Osaatko olla empaattinen ihmiselle, jolla on asiat mielestäsi paremmin, kuin itselläsi?

Hyvä kysymys. Parhaani mukaan yritän olla.

Oma jaksaminen on kuitenkin subjektiivinen kokemus, se koskettaa kaikkia rahakukkaroon ja muuhun katsomatta.

Minulla ei oikein ole tuttavia, ystävistä puhumattakaan, jotka olisivat selkeästi omaa tilannettani paremmassa jamassa elämässään ja sitten kumminkin olisi jotain huolia. Joten en ole päässyt testaamaan empatiakykyjäni. Enkä siis itse kumminkaan ole mitenkään huomattavan varakas, jolloin olisin se "paremmin pärjäävä". Ollaan kaikki aika keskivertoja.

Mietin tässä, että nykyään koen hieman hankalaksi puhua ihan kunnolla ihmisille omista ajatuksistani, koska tiedän, että verrattuna lähipiiriin olen hyvin etuoikeutettu. Ja ilman mitään erityisiä omia ansioita. Ja edes näin netissä nimettömänä en uskalla purkaa tuntemuksiani, koska pelkään, että tutut tunnistavat, koska tilanteemme on suhteellisen harvinaislaatuinen.

Ap

Osaan tietenkin, empatiani toista elävää kohtaan tulee jostain syvältä rangastani ylipäätään kaikkialla, enkä ole kadehtivaa ihmistyyppiä siinä määrin missä olen monen käsittänyt ihan suvereenisti olevan. Toisen hyvä ei tosiaankaan ole minulta pois eikä etuoikeutettua elämää elänyt ihminen herätä minussa mitään kiukkua. En elä niin että näkisin elämän jatkuvana kilpailuna tai vertailisin omaani aina muiden. Toki näen kaikki nämä lukuisat eroavaisuudet, mutta ne eivät ole mulle mikään asia sinällään. Monelle ne ovat, kyllä minä sen tiedän.

Olen huomannut olevani tällaisena harvinainen, enkä useinkaan ole saanut samaa takaisin etenkään toisilta naisilta, joten hyvin usein pidän ajatukseni ja myötätuntoni ihan vain itselläni ja harvoille luottoihmisille jaettuina. Silti olen mitä olen, olkoon maailma kunakin hetkenä mitä on. Neuvoni aloittajalle olisikin, että katso tarkoin keneltä toivot saavasi sitä empatiaa. Et tosiaankaan voi saada sitä kaikilta, kun kaikilla ei ole mistä antaa ja heitä ohjaa muut "voimat". Mm. kateus ohjaa todella montaa suomalaista, tämä on niin monesti nähty.

Tottakai osaan. Minulle ihmisen varakkuus on yhdentekevää, kaikki ovat ihmisiä.

Riippuu ihmisestäkin. Pari varakasta tuttua ovat jutteluissaan normaaleja heidän suruissaan voi olla mukana. Mutta eräs tuttu tuo itseään koko ajan esille, puhuu lässyttävällä äänellä ja korostaa ostoksiaan/materiaansa tyyliin minäminäminä!. Semmoista en jaksa kuunnella ollenkaan, välttelen häntä kuin ruttoa. En panisi pahakseni jos hänelle joku vastoinkäyminen tulisikin, ehkä oppisi jotain. (tai sitten ei)

Tämä on monimutkaisnen kysymys ja omalla kohdallani vastaus riippuu aika paljon siitä, missä asiassa empstiaa tarvitaan. Kokemukseni mukaan se riippuu monilla muillakin.

Esimerkiksi aapeen kaltaisessa tilanteessa -jossa olen itsekin ollut - voisin hyvin olla empaattinen esimerkiksi läheisen sairastumisen tms tai vaikka harrastuksen aiheuttaman jånnityksen suhteen. Näistä asioista tulee tietenkin itse kerrottua vain vähän läheisemmille ihmisille, joilta sellaiseen voi odottaa empatiaa, ei niitä esim työpaikalla alaisille juuri levitellä, mutta jossain yhtydessä voisi ehkä mainita, että jos olen vähän hajamielinen niin se johtuu nyt tästä, koittakaa jaksaa muistutella ainakin tärkeimmistä asioita.

