Lemmikin kuolema laukaisee saman surun kuin läheisen ihmisen menetys

Koko juttu: http://www.hs.fi/elama/a1400671126642

SEKÄ aikuisilla että lapsilla lemmikki on usein niin iso osa elämää, että sen poismeno jättää arkeen valtavan aukon. Juuri siksi suru voi olla suuri, sanoo Helsingin yliopiston kehitys- ja kasvatuspsykologian dosentti Anu-Katriina Pesonen.

"Lemmikki on joka käänteessä arjessa läsnä. Kun se kuolee, joutuu sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen. Siinä aktivoituu ihan samanlainen suruprosessi kuin rakkaan ihmisen menettämisessä", Pesonen sanoo.

Psykologi Tanja Honkanen kysyi viime vuonna valmistuneessa pro gradu -työssään 708 ihmiseltä, joilla on tai on ollut läheinen suhde lemmikin kanssa, kuinka paljon lemmikin kanssa vietetään aikaa. Tulos oli keskimäärin noin viisi tuntia päivässä. Se on enemmän kuin ihmiset näkevät parhaita ystäviään. Usein se on suunnilleen saman verran kuin aikuinen näkee lapsiaan työn ja nukkumaanmenon välillä.

Gradukyselyyn vastanneet kertoivat, että lemmikki tarjoaa elämään perushyveitä: uskollisuutta ja luottamusta, sekä rakkautta. Muun muassa näistä syistä lemmikkiä kohtaan tunnettu kiintymys voi olla valtava. Jos ei itse omista lemmikkiä, tätä voi olla vaikea ymmärtää, sanoo Honkanen. Lemmikin menetyksen surua pidetään usein oikeuttamattomana ja sitä vähätellään.

"Saatetaan sanoa, että sehän oli vain koira", Honkanen sanoo.

Myöskään vertaistukiryhmiä tai muita surua helpottavia palveluita lemmikin menettäneille ei ole juurikaan tarjolla.

"Vastaukset antoivat aihetta pohtia, missä määrin tämä vaikeuttaa surusta toipumista."

ELÄIMIEN MYÖTÄ kuolemasta on tullut luonnollinen asia Siljanderin perheen lapsille. Kun Lauran isoäiti kuoli tänä keväänä, Lumi kysyi, voiko jo poisnukkunutta isomummia käydä vielä katsomassa ja silittämässä. Niin tapahtui.

"Eläimien kautta pystyy käsittelemään elämän isoja asioita, kuten surua ja luopumista. Toivon, että eläimen poismenon myötä ymmärtää, että isoistakin menetyksistä voi selvitä. Vaikka suru on suuri, rakkauden ei tarvitse loppua koskaan", Laura sanoo.

Viime kuussa Siljanderin perhe menetti toisenkin rakkaan jäsenen. Talossa syntynyt ja sinne jäänyt Vasmin tytär, 13-vuotias vuosia sitten sokeutunut Leimu-koira, jouduttiin lopettamaan.

Kun eläinlääkäri tuli, Leimu makasi omalla pedillään eikä jaksanut juurikaan reagoida ympäristöönsä. Mutta kun koira oli saanut ensimmäisen piikin, se ei jäänytkään paikalleen. Se nousi seisomaan, ja näytti siltä kuin se aikoisi nostaa käpälänsä vieressä istuvan Lauran olkapäille niin kuin se oli aina tehnyt. Enää se ei jaksanut, mutta sen häntä heilui vimmatusti. Sitten se nuoli kyyneleet Lauran poskilta.

"Monenlaisia selityksiä koiran käytökselle voi löytää, fysiologisia ja muita. Mutta onko sillä oikeastaan väliä? Siinä tilanteessa oli pakko vaan nauraa ja sanoa, että kiitos, kiitos sullekin, oli tosi ihanaa yhdessä", Laura sanoo.

Leimu haudattiin Vasmin viereen pihalle. Hautaa peittävät havut, koska Laura ei ole vielä löytänyt tarpeeksi kaunista kiveä. Kun sopiva löytyy, siihen kiinnitettävään metallilaattaan kirjoitetaan: Ihmeellinen Liehkun Leimu 6.10.2000-1.4.2014.