Syy miksi varakkaan perheen taapero ei ole kotihoidossa?

Hei, uskon että monelle normitason henkilölle vaikeaa ymmärtää että jonkun voi olla vaikea jäädä haastavasta ja mielenkiintoisesta työstä äitiyslomalle. Usein siinä vaiheessa kun lapset ovat pieniä on urakin alkumetreillä opintojen jälkeen. Itse olin ollut vakitöissä DI:nä noin 3 vuotta ja en todellakaan voinut jäädä vuosiksi kotiin tai olisin ennen pitkää päätynyt kotiäiti-DI:ksi.

Koska minulla ja miehelläni on myös mielenkiintoinen työ (korkea koulutus) ja oma muu elämä; elämä ei pyöri taaperon ympärillä. Voi voi niille, joille meidän valintamme on jokin "ongelma" Yhteenlasketut bruttotulot viime vuonna olivat 400K€ eli kustannamme kyllä verotuloillamme monta kotiäitiä ja -isää, jos se yhtään lohduttaa!?!?

En tiedä. Olen varakas nainen, eikä olisi tullut mieleenkään tehdä lapsia sellaisen miehen kanssa, jonka mielestä on ihan ok laittaa lapsi kodin ulkopuolelle hoitoon ennen 2-3 vuoden ikää. Ja joka ei olisi valmis omaa osuuttaan (puolet ajasta) olemaan lapsen kanssa kotona, sillä aivan yhtä lailla lapsen vanhempi on kuin minäkin. Mielestäni lapsia ei kannata tehdä, jos ei aidosti kiinnosta, ei aidosti huvita, ja jos ei ole valmis tekemään elämässään kompromisseja lapsen eduksi. 1-1,5 vuotta per vanhempi ei ole millään alalla niin pitkä aika, etteikö sen jälkeen pystyisi enää kunnialla palata työtehtäviinsä, varsinkin jos vanhempainvapailla edes yrittää seurailla alan kehitystä. Itse tykkään kovasti työstäni ja odotin innolla töihin paluuta, mutta kyllä 1-1,5 vuotta pystyy jokainen malttamaan mielensä. Loppuikä on kuitenkin aikaa toteuttaa itseään, mutta tuo lyhyt aika on lapsen emotionaalisen kehityksen kannalta kovin tärkeää. Lisäksi liian nuorena ryhmään joutuminen ja yksilöllisen huomion puute vaikuttavat älylliseen kehitykseen (esikoiset juuri tästä syystä keskimäärin nuorempia sisaruksia älykkäämpiä, koska saavat yleensä olla pisimpään vanhemman kanssa kotona).

Vierailija kirjoitti:

Tähän saa vastata myös he, jotka eivät ole varsinaisesti varakkaita / korkeapalkkaisia, mutta joiden taloustilanne olisi kuitenkin sallinut pidemmän kotihoidon :)

Ap

Miten tässä tilanteessa kukaan voi ottaa riskiä, että menettää työpaikan kotona ollessaan? Mies tekee lähinnä reissuhommia ja yksikin "ei kiitos, en lähde" tarkottaisi että jonossa on sata insinööriä valmiina ottamaan ne hommat vastaan. Kukaan ei ole korvaamaton. Itse olen melko alussa uraani, en tienaa siis kovinkaan paljon mutta 3v pois työelämästä olisi täydellinen urantappo. Lapsi meni hoitoon 1,5 -vuotiaana, kun työnantaja oli tasaisesti soitellut äitiysloman alkupuolelta jo että koska meinaan tulla töihin. Tämän hetkisestä rahatilanteesta lapsen hoito ei ole kiinni, vaan koko perheen tulevaisuudesta.

Onhan kotonaolo nyt suhteellisen tylsää hommaa, ei sitä vuotta pidempään kyllä kestä.

Suuret tulot = suuret menot. Hyvin todennäköisesti kaksi 5000 e/kk tienaavaa asuu vaikkapa uudessa omakotitalossa, eivät rivitalokolmiossa. Heillä on mahdollisesti kaksi uudehkoa autoa. 5000 e palkasta jää kolmisen tonnia käteen, ei sillä kolmella tonnilla kovin kauaa pärjää, jos menot on isot.

Urakehitys on myös yksi syy. 5000 e/kk tienaava ei voi olla töistä pois kovin pitkään, tai joutuu tyytymään "huonompiin" hommiin.

