Useat mielenterveysongelmat johtuvat siitä, kun Suomessa muutetaan liian aikaisin omilleen.

Täytynee laittaa ammattikorkeakouluihin ja yliopistohin ensimmäisenä ikärajaksi 22 vuotta? - Mitä muuta pitäsi asialle tehdä? 

Niin ja varmaan se nuoren tukeminen muuton jälkeen on avainasemassa. Täällä jokainen saa pärjätä omillaan...

18-21 -vuotias on aikuinen, joka kyllä pärjää ilman vanhempiaan, täytyyhän tuonikäisen muutenkin ottaa vastuu jo omasta elämästään asui sitten vanhempien kanssa tai omassa kodissaan.

Vai ehkä kuitenkin siitä, että muutetaan liian myöhään? Tai siis ei päästä pois.

Sitten kuitenkin aletaan roikkua vanhemmissa, vaikka ollaan jo parisuhteessa. Jäädään molemminpuoliseen riippuvuustilanteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Niin ja varmaan se nuoren tukeminen muuton jälkeen on avainasemassa. Täällä jokainen saa pärjätä omillaan...

Ja varsinkin se nuoren omaan elämään tukeminen.

Siitäpä vasta mielenterveysongelmia olisi tullutkin, jos en olisi muuttanut. Ihan kaikille osapuolille :/

Lopetetaanpa vielä vähän lisää oppilaitoksia täältä maalta. Kun ei ole kouluja, on ne lapset pakko laittaa toiselle paikkakunnalle kouluun ja yksin pärjäilemään. Kas kun sellaista vaihtoehtoa ei ole, että 16v peruskoulun päättänyt voisi jäädä viideksi vuodeksi kotiin makoilemaan! Tuon ikäinen menee toiselle paikkakunnalle kouluun, asuu kolme vuotta koulun asuntolassa, saa ammatin, menee sen jälkeen amkiin tai työelämään. Ei sen ikäinen enää kotiin tule, ellei ole aivan pakko.

No mitä vittua taas. Ei mun mielenterveysongelmat kyllä siitä johdu että muutin kotoa pois 19-vuotiaana.

Minä olen kohta viisikymppinen mies, joka asui kotona 25-vuotiaaksi, ja ainoa ajanjakso elämässäni, jolloin minulla on ollut varsinaisia mielenterveysongelmia, oli tuossa 22-25 v., ja näin jälkeenpäin ajateltuna uskon niiden johtuneen juuri siitä "liian vanhana" kotona asumisesta. Vanhempani ovat ilokseni edelleen elossa, ja meillä on aina ollut tosi hyvät välit, eli henkilöt siinä eivät olleet se ongelma, vaan yksinkertaisesti sen kotona asumisen "luonnottomuus" iässä, jossa en enää sinne oikeasti "kuulunut".

Viimeisen vuoden ajan olen odottanut, että pääsisi omilleen lapsuudenkodista. Nyt odotusta on kuukausi jäljellä. Ihanaa! Uudet aikataulut, uudet suunnitelmat, uudet ihmiset, oma rauha ja päätökset. UUSI ELÄMÄ! Saa vihdoin kuoriutua siksi minäksi, joka ei täällä vanhempien huomassa saa jalansijaa ja levittää siipensä. -N18

Totta. Se on rankkaa aikaa eikä ainakaan vanhempi, joka ei ole kokenut sitä itse, voi ymmärtää sitä.

Minun vanhemmat eivät juuri koskaan soittaneet ja kysyneet kuulumisia. Minä olin aina se, joka oli heihin yhteydessä. Kärsin yksinäisyydestä, masennuksesta ja epävarmuudesta mutta en tuonut sitä heidän tietoonsa. Nuori pitää usein paljon asioita sisällään kun ei halua huolestuttaa vanhempiaan.

Oli aikoja, että meni päiviä (jopa viikko) ilman, että kukaan soittaa. Olisi ollut mukavaa, että edes he olisivat soittaneet ja kysyneet kuulumisia. Siinä tulee aika yksinäinen olo kun "ketään ei kiinnosta" (vaikka siis vanhempani ovat rakastavia hyviä vanhempia ja meillä on hyvät välit).

Itse en aio jättää lastani niin yksin kun hän joskus muuttaa omilleen. Toki nuori haluaakin itsenäisyyttä ja olla omissa oloissaan tuon ikäisenä, mutta kyllä aion itsekin olla aloitteellinen yhteydenpidossa. Ja jos mahdollista, käydäkin silloin tällöin. Mutta ei tuppautua liikaa ;) 

Vierailija kirjoitti:

Lopetetaanpa vielä vähän lisää oppilaitoksia täältä maalta. Kun ei ole kouluja, on ne lapset pakko laittaa toiselle paikkakunnalle kouluun ja yksin pärjäilemään. Kas kun sellaista vaihtoehtoa ei ole, että 16v peruskoulun päättänyt voisi jäädä viideksi vuodeksi kotiin makoilemaan! Tuon ikäinen menee toiselle paikkakunnalle kouluun, asuu kolme vuotta koulun asuntolassa, saa ammatin, menee sen jälkeen amkiin tai työelämään. Ei sen ikäinen enää kotiin tule, ellei ole aivan pakko.

