus. Sure se, mitä vaille jäit. Ole vihainen, koska se jonka piti rakentaa sun elämään luottamus, olikin ihan muuta. Mutta sitten -päästä irti. Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Nyt sun elämä on omissa käsissä, ja sä teet siitä itsellesi hyvän. Äitisi tuskin kuuluu siihen, hyväksy sekin. Ja hyväksy se, että mikään anteeksipyyntö tai katumus (jota ehkä alitajuisesti odotat) hänen taholtaan ei enää muuta mennyttä. Se ei korjaa mitään, vain sinä itse korjaat. Ja saat olla tosi ylpeä siitä :)
Äläkä käy millään läsyttäjäterapeuteilla, jotka sanoo että kyllä äitisi varmaan yritti ja rakasti ynnä muuta shaibaa. Sun tunteet pitää hyväksyä, että pääset niistä joskus yli. Sua on kohdeltu tosi väärin, eikä se ole enää ikinä muuksi puhuttavissa. Paijaa sitä pientä lasta, joka sun sisällä itkee huolenpitoa. Myönnä, että olet ollut hirveän yksin ja peloissasi. Se on kamalaa, mutta siitä se lähtee. Been there.
Tsemppiä, ja aurinkoa, ja voimaa! Sä olet vahva, muista se aina :)
t. alkoholistin ja väkivaltaisen sekakäyttäjän aikuinen lapsi
Ei oikeat terapeutit oo mitään lässyttäjiä. He kyllä asettuu sen loukatun lapsen puolelle.
Ai, ihme kyllä minä kävin vuosikaudet nuorisopsykiatrisella, psykoterapiassa, olin suljetuilla ja monilla muillakin osastoilla, ja ehkä neljäskymmenes tielle osunut ammattilainen (n. 9 vuoden hoitojen jälkeen) oli ensimmäinen, joka auttoi minua löytämään ne kielletyt tunteeni eikä yrittänyt puhua mustaa valkoiseksi. Ja ei, en tarkoita että se alkoholisti pitää demonisoida ja katkeroitua. Mutta se suru ja viha on siellä sisällä, kertyy mustaksi möykyksi joka tuhoaa elämän jos sitä ei päästetä pois. Vasta kun se möykky on surtu ja itketty ja raivottu tyhjäksi, voi antaa aidosti anteeksi ja jatkaa eteenpäin.
Toki tämä on vain oma kokemukseni, sillä olemmehan me kaikki erilaisia. Mutta se on tosiasia, että niitä lässyttäjiä todellakin tulee vastaan ja paljon.
t. se alkoholistin ja väkivaltaisen sekakäyttäjän lapsi
Kamalaa. Olen pahoillani.
Pari YTHS:n terapeuttia ei okein tienneet miten käsitellä asiaa, mykistyivät, mutt mitään eivät selitelleet, positiivisesti kuitenkin olivat ikään kuin puolellani. Aikuisempana aloittamani yksityinen terapeutti kyllä osasi.
Aloittaja kirjoitti:
Hei alkoholistin ja sekakäyttäjän lapsi! Saanko udella, millainen suhde vanhempiisi on tällähetkellä? Koetko huonommuuden tunteita tai häpeää? Miten pääsit tästä eroon? Huomaatko itsessäsi käyttäytymismalleja jotka juurtaa lapsuudestasi? Ihailen sinunlaista sinnikkyyttä. Haluaisin itsekin pystyä avoimesti myöntämään omat juureni ja mistä tulen. Asiasta on tullut itselle iso taakka, eikä häpeä ole vieläkään kadonnut.
Joskus ajattelen, että ei tilanne niin paha ole, mutta äidin puhelun jälkeen muistan taas missä sitä mennään. Se on kyllä musertavaa..
