Kuinka vanhaksi haluat elää?

Haluaisin elää max. 7-8 vuotta enää. Mielellään vähemmän. Olisi kiva ehtiä ensin kokea kaikenlaista esim. matkustella ympäri maailmaa ja valmistua koulusta (se tekisi vanhempani iloiseksi) mutta en kuitenkaan haluaisi elää niin pitkään että muuttuisin vanhaksi, stressaantuneeksi ja ehkä lihavaksi ja alkoholistiksi. Olisi ihan jees kuolla nuorena ja kauniina niin ettei jäisi miestä tai lapsia kaipaamaan ja mut muistettais sellaisena ku olen eikä jonain vanhana lihavana rupsahtaneena kolmekymppisenä alkoholistimammana.

Vierailija kirjoitti:

Täällä osa ihmisistä on valmiina kuolemaan joko heti tai muutaman vuoden kuluttua. Sitten osa on niitä jotka voisivat elää vaikka kuinka kauan.

Nämä ihmiset jotka voisivat elää vaikka kuinka paljon, eivät tajua sitä tuskaa pahaa olo ja väsymystä elämään kun ei ole enään mitään toivoa. On ainoastaan se toive että kuolee yön aikana pois. Kaikki päivät ovat pelottavia, yksinäisiä, epätoivoisia.

Itse en vaan jaksa elää koska mitään apua ei ole saatavilla ainoastaan lääkkeitä määrätään ja ne ei auta. EI ole sukulaisia vanhemmat ovat kuolleet isovanhemmat ovat kuolleet ei ole kavereita tai ystäviä. Ei ole rahaa ei ole mitään. Ainoa ilo tai ei se enään ole ilo on istua netin äärellä ja juoda olutta. No kohta varmaan tietokone hajoaa joten ei ole enään sitäkään.

Toivotaan että kuolen tänä yönä pois. En jaksa vaan.

100-vuotiaaksi, vähintään :)

Olen nyt 42-vuotias ja ei haittaisi yhtään, jos elämäni päättyisi tänä iltana. Elämäni on ollut aina kamalaa ja en todellakaan jaksaisi jatkaa enää eteenpäin. Mutta, kun en itsariakaan uskalla tehdä, niin tässä sitä jatketaan, ellei joku tappava sairaus pian iske... Toivotaan, että iskee.

ei niin väliä. haluan vaan mennä vauhdilla. vuosia kestävä hiipuminen kuullostaa helvetilliseltä

80v passaa. 

Riippuu niin täysin siitä, millaista elämäni vanhana on. Jos se on mieluista, niin maximi-ikä minulle, kiitos, siis jopa jotain 120 vuoden paikkeilla, valitettavasti en todennäköisesti tule sairauksieni takia näkemään edes yhdeksänkymppisiäni. Jos vanhuuteni olisi hyvin epämiellyttävää, niin sitten soisin elämäni jatkuvan siihen saakka, kunnes olen ikään kuin kyllästynyt siihen itse.

Vierailija kirjoitti:

Nämä ihmiset jotka voisivat elää vaikka kuinka paljon, eivät tajua sitä tuskaa pahaa olo ja väsymystä elämään kun ei ole enään mitään toivoa. On ainoastaan se toive että kuolee yön aikana pois. Kaikki päivät ovat pelottavia, yksinäisiä, epätoivoisia.

Äläpä sano. Minun ainoa voimanlähteeni oli 14-vuotiaana se suunnitelma, että kun täytän 18 vuotta, menen heti ostamaan Alkosta pullon viinaa, juon sen jonain pakkasyönä ja palellun kuoliaaksi ulos lumeen. Se oli ainoa itsemurhakeino, jonka uskoin uskaltavani tehdä. En ajatellut elämääni tuota päivää pidemmälle, sillä sairastin diagnosoitua vaikeaa masennusta enkä nähnyt mitään toivoa paremmasta tulevaisuudessa, hyvä kun jaksoin hengittää ja ylipäätään vain olla. Masennukseni hiljalleen parantui koulukiusaamisen loputtua, ja nyt olen 22-vuotias ja onnellinen siitä, että tuo 3 pitkää vuotta lohtua minulle tuonut suunnitelma ei toteutunut.