Sen sijaan aapeen kaltaisessa tilanteessa - jollaisessa, sanottakoon se nyt vielä uudelleen, olen siis itsekin ollut - ei "empatiaa" kysymyksestä "jaksanko uuden roolini paineissa" ksnnsttaisi odottaa ihan kauhean monilta. Ensinnäkin oma empatiakyky kertoo, että monien korvissa se kuulostaa vain itsekehulta. Toisenakin kyseessä on oma valinta, joten miksi siinä tarvittaisiin empatiaa? Senhän voi valota pois jollei se sovikaan itselle? Kolmantenakin esimerkiksi työpaikalla ei todellakaan ole johtamistaitoista vaatia tuonkaltaista empatiaa niiltä, joita nyt pitäisi johtaa ja muutenkin ammattitaitoista olisi ohjata empatiakeskustelut niille kuuluvalle paikalle esim psykologin luo tai sitten esim oman puolison ja vastaavien läheisten kanssa käytäviksi. Työpaikalla se menee niin, että sun tehtävä on antaa alaisillesi parhaat mahdollisuudt heidän rooliensa täyttämiseen ja tuke heitä. Sun yläpuolella olevien tehtävä on tukea sua. Mitä ylempänä olet, sitä vähemmän on väkeä joiden tehtävä on tukea sua ja jolta voit odottaa mitään. Huipulla se psykologi joka ei ole osa teidän hierarkiaa, on ihan hyvä vaihtoehto.

Eli empatiaa saa, kun sitä hakee sieltä, mistä kuuluukin. Mitä pammin sulla menee ja mitä ylempänä olet erilaisissa hierarkioissa, sitä enemmän sun kuuluu olla antavalla puolella ja sitä vähemään voit odottaa saavasi.

Kiitos vastauksista. Asemani ei siis ole sellainen, että itse olisin kohonnut uraputkessa, ja minulla olisi alaisia, vaan olen miehen siivellä ajautunut itseäni isompiin kuvioihin. Niistä ei myöskään noin vain lähdetä, jos ei kestä paineita, koska se vaikuttaisi muidenkin ihmisten elämään. Mutta muille ihmisille näistä peloista on vaikea puhua, koska en todellakaan halua vaikuttaa kiittämättömältä, tai siltä, että sivulauseessa kehuskelisin. Ja toisaalta, iso osa omistakin tunteista uutta elämäntilannetta kohtaan on oikeasti ihan positiivisia.

Luultavasti helpointa on etsiä vertaistukea vastaavassa tilanteessa eläviltä puolisoilta. Mutta tuntuu jotenkin sitten siltä, että olisin jättämässä henkisesti vanhat ystävät taakse, enkä sitäkään haluaisi.

Ap

Kaikilla ihmisillä on murheita, ja olisi aika hölmöä olettaa rahan ratkaisevan niistä edes puolia. Mutta jos empatian kokemisen ehtona on valituksen kuunteleminen, en taida olla empaattinen ketään kohtaan. Minulta saa rakentavia ratkaisuehdotuksia, mutta mitään ruikutusta en kyllä ala myötäilemään.

Periaatteessa kaikki valittaminen on ihan yhtä turhaa. Mulle on ihan sama, kuka valittaa. Jokaisella on valituksen aiheensa, eikä ne yleensä muita kosketa. Eikä hirveästi tarvitsekaan.  Jokainen hoitaa oman tonttinsa. Kyllä tähän maailmaan valitusta mahtuu.

Joskus ihmiselle tekee hyvää sanoa ääneen, että joku asia tulevaisuudessa pelottaa. Se ei ole valittamista eikä ruikuttamista, mutta ääneen sanominen voi helpottaa tunteen käsittelemistä. Ilman, että sille on muuta ratkaisua kuin se, että joskus isot muutokset pelottavat. Ja raha ei minusta tässä nyt ollut se oleellinen asia, vaan ylipäätään kaikki ne mahdollisuudet, mitä elämä tuo mukanaan esim jossain muussa ympäristössä kuin missä ennen on oltu.

Ja jossain yhteyksissä kun olen yrittänyt tunteistani avautua, on jollakin ihmisellä ollut aika ivallinen reaktio, kun kuitenkin moni pitää tietynlaista elämää hienona.

Ap

Pystyn, jos kyse on vastavuoroisesta ihmissuhteesta eli koen myös empatiaa toiselta osapuolelta ja tuntuu siltä että voin kertoa omista asioista yhtä avoimesti.

Jos etuoikeutetulla ihmisellä on kuitenkin perusvireenä kiitollisuus ja hyväosaisuutensa mielessä pitäminen, osaan olla empaattinen, kun ko. henkilö valittaa vastoinkäymisiään.

Mutta en jaksa välittää, jos natinaa tulee siitä, kuinka koko viikonloppu meni veneen vesille laskemiseen nyyh voi meitä poloisia. Jos perään muistaa todeta onnensa, että on kyllä sitten ihanaa, kun on mahdollisuus olla vesillä, niin silloin on mielestäni asioiden kokeminen ja esittäminen on balanssissa. Ja tunnen empaattisuutta siitä, kuinka rankkaa voikaan olla laskea vene vesille.

Niin ja kyllä pääsääntöisesti nimenomaan iloitsen niistä hyvistä asioista elämästäni. Mietin tosiaan sitä, että voiko JOSKUS avautua hieman siitä, että joku asia tuntuu hieman hurjalta.

