Lapsiperheitä, jotka ovat melkein aina vaan kotona

Olen introvertti, en saa ihmisten ilmoille menemisestä juuri mielihyvää. Lasten kavereita käy kyllä, lapsivieraat on tervetulleita. Pidän sellaisista vieraista joita ei tarvitse viihdyttää, lapset ovat sellaisia :) Tykkään olla kotona, olen aina ollut tällainen. Mies on sosiaalisempi, nytkin harrastuksissa.

Lapsi on jo menossa kolmannelle, eli jonkin verran kavereita pyörii. Koulukavereista ei vaan ole löytynyt sellaista parasta kaveria, vaan "joutuu" kaveriporukassa leikkimään leikkejä jotka eivät niin kiinnosta...eli ei aktiivisesti itsekään hae seuraa muualta.

Harrastuksessa käydään, kerta viikossa, useammin voi mennä sitten kun kulkee itse edes toiseen suuntaan.

Muutaman kerran vuodessa roudataan muksua teatteriin, leffaan tms. Muutama kerta käydään kyläilemässä jossain, isovanhemmat kuolleet ja sisarukset kaukana.

Rempataan tätä ikuisuusprojektia, pelataan, muksu askartelee ja lukee paljon, maataan ja jutellaan, kokkaillaan, tapellaan tavaroiden paikalleenviemisestä, uidaan, hiihdetään, pyöräillään, käydään mustikassa, nettishoppaillaan, nyt kesällä opetan tytölle ohjelmoinnin alkeita.

Meidän lapset on 3,6 ja 7. Ollaan tosi paljon perheenä. Kotona, ja tietysti uimassa, puistoissa jne.

Lapsemme ovat vilkkaita poikia. En vie heitä mielelläni muiden koteihin kylään, koska koko energiani menee heidän valvomiseensa, eikä esim.juttelusta tule mitään. Meille voi kyllä hyvin tulla. Erityisesti lasten kaverit ovat tervetulleita. Viimeisetkin lapsiperhetutut lakkasivat kyläilemästä kun saivat meiltä täi-tartunnan.

Meillä molemmilla vanhemmilla on vaativat, aikaa vievät ja kuormittavat työt. Olemme pitäneet kiinni omista harrastuksista, ja isommilla lapsilla on jo omat harrastuksensa, jotka vaativat päivittäisen harjoittelun. Emme ehdi ja jaksa ylläpitää aktiivista ystävyyttä.

Olen hyväksynyt, ettei meillä ole ns.perheystäviä. Laitan paukut siihen, että minulla olisi jokunen oma ystävä jäljellä ruuhkavuosien päätyttyä.

Olemme kotona, koska täällä on kivaa. En ole ikinä ollut mikään kyläluuta tai festaririekkuja, joten en osaa lapsiperheenä lähteä teennäisiin järjestettyihin juttuihin. Keksin mieluummin omaa tekemistä kuin talutan lasta poniratsastuksesta kasvomaalauksen kautta piirtämään ja yritän väittää itselleni, että kiljuminen, liian kovalla oleva musiikki ja häly olisivat jotenkin yhteisöllistä toimintaa. Lapsilla on muutama kaveri, jotka käyvät ja joiden luona lapseni käy. Aika monella on meille porttikielto siksi, että en ole lastenvahti eikä meillä ole kovinkaan turvallista pihaa. En suostu enää juoksemaan vieraiden lasten perässä, kun nämä ovat uhmanneet kieltoa poistua aidatulta piha-alueelta ja rientävät kohti jokea.

Erityislapsen kanssa kodista poistuminen uuvuttaa ja on pienempi paha kuin kotona seinille hyppiminen.

Ei mitenkään ihanteellinen tilanne ekstrovertille ihmiselle mutta näin mennään nyt.