Jospa sen ikäisellä on jo oma elämä ja oma koti? Kenties lapsiakin jo?

Riippuu henkilöstä ja perhetaustasta. Minä muutin kotoa pois 15-vuotiaana. Perheessäni päihdeongelmia, väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, mielenterveysongelmia jne. Olen tänä päivänä +30 ja ei ole ongelmia, koulut käyty, työpaikka, lapset ja parisuhde löytyy.

Minun oli opittava pitämään itsestäni ja asioistani huolta, enkä ole ollut passattavana nuorena. Niin sanotusti, pärjään omillani.

Hulluksi olisin tullut, jos olisin vanhempien luokse jäänyt asumaan.

Vierailija kirjoitti:

Nuori jää liian pian yksin. 18-21-vuotias on yksinkertaisesti liian nuori pärjäämään ilman vanhempiaan.

Niin on, alle 25-vuotiailla aivotkaan eivät ole kehittyneet vielä loppuun asti. Vain muu fyysinen kehitys on jo aikuisen tasoa. Pääosin hyvin lapsen omaisia ihmisiä tuon ikäiset.

Vierailija kirjoitti:

Totta. Se on rankkaa aikaa eikä ainakaan vanhempi, joka ei ole kokenut sitä itse, voi ymmärtää sitä.

Minun vanhemmat eivät juuri koskaan soittaneet ja kysyneet kuulumisia. Minä olin aina se, joka oli heihin yhteydessä. Kärsin yksinäisyydestä, masennuksesta ja epävarmuudesta mutta en tuonut sitä heidän tietoonsa. Nuori pitää usein paljon asioita sisällään kun ei halua huolestuttaa vanhempiaan.

Oli aikoja, että meni päiviä (jopa viikko) ilman, että kukaan soittaa. Olisi ollut mukavaa, että edes he olisivat soittaneet ja kysyneet kuulumisia. Siinä tulee aika yksinäinen olo kun "ketään ei kiinnosta" (vaikka siis vanhempani ovat rakastavia hyviä vanhempia ja meillä on hyvät välit).

Itse en aio jättää lastani niin yksin kun hän joskus muuttaa omilleen. Toki nuori haluaakin itsenäisyyttä ja olla omissa oloissaan tuon ikäisenä, mutta kyllä aion itsekin olla aloitteellinen yhteydenpidossa. Ja jos mahdollista, käydäkin silloin tällöin. Mutta ei tuppautua liikaa ;) 

Mutta en siis kannata, että kaikkien kannattaisi asua pidempään kotona, vaan että nuorta tuetaan paremmin kun hän muuttaa. On ihan luonnollista, että tuossa iässä haluaa itsenäistyä ja muuttaa omilleen.

Tämän kirjoittajan tyylin alkaa jo tunnistaa. Joko haluaa ärsyttää tahallaan ja kirjoittelee puuta heinää tai sitten yrittää puolustella haluaan takertua kiinni lapseensa. Nytkin ihan selvästi näkyy olevan useampia aloituksia samalta ihmiseltä samasta aiheesta.

Miksi tää tyyppi jaksaa tehtailla näitä aloituksia päivästä toiseen? Taisi muuttaa kotoa jo 12-vuotiaana, sen verran vakavia mielenterveysongelmia on havaittavissa.

Vierailija kirjoitti:

Totta. Se on rankkaa aikaa eikä ainakaan vanhempi, joka ei ole kokenut sitä itse, voi ymmärtää sitä.

Minun vanhemmat eivät juuri koskaan soittaneet ja kysyneet kuulumisia. Minä olin aina se, joka oli heihin yhteydessä. Kärsin yksinäisyydestä, masennuksesta ja epävarmuudesta mutta en tuonut sitä heidän tietoonsa. Nuori pitää usein paljon asioita sisällään kun ei halua huolestuttaa vanhempiaan.

Oli aikoja, että meni päiviä (jopa viikko) ilman, että kukaan soittaa. Olisi ollut mukavaa, että edes he olisivat soittaneet ja kysyneet kuulumisia. Siinä tulee aika yksinäinen olo kun "ketään ei kiinnosta" (vaikka siis vanhempani ovat rakastavia hyviä vanhempia ja meillä on hyvät välit).

Itse en aio jättää lastani niin yksin kun hän joskus muuttaa omilleen. Toki nuori haluaakin itsenäisyyttä ja olla omissa oloissaan tuon ikäisenä, mutta kyllä aion itsekin olla aloitteellinen yhteydenpidossa. Ja jos mahdollista, käydäkin silloin tällöin. Mutta ei tuppautua liikaa ;) 

Elä anna enää tuon riippuvuussuhteen periytyä omaan lapseesi, kun sullakin on ollu noin vaikeeta. sulla on nyt se oma perhe ja oma elämä, keskity siihen.

Mielenkiintoista, mutta voisitko sä ikis pikkusen valaista mistä nämä ongelmat sinun kohdallasi alkoivat?