Lue keskustelun säännöt.
mitä mieltä 11 vuotiaan yksinolosta?
30.06.2016 |
Olen yh, suunnittelen päivätyön lisäksi aloittavani iltaopiskelut.
lähden töihin klo 7.55,
työaika klo 8.15-15.50,
kotona klo 16.10,
lähden kouluun klo 16.50,
kotona jälleen klo 20.40.
iltaopiskelua 4x vko, pe-illan kokonaan kotona.
la-su kotona tai joskus viikonlopputyötä klo 9.30-14.30.
Eli: aamulla nähdään, ja ajattelin illalla, että klo 16.10-16.50 pakotan lapsen olemaan kotona minun kanssa, siitä ei edes keskustella, ja perjantai-illat pitäisi olla äidin kanssa kotona. mutta----- onko mielestänne tuonikäiselle "liikaa" yksinoloa?
tätä opiskelurallia jatkuisi n. 6kk.
mielipiteitä?
Kommentit (24)
Riippuu lapsesta. Itse rakastin tuossa iässä yksinoloa. Lomilla jopa ahdisti kun ei saanut olla yksin kotona ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin itse 70-luvulla piiiiiiiiiiitkiä aikoja yksin kotona, kun vanhemmat oli töissä ja koulussa. Ihan eskari-ikäisenä jo.
Ihan tervejärkinen minusta tuli.
Olen myös syntynyt 70-luvulla, ja silloin oli ihan normaalia, että lapset viettävät pitkiäkin aikoja yksin. Isäni oli ympäri Eurooppaa ajava rekkakuski, ja äiti taas oli pitkiä päiviä tekevä yksityisyrittäjä, joten aika paljon tuli oltua ilman vanhempia. Minut opetettiin itsenäiseksi, viihdyin itsekseni, osasin laittaa ruokaa, vahdin välillä naapurien nuorempia lapsia. Ei jäänyt mitään traumoja, vaan päin vastoin, koen pärjääväni elämässäni paljon paremmin kuin pumpulissa kasvaneet lapset. Myös välit vanhempiini on aina olleet hyvät, enkä koe että minut olisi jotenkin hylätty, eikä lapsuus tuntunut ikinä turvattomalta.
Olen -60 syntynyt ja -67 koulun aloittanut. Epulla kävelin koulusta iltapäivän ajaksi päivähoitopaikkaan naapuritaloomme jossa vietin aikaa neljään kun vanhemmat tulivat kotiin. Topulla olin kotona yksin sen ajan, luin, piirtelin ja leikin joskus pihalla kun samassa talossa oli pari ikätoveria. Kolmannelta lähtien sitten tutkittiin lähialueet ja metsät, ajettiin pyörällä jo kouluun ja takaisin, kuljettiin omatoimisesti harrastuksiin kuten bussilla pianonsoittotunille keskustaan, uimahalliin ja vastaavaan. Silloin oli vielä 6 päiväinen viikko, lauantai oli vanhemmilla töitä puoleen päivään ja -70 vasta oli äidillä lauantaitkin vapaat. Isä matkusti paljon ja teki ylitöitä, äiti kirjastonhoitajana usein illat töissä seitsemään asti. Sisarukseni olivat niin paljon vanhempia, että nuorempi lähti jo -66 opiskelemaan TKK:lle.
En muista että olisi ollut turvaton olo tai huoli. Olennaista kai on että lapsella on jotain järkevää tekemistä ja sitten vähintääkin sovittu, miten saa yhteyden vanhempaan jos on hätä tai että voi mennä tutulle naapuriin tai välillä jonnekin missä on aikuisia kunnes tottuu olemaan yksin.
Olen myös syntynyt 70-luvulla, ja silloin oli ihan normaalia, että lapset viettävät pitkiäkin aikoja yksin. Isäni oli ympäri Eurooppaa ajava rekkakuski, ja äiti taas oli pitkiä päiviä tekevä yksityisyrittäjä, joten aika paljon tuli oltua ilman vanhempia. Minut opetettiin itsenäiseksi, viihdyin itsekseni, osasin laittaa ruokaa, vahdin välillä naapurien nuorempia lapsia. Ei jäänyt mitään traumoja, vaan päin vastoin, koen pärjääväni elämässäni paljon paremmin kuin pumpulissa kasvaneet lapset. Myös välit vanhempiini on aina olleet hyvät, enkä koe että minut olisi jotenkin hylätty, eikä lapsuus tuntunut ikinä turvattomalta.