Aika asenteellinen avaus, ap selvästi lähtee olettamuksesta, että lapsen hoitaminen kotona pitkään on ihanne, johon tulee pyrkiä, jos se vain on mahdollista. Kaikki eivät, ap, ajattele näin. Minä esimerkiksi kyllästyin aivan täysin kotona olemiseen jo noin kahdeksassa kuukaudessa. En tajua, miten kotiäidit saavat päivänsä kulumaan. Yleensä alan kärsiä tekemisen puutteesta jo kesälomallakin. Ruoanlaitossa, kodinhoidossa ja lapsesta huolehtimisessa - vaikka niistä sinällään nautinkin - ei ole mitään älyllistä haastetta eikä riittävästi sisältöä elämään. Mikään shoppailu, mammakerhoilu, puutarhanhoito tms. kotiäitipuuhailu ei minua oikein kiinnosta. Työstäni sen sijaan pidän todella paljon. Ihmiset ovat erilaisia, eivät kaikki ole mitään kodin hengettäriä. Lapsi ei hyödy mitään kotihoidosta, jos vanhempi on kotona vastentahtoisesti.

Siksi, että viihtyy töissään? Ei viihdy kotona? Kokee pitkät päivät kotona rasittaviksi? Monet lapset sopeutuvat todella hyvin päiväkotiin siinä vuoden ikäisenä, paremmin kuin 2-3-vuotiaana. Yleensä noissa tilanteissa vanhemmat pyrkivät pitämään hoitopäivät lyhyinä. Sopii moneen perheeseen hyvin sellainen ratkaisu.

Koska olen tosi huono äiti ja en rakasta lastani. Lapsi olisi pitänyt jättää tekemättä kun en jaksa hoitaa sitä 24/7. Menikö oikein ap?

Koska taloudellinen menetys on paljon suurempi kuin pienituloisen jäädessä kotiin. Paitsi sen ajan kuin kotona ollaan, menetetään myös tulevia palkka- ja eläketuloja, kun kotona olevan ura ei kehity samaan tahtiin.

Moni varakkaampikin tekee osittaista työviikkoa tai etätöitä ja saa enemmän aikaa lapselle. Varakkaammat myös käyttävät siivoojia, kauppakassipalveluja, pesulaa jne. ja voivat siten käyttää vapaa-aikaa laadukkaammin lasten seurassa.

Hyvin ansaitsevat ovat päätyneet asemaansa älyn, elämänhallinnan ja tehokkuuden ansiosta. Samoila avuilla voi myös antaa paljon lapsilleen, vaikka olisikin töissä.

No, minua kaivattiin työhöni takaisin, kun lapseni täytti kaksi..

Ajattelin, että jos kerran odotatte minua takaisin, niin ok ja menin töihin. Lapsi meni pieneen ryhmikseen.

En sitä sen syvemmin miettinyt ja viihdyn kyllä työssäni. Koen myös tärkeänä, että lapseni näkee, että työssäkäyminen on kivaa ja normaalia elämää.

Minun tarinani on toisenlainen ja kerron sen varoitukseksi niille, jotka miettivät kotiin jäämistä. En ole uratykki, mutta olin kuitenkin töissä ennen äitiyslomaa. Miehen tuloilla tulimme toimeen ihan ok ja olin lopulta kotona viisi vuotta. Oma työpaikkani oli jo siirtynyt toiselle paikkakunnalle ja myöhemmin työt siirtyivät ulkomaille. Itsellä oli jäänyt koulut kesken ja kävin työvoimakoulutuksena yhden ammatillisen tutkinnon, mutta en päässyt niihin hommiin. Jonkun aikaa ihmettelin lisää, välillä olin pätkittäin töissä ja sitten suoritin AMK-tutkinnon siinä toivossa, että saisin jonkun asiallisen työpaikan. No en saanut. Päälle nelikymppisenä on todella nihkeää päästä uudelle alalle töihin ilman kyseisen alan työkokemusta. Nyt olen palkkatukipaikassa tekemässä toimistotyötä, josta selviäisi vähä-älyinenkin ja minua harmittaa, etten ole päässyt työhön, jossa olisi edes jonkin verran älyllistä haastetta. 

En voi väittää, että suoranaisesti katuisin sitä, että jäin kotiin. Lapsi sai elämälleen hyvän ja turvallisen alun ja hänestä on tullut erittäin fiksu ja tasapainoinen nuori. Mutta koen maksaneeni siitä aika kovan hinnan. Jos olisin silloin 14 vuotta sitten aavistanut, että kotiin jääminen tarkoittaa sitä, että 14 vuoden jälkeen en edelleenkään ole saanut jalansijaa työelämässä, niin olisin varmaan harkinnut todella paljon tarkempaan, kuinka kauan siellä kotona uskaltaa olla.

