Lue keskustelun säännöt.
Jaksaako niitä lapsia sittenkään?
Isyliehdokas
20.06.2016 |
Avoke tahtoisi lapsia. Omat lapsikokemukseni rajoittuvat siskon lapsiin. Viihdyn heidän seurassaan hyvin ja heidän kanssaan on hauska leikkiä. Minusta on myös kiva ottaa lapsi syliin ja lohduttaa, koska siitä tulee jotenkin niin tarpeellinen olo. On se nyt kuitenkin eri asia olla tarpeellinen lapselle kuin vaikka suurta tuottoa tavoittelevalle pomolle.
Mutta jaksaako niitä lapsia sittenkään? Joka päivä, 364 vuorokautta vuodessa, 8736 tuntia. Valtava vaiva ja huoli, yksinkertaista, toistuvaa tekemistä, kaikki omat tarpeet syrjään. Mikään ei ole enää itsestäänselvyys, kaikki on sovitettava lasten ehdoille.
Kaikki puhuvat pikkulapsiajan raskaudesta, mutta samalla saattavat sanoa, että lapset ovat parasta, mitä heille on tapahtunut. Mikäköhän se todellisuus sitten on? Jospa sitä olisikin onnellisempi ilman lapsia?
Ja kun ei se huoli taida loppua edes siihen, että lapset ovat aikuisia. Senkin jälkeen huoli jatkuu.
Kommentit (4)
Sanotaan näin, että jos jätät lapset tekemättä, todennäköisesti tulet asian kanssa toimeen.
Meillä on kolme lasta, enkä voi kuvitellakaan elämää ilman lapsiani. On se välillä rankkaa ja silloin tällöin tuntuu siltä ettei jaksa, mutta ne ajatukset pyyhkiytyy nopeasti pois mielestä. Elän elämäni parasta aikaa.
Eli mitä sinulla ei ole, sitä tuskin kaipaat.
M38
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No se rankka pikkulapsiaika kestää vaan muutaman vuoden, sitten saa omaa elämäänsa takaisin aika paljon. Nyt mulla on helppo ja ihana 6-vuotias, joka leikkii tuntikausia naapuriston lasten kanssa vuoron perään toistensa pihoilla, joten omaa aikaa ja rauhaa on ihan tarpeeksi. Sisarusta ei ole joten ei tarvitse kuunnella lasten keskinäisiä tappelujakaan ;) Oma lapsi on rakkaampi kuin kukaan muu ikinä, mulle oli ainakin elämäni paras päätös saada lapsi vaikka lapsenhankintaa aiemmin pitkään harkitsin.
Pelottaa sekin, että lapsesta tulee projekti, joka aiheuttaa itsessä huolta ja pelkoa. Luenko lapselle tarpeeksi? Altistanko häntä riittävästi vieraille kielille? Katsooko hän liikaa videoita? Saako hän tarpeeksi sosiaalisia virikkeitä? Pitäisikö hänen taipumuksiaan (vaikka musikaalisuutta) tukea enemmän? Pitäisikö hänen kanssaan leikkiä enemmän? Pitäisikö häntä kasvattaa myönteisemmin vai kieltää ja kontrolloida enemmän? Pitäisikö häntä kannustaa käymään koulua kovasti vain hyväksyä hänet ehdoitta omana itsenään ilman suorituksia?
Mitä jos lapsesta tuleekin vain väline, josta yrittää muokata jotain ihannekuvaa?
Mä oon miettinyt ihan samaa. Enemmän tuntuu etten välttämättä haluaisi lapsia, mutta kuitenkin mietityttää et jos myöhemmin kaduttaisi. Mä vaan niin nautin siitä et esim. töiden jälkeen saa olla hiljaisuudessa ja tehdä mitä huvittaa, viikonloppuisin saa nukkua pitkään ym...