Lue keskustelun säännöt.
Kun ei kelpaa omille vanhemmille
04.05.2016 |
Olisiko kohtalotovereita? Minulla on ollut varsin raskas elämä paljon vaadittuna esikoisena ja sen jälkeen narsistisen aviomiehen vaimona. Erosin miehestäni neljä vuotta sitten ja olen siitä lähtien ollut kolmen lapsen vaativissa asiantuntijatehtävissä töissä käyvä yksinhuoltajaäiti. Kahdella lapsista on vakava sairaus eli ovat erityislapsia ja elämä heidän kanssaan on hyvin raskasta. Työpäivien ohella siis hoidan kaupassakäynnit, siivoamiset, pyykit, lasten päiväkotiviennit ja -haut, koulujutut, lasten harrastusviennit ja -haut ja sairaiden lasten lääkärit ja terapiat. En ehdi juuri koskaan nukkumaan (saati sitten rentoutumaan) riittävästi vaan päivät ovat yhtä juoksua aamuvarhaisesta iltamyöhään. Tarvitsisin todella joskus unta tai lepoa ja omaa aikaa. Vanhempani eivät kuitenkaan halua hoitaa lapsiani, kun ovat niin vaikeita. Sen sijaan siskoni ja miehensä helppoa lasta hoitavat alituiseen, jotta sisko ja miehensä pääsevät syömään yms. Tuntuu niin pahalle ja äitini kommentti asiaan on vain, että älä viitsi aina valittaa, ajattele iloisemmin. Helppoa tietysti, kun on niin väsynyt, että hyvä, että pysyy enää jaloillaan.... Siskoani ja miestäni myös pyydetään heille käymään, meitä ei koskaan. Olen käynyt jouluna ja äitien- ja isänpäivänä. Nyt ajattelin, että jätän kyllä menemättä sunnuntaina (äitienpäivänäkin). Olen vain niin surullinen, kun tuntuu, että minulla ei ole ketään aikuista tukena tässä maailmassa. Muutama hyvä kaveri on, mutta hekin ovat todella läheisissä väleissä vanhempiensa kanssa, niin en kehtaa kertoa kuinka minä olen käytännössä täysin yksin. Onko ketään muuta? Tuntuu välillä, että miksi ihmeessä minun elämäni pitää olla näin raskasta ja yksinäistä.
Kommentit (27)
Minäkään en kelpaa vanhemmilleni. Aina uudestaan ja uudestaan kuitenkin vaan kuvittelen että nyt olenkin kuvitellut kaiken kunnes taas palaan maan pinnalle. 😞 Yritän lasten takia sietää että saisivat edes jonkunlaisen suhteen isovanhempiin. Muut sisarukseni ovat kyllä tärkeitä, heitä ajatellaan kyllä kokoajan. Millon mitäkin ollaan heille järjestämässä. Käyvät kaupallakin meidän nurkalla mutta eivät tule käymään meillä. Nyt on serkkuni ja hänen lapsensa on enemmän tervetullut kun minä ja perheeni, näkevätkin useammin kuin meitä.
Käyn alituiseen pohdintaa päässäni olenko liian herkkä että koen asian näin. Mutten ole ikinä tuntenut riittäväni vanhemmilleni. Äiti sanoi joskus kun olin nuori että me lapset ollaan aina tervetulleita kotiin, niin halusin uskoa, mutta en koe olevani tervetullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuten hyvä, mutta et tajua, että jos tilanne olisi tuo, sinä olet se vanhempi ja tehtävänäsi on olla lapsien tukena. Tästä syystä aloituksesi ei ole uskottava.
Sikiät liikakansoitettuun maailmaan saman verran kuin afrikkalaiset. Toivottavasti siis afrikkalaiseen elintasoon.
Miten voi olla aikaa tehdä kaikki tuo, jos päivässä on esim. 30min aikaa töistä pääsyn ja nukkumaanmenon välillä?
Minulla on sama tilanne kuin ap:lla. Ratkaisin sen niin että yksinkertaisesti luovutin ja päätin että en enää odota vanhemmiltani mitään henkistä tukea enkä hyväksyntää. Olo keveni huomattavasti kun en enää joutunut pettymään jatkuvasti siihen että en kelpaa.
Asioin heidän kanssaan edelleen ja keskustelen, kyläilläänkin puolin ja toisin, mutta välttelen sellaisista asioista puhumista jotka ovat minulle tärkeitä, etten tulisi heidän taholtaan lytätyksi tai henkisesti nujerretuksi.
Pelastukseni on puolisoni jonka löysin viisi vuotta sitten ja joka tavallaan antaa minulle sen mitä olisin vanhemmiltani halunnut saada. Ehkei sen kuuluisi olla hänen tehtävänsä mutta asia nyt menee näin ja sillä hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Palkkaa nyt ainakin siivooja teille pari kertaa kuussa. Osta ruoat valmiina/tilaa, älä juokse kaupoissa ja vähennä lasten harrastuksia. Jostain sun on nyt kevennettävä arkeasi. Sossuista pysy kaukana, tuovat vain lisää ongelmia
Aloituksesta saa käsityksen, ettei isä pidä lapsia luonaan ollenkaan -- edes tätä minimiä joka toinen vkl.
Tällaisessa tilanteessa on ilman muuta oikeutettu tukiperheeseen, koska kaksi lasta ovat sairaita. Ap ei kerro miten, mutta epäilemättä siten, että se on puoltava tekijä.
Tukiperheistä valitettavasti on puutetta, mutta eiköhän tällä yhtälöllä mene jonon kärkeen. Kunnallista kodinhoitoapua voi yrittää saada. Sekin on nykyään kyllä kiven alla jo kaikissa kunnissa. Helsingissä saa käsitykseni mukaan parhaat palvelut edelleen.
Onko mahdollista tehdä kuusituntista päivää töissä? Onko järkevä tuossa tilanteessa kuljettaa pikkulapsia harrastuksissa?
Pyri nyt järjestämään arki mahdollisimman rennoksi ilman mitään ylimääräistä. Siisteydestä voi tinkiä, jos osaa. Ei lapsi kuole tahraan paidassa eikä siihen, että välillä syödään eineksiä jne. En nyt tiedä kuinka pedantti olet, mutta jos olet, niin pyri tinkimään vaatimustasosta.