Äiti tai isä: kuvaile tunnetta, kun saa oman lapsen.

Täyttymys. Että on juuri synnyttänyt ihmisen, jota on ikään kuin aina odottanut. Tietää, että on valmis luopumaan kaikesta, kunhan lapsella on kaikki hyvin.

Ennen vauvaa minulla oli sellainen olo raskaana ollessanikin, että tulen aina rakastamaan kaikkein eniten miestäni ja koiraani. Toki paljon myös lasta, mutta kuitenkin.

Just joo.

Se tunne on niin iso, etten ole moista aiemmin tuntenut. Kerron vauvalle joka päivä, etten ole koskaan rakastanut ketään näin paljon. Toki pidän huolen, ettei muut kuule :) En ole koskaan edes vauvakuumeillut.

Just. Ja sitten niitä rehellisiä vastauksia :D

Helpottunut olo.. Sit kun uhmat alkoi niin mietti että mitä helvettiä tuli tehtyä. Nyt reipas koululainen,joka välillä raastaa hermoja mutta siltikin sitä niin rakastaa

Ensimmäinen tunne oli että tuli tehtyä virhe ja mietin että voiko sen palauttaa.

Miksi jotkut alapeukuttaa näitä?

Tarkoitatko sitä, kun on juuri päräyttänyt lapsen rööristä ulos?

Ekan kohdalla oli vaan suuri helpotus. Ei enää kipua. Sitten näin vauvan, eikä mitään kummempaa tunnemyrskyä oikeastaan ollut. Olin rakastunut vauvaan jo raskaana ollessa.

Tokan kohdalla purskahdin itkuun, kun viimein näin hartaasti toivomani vauvan. Ekakin oli kyllä toivottu, mutta synnytys oli niin järkyttävä, että vei vähän tunnetta pois siitä vauvan tapaamisesta.

Varmaan aika lailla sama tunne, kun tuomari julistaa syylliseksi ja elinkautiseen

Tässä ote mun miehen päiväkirjasta, joka löytyi kun viimeksi muutettiin:

" xxx xxxx syntyi xx.xx.xxxx klo xx. En itkenyt vaikka muut vakuutteli, että niin tekisin. Lapsen saaminen on mulle vieläkin vähän hämärä käsite, en ymmärrä mitä se kaikki vouhotus siitä on. Maapallo pyörii vieläkin auringon ympäri. Välillä musta tuntuu, että mulla ei ollut mitään osaa eikä arpaa xxx syntymään. Ei siis, että epäilisin isyytyäni, vaan kun ajattelen olevani tuon pienen pojan isä, se ei herätä mussa mitään tunteita erityisesti. Xxx on ihmisen poika, mä olen täällä vaan saattamassa sen matkaan. Onko tämä nyt ongelma? Mulle ei ole, mutta jos alkaisin sitä mainostamaan, pitäisivät varmaan hulluna ja huonona isänä. Että en rakasta omaa poikaani. Rakastan xxx paljon, en vaan tiedä mitä on se " isän rakkaus poikaansa kohtaan".

Että tämmöstä.

Minä rakastuin vauvaan vasta muutaman kuukauden päästä hullun lailla, mutta siinä alussa kun vauva nostettiin syliin tuli todella vahvasti se tunne että nyt on kaikki muuttunut. Maailma on eri kuin ennen. Leijonaemon kaltainen suojelemisvaisto tuli ensin ja sitten vasta rakkaus. Olin valmis tekemään ihan mitä vaan vauvan takia, rinnat verillä imetin kaksi kuukautta. Nyt lapsi on alakoululainen ja niin rakas.

Vierailija kirjoitti:

Just. Ja sitten niitä rehellisiä vastauksia :D

Mitä sä selität? Ehkä jotkut ihan oikeasti on halunneet sen lapsen, eikä se ole jonku kännisen puskapanon tulos..