Ap

Voisin kuvitella, että minulle tulisi kyllä vähän kateus, jos vaikka nuorempana joku kouluaikainen kaverini olisi myöhemmin joku NHL-kiekkoilijamiljonäärin vaimo. Voisi olla, että empatia olisi vähissä, jos tämä valittelisi vaikka semmoista, että onpa nyt raskasta, kun mies on töissä ja pitää yksin hoitaa lapsia ja todellisuudessa oli lastenhoitaja tms. Mutta et ap varmaan tämänkaltaisia juttuja tarkoittanut?

Nro 2

Ap, käytit itse valittaa-verbiä kuvaamaan tätä käyttäytymistä. -9

Vierailija kirjoitti:

Mietin tässä, että nykyään koen hieman hankalaksi puhua ihan kunnolla ihmisille omista ajatuksistani, koska tiedän, että verrattuna lähipiiriin olen hyvin etuoikeutettu. Ja ilman mitään erityisiä omia ansioita. Ja edes näin netissä nimettömänä en uskalla purkaa tuntemuksiani, koska pelkään, että tutut tunnistavat, koska tilanteemme on suhteellisen harvinaislaatuinen.

Ap

Otan vilpittömästi osaa kurjaan tilanteeseesi. Mitä jos jakaisit tuntemuksesi jonkun ammatiauttajan kanssa ja kartoittaisitte hiukan tilannettasi. Ei ole pidemmän päälle hyvä psyykellesi ettet voi vapaasti julki tuoja ajatuksiasi.

Vilpitön osanottoni.

Vähän tuollaisia tarkoitan kuin 15. En sitä työmäärää valittele, koska tiedän, että siinä pääsen helpolla. Mutta vieraassa maassa lasten kanssa, edustaminen vieraiden ihmisten kanssa vain koska olen jonkun vaimo,tietty yksinäisyys ja omaiset kaukana jne.

On siinä oikeasti monenlaista.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Eli, jos ystäväsi tai tuttavasi on taloudellisesti erittäin hyvässä asemassa, tai muuten yhteiskunnallisesti hyvin korkeassa asemassa, ja muutenkin puolison ja lasten suhteen kaikki erittäin hyvin, mutta hänellä on huolta jaksamisestaan uudessa elämäntilanteessa, jaksatko oikeasti ymmärtää ja kuunnella, vai onko sinusta väärin, että etuoikeutetussa tilanteessa oleva ihminen valittaa mistään?

Mikäköhän minussa on, kun en pohdi, että jollakin on "asiat paremmin" kuin itselläni?

Mitäköhän se muuten tarkoittaa? Ns. yleisesti hyväksytyt kriteeritkö, jotka osoittavat tuo paremmin menemisen? Liittyy paljon arvomaailmaan.

Oikeastaan halveksin tuollaisia vertailuja.Taidan olla yhtä empaattinen/vittumainen kaikille sosioekonomisesta  yms. taustasta riippumatta. Pyrkiminen elämässä ja työssä eteenpäin ei ole mitenkään kadehtimisen arvoista. Toki voi yrittää kannustaa kaveria eteenpäin, mikäli ao. henkilöllä on vaadittavia etenemisresursseja ja haluaa tehdä uhrauksia, jotka ovat väsitämättä edessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli, jos ystäväsi tai tuttavasi on taloudellisesti erittäin hyvässä asemassa, tai muuten yhteiskunnallisesti hyvin korkeassa asemassa, ja muutenkin puolison ja lasten suhteen kaikki erittäin hyvin, mutta hänellä on huolta jaksamisestaan uudessa elämäntilanteessa, jaksatko oikeasti ymmärtää ja kuunnella, vai onko sinusta väärin, että etuoikeutetussa tilanteessa oleva ihminen valittaa mistään?

Mikäköhän minussa on, kun en pohdi, että jollakin on "asiat paremmin" kuin itselläni?

Mitäköhän se muuten tarkoittaa? Ns. yleisesti hyväksytyt kriteeritkö, jotka osoittavat tuo paremmin menemisen? Liittyy paljon arvomaailmaan.

Oikeastaan halveksin tuollaisia vertailuja.Taidan olla yhtä empaattinen/vittumainen kaikille sosioekonomisesta  yms. taustasta riippumatta. Pyrkiminen elämässä ja työssä eteenpäin ei ole mitenkään kadehtimisen arvoista. Toki voi yrittää kannustaa kaveria eteenpäin, mikäli ao. henkilöllä on vaadittavia etenemisresursseja ja haluaa tehdä uhrauksia, jotka ovat väsitämättä edessä.

Näin juuri. Mutta ihmisen pitää myös ymmärtää, ettei kakkua voi sekä syödä että säästää. Ei voi ottaa jotakin hyvää ottamatta myös siihen hyvään liittyviä uhrauksia ja huonoja puolia. -9