-AP
Sun pitää muuten rajottaa puheluihin vastaamista. Liian raskasta selvästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja kirjoitti:
En usko, että miesystäväni hinkuaa äitini luokse, mutta äitini taas, on kuullut suhteestani ja soittelee usein. Vaatii että tulisivat miehensä kanssa kylään yms.--
-AP
Riippumatta siitä, mitä miehesi sanoo nyt, hän kyllä ymmärtää tilanteen eikä ole niin jyrkkä myöhemmin mielipiteissään. Se on vaan niin helppo sanoa, jos ei rakkaissa ihmisissä ole koskaan ollut alkkiksia. Nuoret miehet on muutenkin kuolemattomia omasta mielestään.
t. vanha paappa, ihan kaikki mielipiteeni ovat elämässä muuttuneet.
Ap, sano miehellesi ihan suoraan, että asiasta puhuminen on sinulle vaikeaa ja että tämän keskustelun aloittamiseen oli iso kynnys. Kerro sekin, että sinusta olisi vaikeaa esitellä äitiäsi hänelle, koska häpeät äitiäsi. Moni ajattelee, että kun suhde on tietyllä vakavuustasolla, esitellään puoliso/kumppani vanhemmille. Satunnaisia lyhyitä juttuja ei esitellä vanhemmille. Jos ja kun varmasti mies on ihan vakavissaan sinun kanssa, estät myös sen, että hän joutuisi miettimään, mitä vikaa hänessä on, kun ei voi äidille esitellä.
Olen pohtinut ihan samoja juttuja kuin sinäkin. Iän myötä olen huomannut, että samanlaisia ongelmia on käsittämättömän monella, niistä ei vaan juuri ääneen puhuta. Jos uskaltautuu puhumaan, vertaistukea löytyy yllättäviltäkin tahoilta. En silti tarkoita, että pitäisi tästä ihan kelle vaan missä vaan puhua. Mutta usko pois, tuttavapiirissäsikin on varmasti joku läheisen juomisesta kärsivä, et vain tiedä asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja kirjoitti:
Hei alkoholistin ja sekakäyttäjän lapsi! Saanko udella, millainen suhde vanhempiisi on tällähetkellä? Koetko huonommuuden tunteita tai häpeää? Miten pääsit tästä eroon?
-AP
No isäni (se väkivaltainen sekakäyttäjä) on kuollut, ja voin myöntää että meidän suhde parani sen jälkeen huomattavasti :D Anteeksi sopimaton huumori, mutta tämä on totuus. Hän oli henkisesti äärimmäisen sairas ja raskas ihminen. Hiukan isän kuoleman jälkeen tein selvän rajan myös äitini ja oman elämäni välille. Jos hän soittaa humalassa, laitan puhelimen kiinni. Hänen elämänsä ei ole minun vastuullani, minä käytän omat voimavarani itseni ja lasteni hyvään elämään. Hän on osansa ottanut jo moninkertaisesti, kun olen koko lapsuuden ja nuoruuden hoitanut kodin ja sisarukset, etsinyt häntä pitkin kyliä ja kantanut kotiin kapakoista, mennyt väliin hänen ja isäni puukkotappeluihin jne. Ja hävennyt. Vanhempainillat, koulun kevätjuhlat, sukujuhlat, joulut, vaput, ruokakauppareissut, ihan aina ja kaikkialla se hirvittävä kaikennielevä häpeä humalaisesta äidistä. Se tunne on niin lamaava, että saan sen kyllä edelleen palautettua hyvin elävästi mieleen.
Nuorena olin äärimmäisen aggressiivinen, mikä tahansa tilanne laukaisi "taistele tai pakene"-reaktion, ja kun oli ollut pakko valita se taistelu aina niin.... Sen kanssa olen joutunut tekemään hirvittävästi töitä. Mutta sitä mukaa kun viha sisältä väheni, niin tuokin reaktio laimeni. Nykyään olen hyvin rauhallinen ja harkitseva. Pitkään olin itse hyvin estoinen: en kehdannut sitä enkä tätä enkä tuota, pelkäsin että näytän nololta (eli se häpeä siellä varmasti hätyytteli). En minä vieläkään baarissa tanssi, mutta muuten olen kyllä avoin enkä häpeä itseäni oikeastaan mitenkään.