Siinä hetkessä ymmärtää ettei ole vielä koskaan tietänyt mitä aito, pyyteetön rakkaus voi olla. Tuo pieni ihminen on osin minua, osin puolisoa, olemme yhdessä saaneet aikaan ihan oikean ihmisen. Äitinä on saanut aikaiseksi tämän ihmisen, ihan oikean ihmisen, kantanut ja kasvattanut häntä 9 kk. Ylpeyttä että on tähän ihmeeseen pystynyt. Tuntuu että on yhtäkkiä herännyt elämään; ymmärtää elämän merkityksen ihan uudella tavalla. Ihana, pieni ihminen on minun ihan ikioma, kukaan ei voi häntä minulta enää ottaa pois. Valtava vastuu, miten ihmeessä saan tämän vauvan pidettyä elossa. Tämä uusi ihminen muuttaa meille asumaan, aika jännää saada uusi kämppis.

Vierailija kirjoitti:

Valtava vastuu, miten ihmeessä saan tämän vauvan pidettyä elossa.

Joo, tää oli mun ihan ekoja ajatuksia siellä laitoksella :D. Että shit, tämän hengissä pysyminen on MUN VASTUULLA. Samalla kamala ja ihan ajatus. T. tuo yksi yllä kirjoittanut leijonaemo

*ihana

Muistan ajatelleeni ensimmäiseksi, että tuo on minun pikkuveli. Vaikka se oli esikoispoika. Samoin mietin, että olikohan tämä virhe, onkohan minusta tähän? Tuntui vain niin omituiselta, että on joku, josta pitää pitää huolta, kun olin tottunut pitämään huolta vain itsestäni. En usko minkään erityisen rakkauden syntyneen lapseen vieläkään, pidän hänestä huolehtimista velvollisuutenani lähinnä. Kuopusta osasin rakastaa jo hiukan erilailla, mutta en häntäkään rakasta mitenkään palavasti. En tajua, mitä minä lapsissani rakastaisin? Heistä on lähinnä vaivaa.

Ai ihan syntymähetkellä? Silloin sitä vain ajatteli, että huh, tämä on ohi ja oho, tommonenko sieltä tuli. Sitten meni ihmetellessä. Kotiin päästyä sitä mietti, että mihin toi vauva nyt laitetaan ja mitä sille tehdään...? Äidinrakkaus heräsi sitten vasta vähitelen, ensin se oli vain jonkinlaista velvollisuuden tunnetta suhteessa lapseen (vaikka toivottu olikin).

Onkohan nämä kaikki nega-vastailijat miehiä? Ei yllättäis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just. Ja sitten niitä rehellisiä vastauksia :D

Mitä sä selität? Ehkä jotkut ihan oikeasti on halunneet sen lapsen, eikä se ole jonku kännisen puskapanon tulos..

No anteeksi jos loukkasin! :O

Noi täyttymystä hehkuttavat viestit nyt vain tuntui tosi falskeilta, ihan kuin ihmiset vakuuttelisivat itse itsejään. Toki pahoittelen jos loukkasin teitä, joille se lapsi on elämän täyttymys.

Vierailija kirjoitti:

Miksi jotkut alapeukuttaa näitä?

Koska täällä liikkuu paljon häiriintyneitä ihmisiä.

Itselläni ei ole lapsia joten en tiedä miltä tuntuu, kiva silti lukea näitä.

No näin synnytyksessä paikalla olleena isänä ei se syntymän hetki oikeastaan tuntunut miltään. Tilanne päällä ja niin edelleen. Aika helppo synnytys tosin ja puolisen tuntia myöhemmin, salin hiljennyttyä kätilöiden kiidettyä toisaalle oli semmoinen tyhmä "miltä nyt pitäisi tuntua" -fiilis. Ensikertalaisena kaikki oli totta kai uutta ja perhehuoneeseen päästyä epävarma ekaluokkalaisen olo. Vauva joutui heti sokeritarkkailuun ja sitä kautta lisämaitokuurille. Sitä sitten isänäkin joutui hörpyttämään lääkekupista vaikka keskellä yötä. Toisena yönä hörpyttäessäni pidin kapaloitua nyyttiä kohtisuoraan sylissä, kun se aukaisi silmänsä ja tapitti suoraan kohti. Jokin kolahti sisällä ja lujaa.