Lue keskustelun säännöt.
Raskas rakas äitini
Salllla
23.06.2016 |
Hei!
Onko muita, joiden äiti heittäytyy marttyyriksi usein? On hirveän ikävää näin kolmekymppisenäkin vielä kuunnella oman äidin marttyyrikäytöstä. Hän tekee töitä enemmän kuin jaksaa, olettaa että aikuiset lapset tulevat auttamaan joka asiassa (vaikka meillä aikuisilla lapsilla tosiaan on omat elämämme ja työmme/opiskelumme). Hän heittäytyy uhriksi, eikä näe minkäänlaista ongelmaa omassa käytöksessään. Vaikka meillä aikuisilla lapsilla joskus olisikin aikaa ja jaksamista auttaa, niin se ei ikinä riitä. On m, myös hirveän raskasta kuunnella "Kukaan ei välitä minusta.", "Eihän minulla ole mitään väliä." jne... Lisäksi saan jatkuvasti kuulla äidiltäni, miten torvelo isäni on. Samoin veljeni... Ja joudun aina rajaamaan keskustelua, mutten vaan jaksaisi aina... Sitten sen kerran ku toiselta puolelta Suomea pääsen käymään, niin joudun terapeutin roolin.... Siinä on yksi erittäin hyvä syy, miksi konkreettinen etäisyys auttaa selviytymään henkisesti tästä. Olen yrittänyt asettaa rajoja... Olen sanonut, etten voi ottaa kantaa joihinkin asioihin tai ettei ne minulle kuulu (esim. isän ja äidin parisuhdeongelmat), mutta joka kerta vaan sama laulu jatkuu. Olen lapsesta asti kuunnellut sitä riitelyä, vähättelyä, nälvimistä ja "olen niin huono äiti"-jauhantaa, etten jaksa. Kokemuksia?
Kommentit (3)
Tekstisi olisi voinut olla minun kirjoittamani... Toisaalta tunnen myös huonoa omatuntoa siitä, että välimme eivät ole kovin läheiset.
Viihdyn muutenkin yksin tai vain mieheni seurassa, mutta erityisesti äidin seura on erityisen kuluttavaa, joten välttelen hänen luonaan käymistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tekstisi olisi voinut olla minun kirjoittamani... Toisaalta tunnen myös huonoa omatuntoa siitä, että välimme eivät ole kovin läheiset.
Viihdyn muutenkin yksin tai vain mieheni seurassa, mutta erityisesti äidin seura on erityisen kuluttavaa, joten välttelen hänen luonaan käymistä.
Juu tuo syyllisyys onkin tässä varmaan pahinta. Joskus kymmenen vuotta sitten havahduin siihen, että miksi ihmeessä mulla on aina joka asiasta niin syyllinen olo. Ja sit tajusin sen, miten äiti osaa taitavasti syyllistää... Ja teen niin tai näin, niin en kelpaa. Lapsuudesta asti kerjäsin äidin hyväksyntää, että olisin kelvannut, mutta tajusin, että sillä tavalla vain tuhoan itseäni... On vaatinu aivan valtavasti työstämistä tämä asia. Tulee yhä huono omatunto, jos joudun rajaamaan keskustelua tai äiti syyllistää mua. Hän saa jotain sairasta nautintoa siitä, jos mulla menee huonosti (muuten isoveljeni huomasi tämän asian paljon minua aiemmin, enkä itse tiedostanut asiaa). Aina jos mulla menee hyvin, hän tulee pirun kateelliseksi ja ilkeäksi... Hän alkaa mm. kyseenalaistamaan omia valintojani elämässä. Hän kokee ilmeisesti, että jos mulla menee hyvin, niin en tarvitse häntä elämässäni ja hänelle tulee sellainen ajatus, että hänet on täydellisesti torjuttu. En ikinä ole oikein ymmärtänyt, miksei hän voisi olla iloinen siitä, jos mä voin hyvin. Olen myös huomannut, että tämän asian hoksaaminen on ollu tosi tärkeä asia. Olen myös lähentynyt jonkin verran isäni kanssa, kun olen tajunnut, ettei hän olekaan sellainen "torvelo", kuten äitini on aina puhunut. Isän kanssa sentään pystyn keskustelemaan. Isä kuuntelee, jos mulla on sanottavaa.
Pahoittelut... On parit kirjoitusvirheet, mutta ehkä tuosta tekstistä selvää saa. :)