Pitääkö paikkansa: Lapsena paljon muuttaneet voivat aikuisena muita huonommin
Toistuvat muutot lisäävät muun muassa itsemurhayritysten, mielenterveysongelmien ja väkivallan riskiä, selvisi ainutlaatuisen laajassa tanskalaisessa tutkimuksessa.
http://www.hs.fi/tiede/a1465264133764
Kommentit (18)
Ei mulla ole mitään noista. Enemmän se vanhempien avioero vaikutti kuin ne muutot. Olen nyt 47v ja asunut yhdessä paikassa nyt kohta 11v ja se on pisin aika mun elämässäni. Silloin se oli elämäni 19. muutto.
Kyllä minä uskon, ettei usein muuttaminen ole kovin hyväksi lapselle. Lapsella on tarve yhteisöllisyyden kokemuksiin, ja tukiverkon ja läheisen yhteisön muotoutumisessa ja uusiin ihmisiin luottamisessa menee aina aikansa. Olisi hyvä, jos lapsi saisi kokea omaavansa juuret edes jossain. Se vaikuttaa lapsen identiteettiin ja luo yhteenkuuluvuuden tunnetta esim. kavereiden kanssa.
Lapsen maailman tulisi olla turvallinen, ehkä jopa ennustettava. Liian nuorena elämän epävarmuuden ja arvaamattomuuden kokeminen omakohtaisesti voi olla aika rankkaa, jos siihen ei ole vielä kehitystasonsa puolesta valmis.
Pitää paikkansa, ainakin minun kohdallani.
Otantani on naurettavan pieni, mutta huomautan että minulla ja siskollani on viisi vuotta ikäeroa minun ollessa vanhempi. Ennen lukioikää olin muuttanut 8 kertaa, pikkusiskoni 2. Nyt siskollani on vaikeita mielenterveysongelmia, itsetuhoisuutta ja alkoholin väärinkäyttöä, itsellä elämänhallinta kunnossa.
Puolensa ja puolensa. Kadehdin niitä ihmisiä, joilla on elämässään pitkiä, lapsuudesta asti kestäneitä ystävyyssuhteita. Itse en edes tiedä, minkä nimisiä alakouluaikaiset "bestikseni" ovat, saati että katukuvasta tunnistaisin. Mulla ei myöskään ole mitään sellaista voimakasta alueellista identiteettiä, mikä yliopistossa opiskellessa kaikkine osakuntajuttuineen tuntui olevan monella yllättävänkin tärkeä juttu - en turkulainen, ei tamperelainen, en espoolainen, en oululainen enkä lappeenrantalainen, vaikka kaikissa noissa (ja parissa muussakin) on tullut asuttua.
Toisaalta työelämässä ja harrastustoiminnassa olen hyötynyt siitä, että osaan mennä eri tilanteisiin ihan nollapohjalta ja luoda sellaisia kahvipöytätuttavuuksia helposti. Osaan ottaa selvää, uskallan kysyä ja verkostoituminen on helppoa. Ymmärrän myös erilaisia tapoja elää, vaikka sosiaaliluokka periaatteessa samana pysyisikin, niin elämäntavat ovat yllättävän erilaisia jos välimatkaa on 1000 km.
Pitää paikkansa useimmissa tapauksissa. Varmasti esim. sosiaalisten suhteiden taito ja ylläpitokin
haastavaa jatkuvasti muuttavilla. Aina kun löytyy kavereita ja pääsee kaverisuhteissa alkuun,
tuleekin muutto.Ei siinä opi kuinka niitä ihmissuhteita pidetään yllä.
Ei tuo pidä paikkaansa. Toistuvat muutot itsessään eivät ole ongelma. Sen sijaan useat, peräkkäiset muutot vanhempien elämänhallintaongelmien kanssa korreloivat tulevaisuuden ongelmien kanssa.