Neljä pientä lasta ja ulos meneminen on projekti. En mielellään tällä hetkellä vie yksin kaikkia kerralla ulos, koska 2-vuotias karkailee ja 4-vuotias kieltäytyy kävelemästä.

Viikonloppuisin, kun mies on kotona, teen lasten kanssa vuorotellen kaupunkireissuja ja kukin saa vuorollaan "omaa aikaa" äidin, eli mun kanssa. Tällöin käymme puistossa, kirjastossa, ravintolassa yms.

Koti on täynnä leluja ja takapihalla turvallinen, aidattu piha hiekkalaatikolla, liukumäellä jne. Lapsilla on siis viihdykettä omasta takaa.

Nautin rauhallisesta perusarjesta lasten kanssa. Kotona on ihana olla, kunhan välillä pääsee tuulettumaan.

Ja näin kesäisin.

Syksyllä on koulu, kerho, harrastukset yms. ja välillä ahdistaa, kuinka kiireistä elämä on.

2-vuotias lapsi perheessä. Kyllä me reissussa käydään, mutta kotona on mukavempaa. Vietetään paljon aikaa ulkona, omalla pihalla, puistossa, välillä tehdään retkiä metsään ja joskus otetaan vaan ihan lepposasti.

Lapsi on kolmevuotias. Mies käy minun autollani töissä, koska hänen autonsa on rikki ja minulla on loma. Emme siis pääse täältä kaupungille kuin omin jaloin ensin puoli kilometriä bussipysäkille ja sitten puoli tuntia bussissa. Turhan uuvuttavaa, vaikka kaupungilla olisikin kivaa istuskella ja syödä jätskit ja tehdä kaikenlaista. Olemme siis vain kotona, mutta on täälläkin piha täynnä leikkivälineitä, joten aika kuluu. Leikkimökki, liukumäki, hiekkalaatikko, trampoliini, keinu... Sisälläkin on läjä leluja, ja sadepäivinä katsomme jotain piirrettyä leffaa. Välillä käymme kävellen tai pyörällä kaupassa tai uimarannalla. Kavereita ei ole, sukulaislapsetkin ovat jo teinejä.

Itse teen 3-vuorotyötä ja oken muutenkin mukavuudenhaluinen, kaipaan lepoa. Käyn silti aina välillä lapsen kanssa milloin missäkin. Onneksi lapsen isä ja viisi elossa olevaa mummia/isomummia pitävät huolta siitä, että tekemistä riittää. Puhumattakaan muista sukulaisista.

1v ei suostu oikein syömään vieraassa paikassa, ei mielellään nuku rattaissa. Joten 2h on pisin poistumisaika, asutaan sen verran syrjässä että julkisilla menee puolet tuosta 2h sta matkoihin.

Lisäksi olen jokseenkin introvertti, enkä todellakaan nauti kaikkien tuttujenkaan seurasta.

Kaikin puolin yksinkertaisempaa pysyä kodin lähettyvillä.

Meidän koti on niin kiva paikka, että ei ole kenelläkään hinkua täältä pois. Meidän kodista tykkää myös lasten kaverit niin paljon, että oikeastaan joka viikonloppu on vaihteleva määrä yökyläilijöitä.

On meillä tekemistä; hevosia, lampaita, kanoja, kaneja, koiria, kissoja, puutarhaa... Eihän tästä mihinkään pääsiskään kun on noita hoidettavia, vaikka kyllä isompien lasten kaverit varmasti osaisivat nuo hoitaa jos joskus jossain haluttais käydä reissussa. Mutku ei me haluta käydä missään. Omia lapsia on kolme, yksi eskari, yksi yläkoululainen ja nyt syksyllä maatalousalan opinnot aloittava esikoinen. Näiden lisäksi on lauma lasten kavereita, jotka on kyllä kuin omia.

4 lasta,kotona kavereita ja tekemistä.Jos mennäänkin,mennään porukalla.Nyt nautitaan tästä ajasta,myöhemmin muuta.