Miksi ihmiset pysyvät suhteessa, vaikka olisi huono olla?

... vaikka olisi huono olla?

Se että yksilöllä itsellään on huono olla, ei tee suhteesta huonoa. Se on silloin itsetutkiskelun paikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani kyse on siitä, että uutta ei kuitenkaan löydy. Yksinolo nyt on vaan sata kertaa enemmän perseestä kuin paskassa suhteessa oleminen.

Kyllä mä ainakin tunnen ihmisiä, jotka on joutuneet elämään lähes koko elämänsä tai puolet elämästään sittemmin sinkkuna, kun ei ketään ole löytynyt, vaikka vielä parikymppisenä olikin vientiä useampaan otteeseen.

Yksinolo on perseestä silloin, kun suhde omaan itseesi ei ole kunnossa. Jotenkin oksettaa tuo ajattelusi siitä, että kaikkien tavoitteena olisi pariutua ja mielestäsi puolisoon pitäisi tarttua heti kun semmosen saa ja sitten siinä ollaankin kiinni kun liimattu. Tärkein suhde tässä maailmassa on suhde omaan itseesi. 

Kerropa se mun aivokemialle. Yksin ollessa ahdistaa niin helvetisti, että henki meinaa aikuisten oikeasti lähteä. Helppo varmasti olla eri mieltä, jos itseltä ei satu samanlaista geenistö löytymään tai ei ole joutunut samanlaiseen tilanteeseen.

Aivokemia, geenistö - oletpa selitystarinan itsellesi keksinyt! Luuletko tosiaan olevasi ainoa, jota yksinolo on paikoin ahdistanut? Se kuuluu prosessiin, kultaseni. Ei itseen tutustuminen ja täysin itsenäiseksi minäksi kasvaminen ole mikään pikkuprosessi, se on valtava ajatustyö kaikkinen tunteineen. Kukaan ei ole väittänyt sen olevan helppoa, mutta se tekee sinut lopulta vapaaksi. Totta kai sekin on, että kaikista ei siihen ole.

Ap, mitä tarkoitat että on huono olla? Millä tavoin huono olla niin, että se liittyy parisuhteeseen? Minkälaisia vaikeuksia tms tarkoitat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani kyse on siitä, että uutta ei kuitenkaan löydy. Yksinolo nyt on vaan sata kertaa enemmän perseestä kuin paskassa suhteessa oleminen.

Kyllä mä ainakin tunnen ihmisiä, jotka on joutuneet elämään lähes koko elämänsä tai puolet elämästään sittemmin sinkkuna, kun ei ketään ole löytynyt, vaikka vielä parikymppisenä olikin vientiä useampaan otteeseen.

Yksinolo on perseestä silloin, kun suhde omaan itseesi ei ole kunnossa. Jotenkin oksettaa tuo ajattelusi siitä, että kaikkien tavoitteena olisi pariutua ja mielestäsi puolisoon pitäisi tarttua heti kun semmosen saa ja sitten siinä ollaankin kiinni kun liimattu. Tärkein suhde tässä maailmassa on suhde omaan itseesi. 

Kerropa se mun aivokemialle. Yksin ollessa ahdistaa niin helvetisti, että henki meinaa aikuisten oikeasti lähteä. Helppo varmasti olla eri mieltä, jos itseltä ei satu samanlaista geenistö löytymään tai ei ole joutunut samanlaiseen tilanteeseen.

Selitä vähän, kiinnostaa. Mikä siinä niin ahdistaa? Kun itse olen aivan päinvastainen, mua ahdistaa jos joku on koko ajan läsnä, tai pitää ottaa joku jatkuvasti huomioon. En kestä edes matkustamista kavereiden kanssa, kun heti alkaa ärsyttää niiden höpötys, ja että ne pitää ottaa huomioon. Ja kotona, ärsyttävää jos joku koskee mun tavaroihin ja on siellä koko ajan.

Mä pysyin, koska asiat ei olleet huonosti koko ajan. Ajattelin jotenkin niin, että kun aloitinkin sen suhteen niin yritän myös pitää siitä huolta enkä eroa ihan pikkusyistä. Vasta kun tarpeeksi kauan on paljon enemmän negatiivista kuin positiivista, tuntuu eroaminen vaihtoehdolta. Silloinkin haluan, että syyt suhteen negatiivisuuteen on selvitetty ja todettu, ettei niitä asioita voi korjata ja ero on paras ratkaisu.

Mun yksinolokammo on kyllä psykoterapian myötä vähentynyt ja nykyään en todellakaan ajattele että paskakin suhde (muita ei ole ollutkaan kun olen ripustautunut melkein kehen vaan joka huolii) on parempi kuin yksinolo. Mulla syynä pelkoon varmaan eniten tosi hatara minä; vähän kuin olisin jumittunut siihen lapsuuden vaiheeseen missä lapsi ahdistuu kuin äiti katoaa näkyvistä.