Kaverini muutti paljon lapsena ja hänestä se oli kivaa ja jännää. Ei mielenterveysongelmia. Minulla oli sama kotipaikka aina ja on mt-ongelmia, eikä mulla mitään lapsuudenaikaisia kavereita enää ole. En jaksa kamalasti käydä kotipaikkakunnallani, siellä tuli oltua niin paljon lapsena. Tykkään kyllä, että sinne voisi mennä silti, kun taloa ei ole myyty tai mitään.
En nyt lukenut uutista, mutta varmasti lapsen temperamentti ja muut ominaisuuset vaikuttaa. Helposti sopeutuva ja sosiaalinen ekstrovertti tuskin paljoa hätkähtää muutoista. Päinvastaiselle lapselle ne taas ovat varmasti kova pala.
Vastaaja nro 7 tarkentaa sen verran vielä kun tuo nyt näyttää oudolta, eli toki siis muistan kavereideni olleen vaikka "Anni Ahosia", mutta ei ole aavistustakaan, onko joku nykyään Anni Ahonen-Mäkinen tai Anni Mäkinen. Se on harmillista ja ihan aidosti kadehdin niitä, joilla on yhä olemassaolevia ystävyyssuhteita jopa päiväkodista asti.
Saattaa olla mahdollista. Mieheni laski muuttaneensa ennen armeijaan menoaan n. 14 kertaa, ja tietyllä tavalla se on vaikuttanut hänen ajatteluunsa, mm. sosiaalisuuteensa ja siihen, että hän ei oikein uskalla luottaa ihmisiin, varsinkaan vieraampiin. Syynä on lapsuudessa koetut monet luopumiset ja pettymykset ja hyvästä koulusta vaihtaminen sellaiseen, jossa häntä kiusattiin. Hyviä kavereita ei oikein ole, vain valtava lauma pitkästä-aikaa-no-mitäs-kuuluu-tuttuja. Vanhemmat reissasivat työn perässä.
Itse olen lapsena muuttanut saman kaupungin sisällä 3 kertaa. Olen paljon sosiaalisempi ja vähemmän epäluuloinen ihmisten suhteen.
Minun kanssani on muuttanut 5 kertaa, joista viimeisin pätkä asuttiin samalla paikalla 14 vuotta, ja sen jälkeistä muuttoa hän jo vastusti kiivaasti. Oli kiintynyt paikkaan, mutta muutti tahdostani. Yksi lapsistamme menee ammattiopiskelemaan ja halusin, että muutetaan lähemmäs, kun se on entisessä kotikaupungissanikin, ja vanhempani alkavat vanheta. Nyt on kuitenkin sitä mieltä, että asuntokauppa olikin viisas, asunto toimivampi, asuinalue vehreä ja viihtyisä ja vain 5 km edellisestä asunnosta. Toinen lapsista saa jatkaa vanhassa koulussaan ja säilyy kaverit.... . Ei omille lapsilleni ainakaan jatkuvaa muuttamista.
Yhden sukulaistytön perhe muutti usein sinne tänne vanhempien työn perässä ja tyttö muutti omilleen 16-vuotiaana koska halusi jatkaa kotikaupungin lukiossa vanhempien muuttaessa toiselle paikkakunnalle. Tytön alakouluikäiset pikkusisarukset halusivat jatkaa vanhassa koulussaan. Koska vanhempien uudelta asuinpaikkakunnalta oli niin pitkä matka vanhaan kotikaupunkiin ettei sieltä voinut matkustaa vanhan kotikaupungin kouluun joka päivä, lykättiin pikkusisarukset tytön niskoille aina viikoiksi asumaan. Viikonlopuiksi he menivät vanhempiensa luokse. Vanhemmilla oli sellainen tyyli tehdä asioita, että ajattelivat ensin itseään, vaihtoivat työpaikkaa ja näin ja vasta sitten vasta miettivät että tosiaan, ne lapset. Aika huoletonta menoa ja lapset ei tosiaan olleet etusijalla erinäisissä päätöksissä.
En muista kuinka kauan tuota kesti, olisiko ollut jotain 6 kk-vajaa kaksi lukukautta, kunnes nuorempi pikkusisarus muutti kokonaan vanhempiensa luokse koska voi psyykkisesti niin huonosti tuosta järjestelystä. Hän oli vielä niin pieni, että tarvitsi vanhempiaan eikä teini-ikäinen "yksinhuoltaja"sisarus heitä korvannut. Vanhempi pikkusisarus asui teinin kanssa muistaakseni vuoden-pari ennen kuin kuin muutti vanhempien kanssa taas uudelle paikkakunnalle koska ei hänenkään pää loppupeleissä kestänyt tuota järjestelyä. Vanhemmat jatkoi muuttamistaan vielä jokusen vuoden ennen kuin asettuivat paikoilleen.
Molemmilla noista pikkusisaruksista on ollut vakavia mielenterveysongelmia, enkä ihmettele lainkaan.
Luonnekysymys. Joiden tuttujen vanhemmat seilasivat pitkin maailmaa työkomennuksilla, ja lapset joutuivat vaihtamaan koulua/asuinpaikkaa/kaveripiiriä joka 3-4 vuosi. Joillekin se sopi hyvin, saivat vankan kielitaidon ja paljon sosiaalista pääomaa, toiset taas ahdistuivat ja ryhtyivät käyttämään erilaisia päihteitä tullessaan teini-ikään.
Kyllä paljon muuttaminen altistaa syvemille ongelmille. Sellaiset henkiset ankkurit kuin lapsuudenystävät, lapsuudenmaisemat/kasvukaupunki ja lapsuudenkoti, se sellainen henkinen päämaja ja turvakoti, kun puuttuvat niin ihminen saattaa tuntea itsensä todella orvoksi. Jos on valmiiksi vaikeaa niin tällainen orpous ja juurettomuus vain vahvistaa pahaa oloa, kun ei ole mitään mistä ottaa kiinni tai vanhaa ja turvallista johon palata.
Itse muuttelin äidin ja sisarusteni kanssa paljon, mutta lähinnä aina äidin miesystävien takia. Useimmiten väkivaltaista sellaista pakoon. "Jännämies" on todellinen aliarvio äitini miesmaulle. Kerran töiden takia. Pari kertaa siksi, koska äiti halusi "aloittaa puhtaalta pöydältä" (päädyimme tietenkin samoihin lopputuloksiin). Äitini on mitä todennäköisimmin epästabiilista persoonallisuushäiröstä kärsivä, ja sen näkee vieläkin. Uskon myös, että perhe-elämäämme on varjostanut äidin useampi depressiokausi, joka on juuri hänellä ilmennyt kovana ryyppäämisenä ja korostuneena haluna hakea miehiltä huomiota (baaripanoja kotiin). Tässä voi tietenkin mietiskellä että muna vai kana, mutta koska moiset mt-ongelmat ovat valtaosin geneettisiä, koen ainakin itse että sain ihan kohdussa äidiltä satsin mt-ongelmia. Joita sitten lapsuudenkavereiden puuttuminen yms. juurettomuus ja epävakaus ovat vain edesauttaneet kukkaan puhkeamisessa.
Me olemme muuttaneet paljon ja minulla on hyvin vähän pitkäaikaisia kavereita. Tutustun kyllä helposti ja tulen juttuun ihmisten kanssa, mutta syvempiä ystävyys- tai kaverisuhteita ei oikein ole.
Lapsena kärsin todella paljon muuttamisesta, en oikein löytänyt paikkaani mistään.
Mahdollisesti.
Miehellä (pian 50v) on ollut koko ikänsä kotitalo "saatavilla". Siis asunut siellä lapsuuden/nuoruuden ja edelleen isänsä asuu siellä. Kyllä hän on paljon tasapainoisempi kuin minä, joka olen ennen aikuisikää muuttanut 8 kertaa, joista 3 kertaa on revitty koulut ja kaverisuhteet uusiksi.