Abortti/adoptio, kun raskauden ei edes pitänyt olla mahdollinen?

Kyse EI siis ole itsestäni vaan eräästä tuttavasta... Tahtoisin kuulla mitä ajatuksia herättää, vai olenko ainoa jolle tulee hieman surullinen olo tästä kuviosta...
Henkilö (nainen) sai vuosia sitten sairauden vuoksi diagnoosin ettei voisi koskaan saada biologisia lapsia. Hän suri aikansa vaikka olisi ehkä perheen joskus myöhemmin tahtonut, käsitteli ja hyväksyi asian. Hän järjesteli elämäänsä muuta sisältöä, töitä, harrastuksia, paljon matkustelua ym., kaikkea sellaista, mistä nauttii ilman lapsia, ja onkin kertonut kasvaneensa onnelliseksi myös ikuisesti lapsettomana. Joitakin parisuhteita on ollut vaikkei ilmeisesti mitään pysyvää, asuu nyt yksin.
Ymmärrettävästi hän on tottunut harrastamaan seksiä ilman raskauden ehkäisyä, koska pelkoa ei pitäisi olla. Mutta jostain syystä nyt jokin aika sitten mahdoton tulikin mahdottomaksi ja hän huomasi olevansa raskaana! Täysin odottamatta, eihän sen pitänyt olla mahdollista.
Henkilö tosiaan oli suunnitellut koko elämänsä ilman lapsia ja tullut siihen tulokseen, että on onnellinen ja hänellä on hyvä olla näin. Ja siksi hän ei välttämättä tahdo tätä lasta pitääkään ... ?! Raskaus on niin pitkällä, että abortista pitäisi päättää pian, tai toinen vaihtoehto olisi adoptioon antaminen syntymän jälkeen, hän harkitsee näitä kumpaakin...

En tuomitse ja itsehän hän tietää parhaiten, mutta omasta mielestäni mahdolliseksi muuttunut mahdoton raskaus on IHME! Ikään kuin tämä lapsi olisi kaikkien mahdottomuuksien vastaisesti tarkoitettu juuri hänelle (en usko varsinaisesti yliluonnolliseen mutta tajuatte vertauksen...) Itse hänen asemassaan olisin mitä onnellisin raskaudesta, ja tuntuu jotenkin kylmältä ettei hän ole edes kiinnostunut ryhtymään enää äidiksi, kun kerran jo asennoitui elämään lapsettomana... :( Siis joko keskeyttää tämän ainutkertaisen ihmeraskauden tai antaa lapsen pois. Ulkoiset puitteet hänellä olisivat hyvät, hyvä toimeentulo, korkeakoulutus ja vakityöpaikka, lapsen isää(?) en tunne mutta olen käsittänyt kunnolliseksi mieheksi...

Mietin mitä AV:laiset yleisesti tällaisesta miettivät, vai olenko ainoa jonka mielestä tuntuu kylmältä ja surulliselta? (En ikipäivänä sanoisi sitä henkilölle ääneen, tuen häntä mitä hän ikinä tekeekin, mietin vain mielessäni.) Anteeksi pitkästä tekstistä.