Minä en pelännyt yksin jäämistä vaan toisen jättämistä yksin. Ja kun tavallaan tottuu aina siihen tilanteeseen mikä on, ja jos siinä jotain hyvää on niin siitä haluaa pitää kuitenkin kiinni.

Mutta kyllä jumalauta helpotti joka kerta niin saatanasti kun huonot suhteet päättyivät! Enää en halua ikinä jäädä roikkumaan, jos ei mulla ole vähintäänkin tasan niin hyvä olla kuin mulla on yksin ollessani. Luojan kiitos en ole riippuvainen ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani kyse on siitä, että uutta ei kuitenkaan löydy. Yksinolo nyt on vaan sata kertaa enemmän perseestä kuin paskassa suhteessa oleminen.

Kyllä mä ainakin tunnen ihmisiä, jotka on joutuneet elämään lähes koko elämänsä tai puolet elämästään sittemmin sinkkuna, kun ei ketään ole löytynyt, vaikka vielä parikymppisenä olikin vientiä useampaan otteeseen.

Yksinolo on perseestä silloin, kun suhde omaan itseesi ei ole kunnossa. Jotenkin oksettaa tuo ajattelusi siitä, että kaikkien tavoitteena olisi pariutua ja mielestäsi puolisoon pitäisi tarttua heti kun semmosen saa ja sitten siinä ollaankin kiinni kun liimattu. Tärkein suhde tässä maailmassa on suhde omaan itseesi. 

Kerropa se mun aivokemialle. Yksin ollessa ahdistaa niin helvetisti, että henki meinaa aikuisten oikeasti lähteä. Helppo varmasti olla eri mieltä, jos itseltä ei satu samanlaista geenistö löytymään tai ei ole joutunut samanlaiseen tilanteeseen.

Aivokemia, geenistö - oletpa selitystarinan itsellesi keksinyt! Luuletko tosiaan olevasi ainoa, jota yksinolo on paikoin ahdistanut? Se kuuluu prosessiin, kultaseni. Ei itseen tutustuminen ja täysin itsenäiseksi minäksi kasvaminen ole mikään pikkuprosessi, se on valtava ajatustyö kaikkinen tunteineen. Kukaan ei ole väittänyt sen olevan helppoa, mutta se tekee sinut lopulta vapaaksi. Totta kai sekin on, että kaikista ei siihen ole.

Tokihan mä yksin osasin olla silloin vielä teini-ikäisenä, mutta en enää 10 vuoden suhteen ja kivan perhe-elämän jälkeen. Suhteessa ollessani, jos sai viikon "vapaata" ja yksinoloa, niin ei se ahdistanut, olipahan vain kiva elää omaan tahtiin välillä, mutta eron jälkeen yksinoleminen on pelkkää helvettiä, koska se ei ole oma valinta, vaan olosuhteiden asettama pakko, jolta ei voi karata ja johon en itse voi edes vaikuttaa kuin hyvin rajallisesti.

En minä tiedä miksi se tarkalleen ottaen ahdistaa, mutta niin se vain tekee. Yksinäisyys pääasiallisesti on syynä, joskaan kaverien tapaamisesta ei oikein saa mitään iloa irti. Kaikki tuntuu vain niin merkityksettömältä yksin eläessä eikä tulevaisuudessa näy olevan tiedossa minkäänlaista muutosta nykytilanteeseen. Masennus ei ole kyseessä, vaan rintaapuristava ahdistus ja henkinen tuska.

Ja epäilen syyksi nimenomaan geenejä. Luulen kovasti, että mulla on tämä ongelma:

http://edition.cnn.com/2014/01/22/world/the-dark-side-of-creativity-vin…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani kyse on siitä, että uutta ei kuitenkaan löydy. Yksinolo nyt on vaan sata kertaa enemmän perseestä kuin paskassa suhteessa oleminen.

Kyllä mä ainakin tunnen ihmisiä, jotka on joutuneet elämään lähes koko elämänsä tai puolet elämästään sittemmin sinkkuna, kun ei ketään ole löytynyt, vaikka vielä parikymppisenä olikin vientiä useampaan otteeseen.

Yksinolo on perseestä silloin, kun suhde omaan itseesi ei ole kunnossa. Jotenkin oksettaa tuo ajattelusi siitä, että kaikkien tavoitteena olisi pariutua ja mielestäsi puolisoon pitäisi tarttua heti kun semmosen saa ja sitten siinä ollaankin kiinni kun liimattu. Tärkein suhde tässä maailmassa on suhde omaan itseesi. 

Kerropa se mun aivokemialle. Yksin ollessa ahdistaa niin helvetisti, että henki meinaa aikuisten oikeasti lähteä. Helppo varmasti olla eri mieltä, jos itseltä ei satu samanlaista geenistö löytymään tai ei ole joutunut samanlaiseen tilanteeseen.

