Vierailija

Tuosta miss helsingin tapauksesta tuli mieleen,tokihan Suomi on muutenkin parisuhde-ja perheväkivallan luvattu maa, joten luulisi löytyvän vastauksia otsikon kysymykseen.

Siis ihan rehellisesti kiinnostaa, että mikä saa ihmisen sietämään henkistä ja tai fyysistä väkivaltaa? Onko taustalla mielenterveysongelmia vai heikko itsesuojeluvaisto? Ja kaikista ei varmasti heti päällepäin pysty näkemään käyttävätkö väkivaltaa, mutta suurin ihmettelyn aihe on se, että miksi ei lähdetä kun on jo kerran otettu turpiin? Halutaanko elämää tuhlata väkivaltaisessa suhteessa kärvistelyyn? Vai eikö tosiasioita pystytä kohtaamaan?

Kertokaa, sana on vapaa.

  • ylös 1
  • alas 1

Kommentit (3)

Vierailija

Jos on lapsia nainen voi pelätä että mies pahoinpitelee lapsia kun kukaan ei ole näkemässä. (Olettaen että eron jälk.lapset olis välillä miehellä.) Toinen on pelko.Mies on voinut uhata tappaa jos lähtee.Näin kai kävi siinä "Sellon"tapauksessa että nainen oli lähteny mut silti mies tappoi.

Vierailija

No minä en nt pihu asta kokemuskestani, vaan niiden lukuisten tutkimusten pohjalta, joita asiasta on tehty.

Väkivalta alkaa yleensä vähän kerrallaan. Niin hitaaasti, että ensin et tajua sittä, sitten se tuntuu vähäpätöiseltä ja kun viimein tajuat, että asiat ei ole niin kuin pitää, olet jo niin nitistetty, että uskot ansaitsevasi sen. Lisäksi pelkäät, että jos yrität pakoon, mies muuttuu entistä väkivaltaisemmaksi, stalkkaa ja tappaa. Eikä ihan suotta, sillä tutkimusten mukaan pahin väkivalta tleekin juuri eroilmoituksen jälkeen seuraavien viikkojen ja seuraavan vuoden aikana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Olen kokenut lievää fyysistä väkivaltaa ja ollut itsekin lievästi väkivaltainen puolisoani kohtaan. Ja molemmat olemme harrastaneet rankkaa henkistä väkivaltaa ja sorrumme siihen joskus (harvoin) edelleenkin, valitettavasti.
Syy, miksi olen jäänyt suhteeseen, on rakkaus.
Jo ensimmäisen fyysisen konfliktin jälkeen sain painokkaita neuvoja eroamiseen. Ne harvat + tämä av- väki , jotka asiasta tiesivät, olivat ehdottomasti sitä mieltä, että erottava on heti, tilanne tulee vain pahenemaan.
Intuitioni sanoi muuta. Päätin selvittää sieluni ja mieleni mustimmatkin sopukat. Epäilin, että jos tästä suhteesta lähden, ajaudun toiseen samanlaiseen, sitten kolmanteen...
Huomasin, että miehen haukkumasanat satuttivat minua siksi, että itse puhuin itselleni samalla lailla sisäisesti, mitätöiden ja halveksuen. Lähdin tuskalliselle reissulle itsetutkiskeluun ja huomasin, että oikeastaan rakkauteni itseäni kohtaan oli ollut aina ehdollista. Oikeaa rakkautta en vielä tuntenutkaan. Vasta kun olin kurkannut sisäänpäin ja katsonut vajavaisuuksiani rehellisesti, aloin rakastaa itseäni.
Silloin aloin rakastaa miestänikin erilailla, ilman vaatimuksia. Rakkaus syveni ja pystyimme aidosti pyytämään anteeksi, ja mikä tärkeintä, antamaan anteeksi!
Nyt tuosta väkivaltaepisodista on jo viisitoista vuotta, enkä koskaan tänä aikana ole pelännyt suhteessamme. Vielä väsyneenä saatamme tuiskaista toiselle ilkeästi ja toinen maksaa potut pottuina, mutta osaamme myöntää, että loukkaamisyritys oli kyseessä.
Kiitän joka päivä sitä, että emme eronneet.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla