itsesäätelykyvyn puuttuminen vai uhmaa?

Sanomattakin varmaan selvää että ensimmäinen lapsi. Olen itse melko rauhallinen muuten, paitsi topakasti komennan joissain asioissa ja sillä tavalla tempperamenttinen, muuten mielestäni lämmin äiti jonka syliin saa aina tulla ja aina lohdutan kun harmittaa. Lapsi on nyt 3,5 vuotias ja kovin kovin omapäinen.. Käyttäytymisen kanssa sekä kotona että päiväkodissa on "häiriöitä", päiväkodissa on joukon pienin, joten luulen että käytös vielä senkin suhteen korostuu.

Ruokapöydässä jatkuvasti tarve heilua ja liikkua, oikeastaan joka paikassa, ei vaan ruokapöydässä. Suu käy kokoajan, jatkuvasti pitää jonkinlaista ääntä. Ei välttämättä katso silmiin kun pyytää, uskon tuon kyllä johtuvan ihan vain uhmailusta, koska tietyissä tilanteissa katsoo ihan pyytämättäkin, jos on tärkeää asiaa. Päiväkodissa kerrotaan, että liikkuisi leikistä leikkiin, on vahvatahtoinen mutta kavereita on kuulemma saanut ja ei esim ole väkivaltainen, ottaa uudet kaverit mukaan leikkimään tms.
Tuo itsesäätelytaidon puuttuminen huolettaa varsinkin kun päiväkoti on ottanut sen puheeksi. Nukkumisen kanssa on ollut ongelmia eniten, pelleilee ja pelleilee ihan mahdottomasti, hakee varmaan huomiota? muuten luulen olevani johdonmukainen, mutta nukuttamisen suhteen en varmaankaan ole ollut..
Pahin pelkoni on se, kun itse olen turvattoman lapsuuden viettänyt, että jollain konstilla siirtäisin tämän lapseeni. Tiedän että kiintymyssuhteet siirtyvät helposti sukupolvien yli, mutta olen yrittänyt kaikkeni, että itse olisin turvallinen vanhempi.

Varmaan melkoisen epäselvää tekstiä, mutta pakko purkaa ahdistus johonkin :(