Aivokemia, geenistö - oletpa selitystarinan itsellesi keksinyt! Luuletko tosiaan olevasi ainoa, jota yksinolo on paikoin ahdistanut? Se kuuluu prosessiin, kultaseni. Ei itseen tutustuminen ja täysin itsenäiseksi minäksi kasvaminen ole mikään pikkuprosessi, se on valtava ajatustyö kaikkinen tunteineen. Kukaan ei ole väittänyt sen olevan helppoa, mutta se tekee sinut lopulta vapaaksi. Totta kai sekin on, että kaikista ei siihen ole.

Tokihan mä yksin osasin olla silloin vielä teini-ikäisenä, mutta en enää 10 vuoden suhteen ja kivan perhe-elämän jälkeen. Suhteessa ollessani, jos sai viikon "vapaata" ja yksinoloa, niin ei se ahdistanut, olipahan vain kiva elää omaan tahtiin välillä, mutta eron jälkeen yksinoleminen on pelkkää helvettiä, koska se ei ole oma valinta, vaan olosuhteiden asettama pakko, jolta ei voi karata ja johon en itse voi edes vaikuttaa kuin hyvin rajallisesti.

En minä tiedä miksi se tarkalleen ottaen ahdistaa, mutta niin se vain tekee. Yksinäisyys pääasiallisesti on syynä, joskaan kaverien tapaamisesta ei oikein saa mitään iloa irti. Kaikki tuntuu vain niin merkityksettömältä yksin eläessä eikä tulevaisuudessa näy olevan tiedossa minkäänlaista muutosta nykytilanteeseen. Masennus ei ole kyseessä, vaan rintaapuristava ahdistus ja henkinen tuska.

Ja epäilen syyksi nimenomaan geenejä. Luulen kovasti, että mulla on tämä ongelma:

http://edition.cnn.com/2014/01/22/world/the-dark-side-of-creativity-vin…

Jos olet pariutunut teini-ikäisenä ja asettanut "me" oman minuutesi "minä" edelle, niin identiteettisi kehitys on voinut helposti jäädä puolitiehen. Toki omien toiveiden vastaisesti eroaminen on kelle tahansa shokki, mutta eihän yhdessäolosta voi olla ikinä varma (onnettomuus, toisen kuolema jne.). Kirjoitat, että yksin asiat tuntuvat merkityksettömiltä. Olet siis yksilönä kovin ohjautunut roolisi kautta perheessä; äitinä?, puolisona. Artikkeli oli kiinnostava, mielenterveysongelmat ovat kai usein luovuuden kääntöpuolena.

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä tarkoitat että on huono olla? Millä tavoin huono olla niin, että se liittyy parisuhteeseen? Minkälaisia vaikeuksia tms tarkoitat?

Tarkoitan turhanpäistä riitelyä pikku asioista (yleneensä se mies sen aloittaa), ja sitä, kun asioista ei voi puhua, eikä niitä haluta selvittää.

Vierailija kirjoitti:

No vaikkapa siksi, että on sitouduttu siihen, että ollaan yhdessä, silloinkin, kun ei mene niin hyvin. 

Tyhmää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani kyse on siitä, että uutta ei kuitenkaan löydy. Yksinolo nyt on vaan sata kertaa enemmän perseestä kuin paskassa suhteessa oleminen.

Kyllä mä ainakin tunnen ihmisiä, jotka on joutuneet elämään lähes koko elämänsä tai puolet elämästään sittemmin sinkkuna, kun ei ketään ole löytynyt, vaikka vielä parikymppisenä olikin vientiä useampaan otteeseen.

Yksinolo on perseestä silloin, kun suhde omaan itseesi ei ole kunnossa. Jotenkin oksettaa tuo ajattelusi siitä, että kaikkien tavoitteena olisi pariutua ja mielestäsi puolisoon pitäisi tarttua heti kun semmosen saa ja sitten siinä ollaankin kiinni kun liimattu. Tärkein suhde tässä maailmassa on suhde omaan itseesi. 

Kerropa se mun aivokemialle. Yksin ollessa ahdistaa niin helvetisti, että henki meinaa aikuisten oikeasti lähteä. Helppo varmasti olla eri mieltä, jos itseltä ei satu samanlaista geenistö löytymään tai ei ole joutunut samanlaiseen tilanteeseen.

Selitä vähän, kiinnostaa. Mikä siinä niin ahdistaa? Kun itse olen aivan päinvastainen, mua ahdistaa jos joku on koko ajan läsnä, tai pitää ottaa joku jatkuvasti huomioon. En kestä edes matkustamista kavereiden kanssa, kun heti alkaa ärsyttää niiden höpötys, ja että ne pitää ottaa huomioon. Ja kotona, ärsyttävää jos joku koskee mun tavaroihin ja on siellä koko ajan.

sama mulla,oli pitkä avioliitto ja tuntui erotessa kuin olisi helvetistä päässyt pois. Itse onneksi tajusin erota.