Voiko sairaalloisen mustasukkainen parantua?

Luin mustasukkaisuusketjua ja ikäväkseni huomasin useita asioita, joihin olen syyllistynyt. Se sai minut miettimään, voiko mustasukkaisuudesta parantua? Onko kenelläkään onnistuneita kokemuksia asiasta?

Tässä on, mitä olen tehnyt ja varmasti tulen saamaan melkoista höykytystä osakseni, koska olin mahdoton kusipää
-Vaadin mieheltä päivittäistä yhteydenpitoa ja tekstareiden laittelua, vaikka juttelimme myös messengerissä/skypessä (kaukosuhde)
-Annoin hänen mennä omiin menoihinsa, mutta olin niiden jälkeen aina pahalla päällä ja sain aikaiseksi riidan jostain typerästä (saatoin eristää huomaamatta)
-Saatoin pitää mykkäkoulua useita päiviä
-Epäilin pettämisestä ja sanoin miehelle paljon ilkeitä kommentteja
-Uhkasin vuoroin erolla ja vuoroin itsemurhalla, jos koin, etten saanut tarpeeksi huomiota
-Harkitsin pettäväni, koska uskoin miehellä olevan juttua selkäni takana
-Ratsasin miehen kännykän, läppärin ja facebookin
-Käskin valita, minä vai yksi kaverinainen, koska viestittely oli kyseenalaista
-Kaivoin miehen kaapit hänen ollessaan töissä
-Terrorisoin mieheni opinnot ja yöunet soittelemalla, tekstailemalla ja laittamalla viestiä hänelle jatkuvasti, jossa haukuin hänet
-Löin kerran, koska oli paha olla
-Kuvittelin radiosta tulevien kappaleiden viittaavan siihen, mitä meille tapahtuu

Kirjoitettuna tuo kaikki kuulostaa ehkä pahemmalta kuin se oli. Minulle osa toiminnasta oli hätähuuto, koska voin huonosti monien syiden summana.

Mies meni joksikin aikaa terapiaan, koska hän oli aivan loppu minun takiani ja elämä meni alamäkeen. Minä kävin muutaman kerran yksilöterapiassa eri syiden takia. Minäkin olin loppu. Kummankaan terapia ei kestänyt pitkään. Lopulta tilanne meni siihen, että jouduimme puhumaan ja paljon. Vikaa oli meissä molemmissa, mutta jälkikäteen ajatellen varmaan eniten minussa. Mies ei varsinaisesti pettänyt, mutta käyttäytyi monella tapaa ajattelemattomasti, eikä ollut sitoutunut suhteeseen. Yhdessä haluttiin silti olla.

Sen jälkeen:
-Olen lopettanut kyyläämisen ja luotan mieheen antamalla hänelle omaa aikaa ja tilaa
-Muutimme yhteen ja ensimmäisen riidan aikana mies kuvitteli minun lyövän häntä: suutelin
-Tulen hyvin toimeen miehen kavereiden kanssa, joihin on yhteydessä
-Olen kannustanut näkemään kavereitaan enemmän ja tiivistänyt miehen kaveriporukkaa kutsumalla kylään
-Olen kannustanut näkemään (myös kauempana asuvia) kavereitaan ja jäänyt itse kotiin ts. en änkeä pakolla mukaan edes yhteisten tuttujen näkemisiin vaan annan aikaa ja tilaa
-Kannustin opintojen vaihtoon ja tuin häntä niin rahallisesti kuin henkisesti, että sai opinnot suoritettua loppuun
-Sanon viikottain rakastavani häntä ja näytän se hänelle päivittäin

Mikään ei varmasti tule pyyhkimään pois, mitä kaikkea pahaa olen tälle miehelle aiheuttanut. Olen pyytänyt anteeksi ja hän on pyytänyt anteeksi omaa käytöstään. Toisin kuin monessa muussa suhteessa, meillä yhteenmuutto paransi tilannetta huomattavasti ja jouduimme keskustelemaan asioista vielä enemmän. Omat käytösmallini olin todennäköisesti oppinut vanhemmiltani, sillä toistin aikalailla samoja kuvioita kuin mitä olin lapsuudestani saakka nähnyt kotona. En tajunut tuota edes terapissa vaan ymmärsin sen itse.

Kaikesta eroon ei varmaan olla päästy, mutta tilanne on huomattavasti parempi. Luojan kiitos, että mies kesti tuota p***aa ja alettiin molemmat hoitaa meidän parisuhdetta. Nyt meillä on ihan hyvä suhde, jossa molemmat koetaan olevamme tasa-arvoisia. Mies on sanonut olevansa onnellinen. Toivottavasti on ihan oikeasti, sillä haluan vain, että hän olisi onnellinen.