En koe taustastani mitään häpeää tai huonommuutta. Minä en ole voinut vaikuttaa vanhempieni toimintaan millään tavalla, tein vain parhaani selviytyäkseni edes hengissä. Ja minä selvisin, joka sekin on jo aika ihme. Minulla on ammatti, monta ihanaa lasta, katto pään päällä (olkoonkin vain vuokralla), ja elän tosi tavallista elämää. Ja se tavallinen on minulle tosi hienoa, se on niin paljon enemmän kuin kukaan olisi ikinä minusta kuvitellut -edes minä itse. Minä olen minä, en minä ole vastuussa äitini juomisesta yhtään enempää kuin jonkun ventovieraan juomisesta.
Itse koen, että avoimuus asiasta on myös toiminut jotenkin parantavasti. Se ikään kuin laimenee joka kerta, kun siitä puhuu. Samoin kaikki tunteet. Kun sanoo itsekseen 30 kertaa että "häpesin hirvittävästi kun äiti kaatui torilla", ja oikein palauttaa tilanteen mieleen, niin jossain vaiheessa siihen alkaa suhtautua neutraalimmin. En ole enää varmaan 10 vuoteen pitänyt tätä edes mitenkään "juttuna", se on osa menneisyyttäni ja minua, ihan kuin vaikkapa se mitä koulua kävin tai missä asuin lapsena. Nousee esiin jos nousee. Joo, jotkut vähän hätkähtävät kuullessaan -mutta varmaankin siksi että kaikille tämmöinen ei ole ihan arkipäivää. En ole koskaan kuvitellut, että he pitäisivät minua jotenkin yhtäkkiä tämän vuoksi huonompana ihmisenä. Itse asiassa vaikuttaisi olevan päinvastoin.
Nopeita prosesseja nämä ei ole, eikä koskaan tiedä mitkä on kenellekin ne sanat jotka kolahtaa yhtäkkiä. Mutta olet ap jo hyvässä vauhdissa, kun ymmärrät että se häpeä ei kuulu sinun kannettavaksesi :) Ja vaikka tuntuu, ettei mikään ikinä parane, niin kyllä vaan paranee. Katso kahden vuoden kuluttua taaksepäin, niin näet.
Olet selviytynyt kyllä mainiosti, hattua nostan! Häpeä omasta juovuksissa olevasta alkoholisti vanhemmasta on kyllä ihan kamala, eikä sitä tunnetta voikkaan tietää, kun saman läpikäynyt. Kuulostaa kyllä todella hyvältä tapa jolla pystyt asiaa jo käsittelemään. Toivottavasti itse pystyn joskus myös samaan.
Jotenkin sitä huomaa syyttävänsä itseään äidin juomisesta ja ajattelevani, että riittämättömyyden on oltava minussa ( olin todella vaikea teini) kun äiti juo. Olen viime vuosina vasta tajunnut, etten minä tästä ole vastuussa. Joka kerta, kun äiti soittaa ahdistus nousee sisälläni. En tiedä miten asiasta hänelle sanoisin, ilman hänen loukkaantumista. En pysty kohtaamaan häntä vielä kumppanini kanssa. Askel kerrallaan...
Iso kiitos viestistäsi!
-AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytyy vielä lisätä, että tunteeni on siksi kovin ristiriitaisiakin, koska äitini näytti minulle myös huolehtivaa puoltaan usein. Sain aina puhtaat vaatteet ylleni ja rahaa kun tarvitsin. Ruokaa minulle ei juurikaan tehty isäpuolen kuvioihin ilmestymisen jälkeen, mutta sain rahaa ostaa sitä itselleni. En koe olleeni siis ihan täysin heitteillä. Juopuneet nolaukset ja yksinäisyyden tunteet ovat silti seuranneet aikuisuuteen.