Koska kotiäitien lapsista kasvaa kamalia nyhveröitä jotka eivät pysty normaaliin kanssakäymiseen toisen ihmisen kanssa ennenkun ovat kaksikymmentä. Minä taas en ymmärrä miksi joku pitää lapset kotona - varsinkin jos ne on varaa pistää hoitoon ilman itkemistä siitä kun päivähoitomaksut hipoo taivaita. Nää on näitä näkemyksiä hei.

Kummallakin ura ja ura ensiksi ja sitten lapsi. 

Eka lapsi vietiin juuri vuoden täyttäneenä hoitoon, koska "kotona on niin rankkaa olla lapsen kanssa". Vuoden sisään tuli toinen lapsi ja esikoinen jatkoi hoidossa, koska "kotona on niin rankkaa olla kahden lapsen kanssa". Heillä olisi kyllä ollut varaa ja mahdollisuuksia esim. hankkia kotiin hoitoapua ja muutenkin puuhata ihan mitä huvittaa, mutta kai se lastenhoito tuntui rankalta, kun istuivat päivät pitkät sisällä. Minnekään ei voinut lähteä, koska "lasten kanssa liikkuminen on niin rankkaa". Päiväkotiinkin vieminen on kuulemma hankalaa. Kolmas lapsi on silti tulossa. Eivät ole hakeneet tukea vanhemmuuteen ja arjessa pärjäämiseen.

Ja ei, eivät ole mielenterveyspotilaita, vaan yli kolmikymppisiä, jotka olivat tottuneet siihen että saa tehdä päivät ja yöt mitä lystää, eikä tarvitse huolehtia kuin itsestään. En kyllä edelleenkään ymmärrä miksi niitä lapsia pitää tehdä lisää, jos arki tuntuu niin kamalan vaikealta. Sitä ihmettelen eniten. Seuraavaksi eniten ihmettelen sitä että vanhempien "ongelma" eli arki lapsiperheenä ulkoistetaan muualle, eli päivähoitoon. Lapsen näkökulmasta katsoen on aika kamalaa, jos vanhemmat eivät jaksa olla lapsensa kanssa ja viikonloputkin tuntuvat olevan pakkopullaa. Eikä näissä kummassakaan ole rahasta kyse, vaan tilan tekemisistä muille ihmisille ja vastuunkantamisen ja vanhemmuuden opettelemisesta. Sitä ei päivähoito kuitenkaan ratkaise, ongelma tuntuu vain lykkääntyvän.

Meillä lapset menivät päiväkotiin, koska kummatkin vanhemmat kävivät töissä.  Plain and simple.  

Meillä lapset meni päiväkotiin, koska äitiysloma oli 6 kk ja ei ollut mitään kotihoidontukia ja olisi ollut pakko sanoa itsensä irti.

Ko. lapset ovat jo keski-ikäisiä, eivätkä mitenkään ole kärsineen oloisia.

Kumpikaan ei halunnut jäädä kotiin pitkäksi aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä lääkäri-äiti sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Palasin töihin vasta 3½ vuotta synnytyksen jälkeen. Lapsen laitoin hoitoon, kun hän oli reilu 1 v. En yksinkertaisesti jaksanut.

Ja se oli varmasti myös lapsesi kannalta oikea ratkaisu. Viisas päätös sinulta ja olettaisin että kaikki eivät sinua ymmärtäneet tai tukeneet mutta onneksi pidit pääsi.

Luultavasti äiti-lapsisuhde kehittyi paremmin kuin jos lapsi olisi ollut kotona ja sinä olisit uupunut entisestään ja aivan varmasti (vaikka tiedostamattasikin) purkanut lapseesi turhautumista.

Nyt oli molemmille parasta tuo.

En minä vastustusta kokenut mistään taholta, hoitopaikkaa tosin joutui odottelemaan muutaman kuukauden, mikä silloin tuntui mahdottomalta kestää. Tosin esimerkiksi toisella paikkakunnalla asuneet vanhempani ja sisarukseni eivät koskaan saaneet tietää, että lapsi meni hoitoon jo 1-vuotiaana, ovat siinä uskossa, että 3-vuotiaana. Eivät saaneet tietää masennuksestanikaan, vaikka se oli sen verran vaikea, että olin sairaalahoidossakin.

se lääkäriäiti