Jos ei töissä tarvis käydä vaikka ikuisesti

Nyt vuorotöissä aiva sama vaikka viel 30vuotta

Jostain syystä, en ole koskaan halunnut elää vanhaksi. Ajatus on niin kauan kuin muistan kauhistuttanut jotenkin.. Olen nyt 34v. yhden lapsen äiti, mutta fyysisesti tunnen olevani vanha. Minulla on ollut ihan parikymppisestä joukko erilaisia oireita joihin ei ole oikein selitystä. Elämänlaatu on melko surkea. En nauti elämisestä tai olemisesta juuri koskaan. Olen tästä syystä kaiken aikaa surullinen ja ahdistunut. Jos eläisin vanhaksi, miltä oloni silloin mahtaisi tuntua, kun nyt on jo näin vaikeaa. Ulkoisesti näytän jonkin verran ikäistäni nuoremmalta. Aikaisemmin näytin huomattavasti ikäistäni nuoremmalta, mutta jokin rupsahdus on tapahtunut viime vuoden aikana. Myös ulkoinen vanheneminen ahdistaa. Lapseni takia haluaisin elää kuitenkin, nähdä hänen kasvavan ja pärjäävän. Myöskään vanheneminen yksin ei juuri houkuta. Olisi varmastikin ihan mielekästä vanheta yhdessä hyvän kumppanin kanssa jos olisi terveinä, ja itse maailma olisi parempi paikka kuin mitä se on. Oma suuri rakkauteni on niin kaukana ja tiettyjen olosuhteiden takia emme voi olla yhdessä. Hän onkin sanonut että jos hänen täytyy kävellä kymmenen tuhatta elämää päästäkseen luokseni niin sitten hän kävelee. Jotenkin tuo puhdas rakkauden osoitus on tuonut sellaisen uskon että vaikka epäonnistuu ja pettyy elämässä ja rämpii pohjamudissa ja kokee suurta epäoikeudenmukaisuutta, on silti jossain jokin valo ja toivo ja tarkoitus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä osa ihmisistä on valmiina kuolemaan joko heti tai muutaman vuoden kuluttua. Sitten osa on niitä jotka voisivat elää vaikka kuinka kauan.

Nämä ihmiset jotka voisivat elää vaikka kuinka paljon, eivät tajua sitä tuskaa pahaa olo ja väsymystä elämään kun ei ole enään mitään toivoa. On ainoastaan se toive että kuolee yön aikana pois. Kaikki päivät ovat pelottavia, yksinäisiä, epätoivoisia.

Itse en vaan jaksa elää koska mitään apua ei ole saatavilla ainoastaan lääkkeitä määrätään ja ne ei auta. EI ole sukulaisia vanhemmat ovat kuolleet isovanhemmat ovat kuolleet ei ole kavereita tai ystäviä. Ei ole rahaa ei ole mitään. Ainoa ilo tai ei se enään ole ilo on istua netin äärellä ja juoda olutta. No kohta varmaan tietokone hajoaa joten ei ole enään sitäkään.

Toivotaan että kuolen tänä yönä pois. En jaksa vaan.

 En kuollut. Ei nettiyhteys toiminut aiemmin joten join olutta ja katselin valokuvia siitä ajasta kun oli ihmisiä lähellä ja seurustelin. Niitä asioita mietin melkein jatkuvasti miten asiat oli silloin ok. Ei ole enään... Kaiken ratkaisevin asia kai parisuhteessa oli minun sydänleikkaus sen jälkeen suhde meni poikki. Mitä minä tänne tilitän tätä en tiedä.