Tämän takia koen jotain sairasta velkaa äidilleni, että yhteyksissä on jotenkin pysyttävä, sillä kyllähän hän minusta jotenkin edes huolehti. Sain myöskin aina harrastaa mitä halusin. Äiti kyllä alkoholismistaan huolimatta piti huolen tarpeistani. Nykyisin hän on vajonnut paljon alemmas, kun ei ole enää lasta mikä velvoittaa yhtään. Pelkään jos yhteys häneen katkeaa kokonaan, juo hän vielä itsensä hengiltä..
-AP
MInä kasvoin ihan kunnollisen ja päihteettömän yh-äidin kanssa, mutta ei hänkään koskaan mitään seksi-, sukupuoli- tai poika-asioita kanssasi keskustellut. En kyllä osannut kaivatakaan. Häpeä on aika subjektiivinen kokemus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
MInä kasvoin ihan kunnollisen ja päihteettömän yh-äidin kanssa, mutta ei hänkään koskaan mitään seksi-, sukupuoli- tai poika-asioita kanssasi keskustellut. En kyllä osannut kaivatakaan. Häpeä on aika subjektiivinen kokemus.
Lähinnä hain takaa äiti-tytär asioita. Yhteyttä, luottamusta, sitä ettei olisi tarvinnut olla yksin tai kuunnella hänen ja alkoholisti miehensä tavaroiden paiskomista, huutoa, raivoa, kännäämistä illasta toiseen. Olisin kaivannut seuraa. Olisin kaivannut äitiä.
Häpeän tunnetta omasta alkoholisti vanhemmasta sinä et varmaan käsitäkkään, jos sinulla ei sellaista ole.
-AP
Ap, jos et löydä sanoja voit kirjoittaa miehelle. Kerroit tänne hyvin tilanteesi menemättä kuitenkaan liikaa yksityiskohtiin. Näytä vaikka tuo samainen teksti miehelle ja odota, että hän kysyy jos ja kun haluaa. Sun ei sitten tarvitse jännittää, että miten aloittaa jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika monella on tuttavapiirissään alkoholisti. Aika vähän asiasta kuitenkin puhutaan. Alkoholistin lapsesta saattaa tuntua että kaikki muut ovat normaaleja ja itse ainoa "epänormaaleista" olosuhteista,muttei se ihan niinkään mene. Alkoholisteja voi olla niissä pinnalta päin hyvältäkin näyttävissä perheissä.
Kirjoitustesi kieliasu ei kyllä viittaa maisteriopintoihin? Vilisee alkeellisia yhdyssana- ym. virheitä.
Mutta ehkä keksit sen ryydittämään sanomasi vahvuutta? Epäilen kyllä, että valehtelet "nousustasi".
Mikä on mielestäsi normaali lapsuus? Kovin suppealta vaikuttaa käsityksesi. Ei äitini opettanut meikkaamaan ja en myös omaa tytärtäni ole opettanut. Pidätkö shoppailua ja meikkaamaan opetusta elämän parhaimpina lähtökohtina? Jotenkin alkeelliselta ja itsesäälissä rypevältä prinsessalta tunnut.
Keskity hyvään! Kai jotain hyvää äitisi on elämän eväiksi antanut, vaikka kaljalta tuoksahtikin.
Pidän itse kieliasua tärkeämpänä sen, että tulin tänne avautumaan ja pyytämään apua. Minulla ei ole mitään syytä valehdella asioita, mitä siintä saisin? Minulle on ihan sama mitä minusta täällä ajattelet ja siintä mitä olen.
Kirjoitan puhelimella, joten ulkoasu on varmaan eri, mitä tietokoneella kirjoitettuna.
Kuten ylempänä kirjoitin, viittasin äiti-tytär jutuissa aikaan, jota yleensä tyttäret äitinsä kanssa viettävät. Minulla tästä ei ole käsitystä mitä se normaalisti on, joten heitin poikajutut ja meikkauksen.
Ikävää jos vaikutan prinsessalta, mutta kiitos sinullekin viestistäsi.
