Minäkään en jaksa enää. Kuolema pyörii mielessä USEIN (jo vuosien ajan)

Aivan liian moni asia on mennyt päin vittua. Minulle ei riitä tieto siitä, että joku mies välittää. Minä haluan, että minusta hullaannutaan. Vatvon vuosien takaista eroa mielessäni, vasta nyt tiedän niin paljon enemmän. Hän välittää minusta, mutta on onnellisempi toisen kanssa. En ymmärrä miten se on mahdollista. Minä olen paljon parempi kuin hän. Meitä ei voi edes verrata, hän ei edes ole hyvännäköinen. Se ämmä. Ihan oikeasti, ei ole.

Huomaatte varmaan ristiriidan: ajattelen itsemurhaa, mutta kehun itseäni. Se on monimutkaista, en rakasta itseäni ja toisaalta olen ylimielinen joissain tilanteissa. En tiedä.

Kaikki elämässäni menee pieleen, en edes osaa rakastaa ketään tarpeeksi. Voin rakastaa, mutta en tarpeeksi. En jaksa rasittavia piirteitä enkä jaksa yrittää ymmärtää asioita, jotka sotivat omia ajatuksiani ja tapojani vastaan.

Ainoa asia mistä enää saan mielihyvää, on oman kuolemani ajattelu. Ajattelen itseäni jossain sillankaiteella ja sitä hetkeä, kun hyppään viimeisen kerran. Olen siivonnut kotini ja kirjoittanut jäähyväiskirjeen, se löydetään sitten aikanaan. Ihmiset menneisyydestä saavat tietää kuolemastani. Saan mielihyvää ajatuksesta, että ihmiset itkisivät perääni. Katselisivat kuviani kyyneleet silmissä. Eläessäni en kovin paljon hyviä sanoja kuule, ehkä kuolleena olisin jotain.

Mitä enemmän mietin asioita, sitä enemmän tunnen menettäväni kontrollin itseni kanssa. Mitä jos jonain päivänä "sekoan", ja havahdun istuessani oikeasti jossain korkealla kaiteella. Voiko sellaista tapahtua? Minusta tuntuu, että voi. Olen niin lamaantunut kaikesta ettei mikään yllätä.

Vuosikausia nämä itsemurhafantasiat ovat pyörineet päässäni. Jo lapsena minulla oli sairaita ajatuksia itseni tappamisesta. Muistan elävästi hetken, kun havahduin todellisuuteen, olin juuri kuvitellut itseni juoksemassa auton eteen. Olin ahdistunut lapsi suurimman osan ajasta. Perheessä oli alkoholismia, väkivaltaa, huutoa, vähättelyä ja kaikkea muuta.

Tänään on lauantai, mitäkö minulla on suunnitelmissa? Seinien tuijottelua, sängyssä makaamista, ahdistumista, loputonta miettimistä. Itkuakin. Samaa sunnuntaina. Ja maanantaina ja tiistaina ja aina.

Ei kavereita (enää), ei menoja, ei haaveita, ei unelmia, hyvä jos tavoitteitakaan. On niitä jotain, mutta oikeasti en haluaisi niitä edes yrittää saavuttaa. Haluan vain arkkuun ja kauniin hautakiven. Tai uurnaan. Aivan sama minne.

Minä olisin varmaan onnellinen hänen kanssaan, mutta meitä ei enää tule ja tiedän sen. En osaa elää asian kanssa. Senkään asian. Minulla on liikaa ongelmia, liikaa ahdistusta ja ei ratkaisuja.

Mitä enemmän palaan ajassa taaksepäin ihaniin muistoihin, sitä enemmän varmistun siitä, että elämästä niiden muistojen kanssa ei vain tule mitään :,( Mistä ihmeestä ihmiset saavat rohkeuden? Ei edes känni voi antaa sellaista mielenlujuutta, mitä lähteminen vaatii. Minä tunnen kateutta heitä kohtaan, ihan tosi tunnen.

Olen mielisairas ja tiedän sen, tiedän ajatusteni olevan aivan pimeitä normaali-ihmisten näkökannalta. Mutta minulle nämä sairaat ajatukset tuovat mielihyvää. Sääliä en kaipaa.