-AP
Ap, paljon lämpimiä ajatuksia ja iso rutistus sulle! Toimimattomasta lapsuudesta toipuminen on mahdollista, muttei helppoa - ainakaan oman kokemukseni pohjalta. Joku toikin jo esiin Al Anon -ryhmät. Vastaava, nimenomaan alkoholistien aikuisten ja toimimattomien perheiden lapsille tarkoitettu vertaistuki löytyy AAL-ryhmistä (aal.fi). Itse koen saaneeni elämän näistä vertaisryhmistä, suosittelen lämpimästi! Ole itsesi puolella❤️.
Tarinasi kuulostaa todella tutulta. Tiedän monia korkeaan yhteiskuntaluokkaan kohonneita alkoholistien lapsia. Alkoholistin lapsella paineet ovat suuret, aikuisuudessakin. Moni pyrkii pois huonosta lapsuudestaan kouluttautumalla ja pyrkimällä elämässä eteenpäin. Tiedän, koska olen yksi heistä. Äidillesi voisit kirjoittaa kirjeen, hän itse päättää miten siihen suhtautuu. Äitisi on aikuinen ihminen, etkä ole vastuussa hänen juomisestaan. Kirjeen luettuaan jos valitsee edelleen alkoholin niin anna olla. Vastaa puheluihin vain selväpäiselle äidillesi.
Voimia ja haleja tulevaisuuteesi
Terv, alkoholistin aikuinen lapsi
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitustesi kieliasu ei kyllä viittaa maisteriopintoihin? Vilisee alkeellisia yhdyssana- ym. virheitä.
Mutta ehkä keksit sen ryydittämään sanomasi vahvuutta? Epäilen kyllä, että valehtelet "nousustasi".
Mikä on mielestäsi normaali lapsuus? Kovin suppealta vaikuttaa käsityksesi. Ei äitini opettanut meikkaamaan ja en myös omaa tytärtäni ole opettanut. Pidätkö shoppailua ja meikkaamaan opetusta elämän parhaimpina lähtökohtina? Jotenkin alkeelliselta ja itsesäälissä rypevältä prinsessalta tunnut.
Keskity hyvään! Kai jotain hyvää äitisi on elämän eväiksi antanut, vaikka kaljalta tuoksahtikin.
Hyvin ikävä kommentti kielenhuoltajapalstalaiselta mutten muista yhtään positiivista kommenttia sinulta koskaan lukeneenikaan. Ihmeellisen vähän ihmiset kykenevät empatiaan tällä palstalla. Leikitelkää niillä yhdys sanoilla omissa ketjuissanne, äärimmäisen epämiellyttävää tulla oikeita ongelmia käsitteleviin ketjuihin tölvimään.
Oletan, että miehesi on täysjärkinen ja normaalilla empatiakyvyllä varustettu ihminen. Kyllähän sellainen ihminen tajuaa, mitä on odotettavissa jos menette äitiäsi katsomaan. Itse kuitenkin myös kunnioittaisin puolisoni toivetta, eli minusta on ehkä hieman outoa jos hän sinne hirveästi haluaa vaikka tietää ettet sinä tahdo (sen voi sanoa ihan suoraan jos tulee puheeksi). Mutta annatte ajan kulua, eihän tämä kaikki nyt tänään ja tässä yhtäkkiä ratkea! Ei ole mitään kiirettä :)
Vaikutat kyllä kovin epävarmalta. Se on ymmärrettävää, mutta ihan oikeasti voin kertoa sinulle että tuossa sinun tilanteessasi ei ole mitään niin hirvittävää, että sinun tarvitsisi kauheasti miehesi reaktioita surra. Pahoin pelkään, että lapsuuden turvattomuus on sinulla siirtynyt tuohon parisuhteeseenkin, ja siitä voi tulla huomattavasti enemmän ongelmia kuin siitä että taustasi on vähemmän hieno. En tarkoita lannistaa, tämäkin kyllä tulee muuttumaan kun pääset lapsuutesi käsittelyssä eteenpäin. Kannattaa vaan huomioida, että yleensä neljän vuoden seurustelun jälkeen ei tarvitse miettiä miten puolisolle kertoo jonkun asian tai miten hänelle voi sanoa ettei tahdo mennä sinne lapsuudenkotiin ymv.