Lue keskustelun säännöt.
Voiko masennuksen jälkeen tietynlainen itsekeskeisyys jäädä päälle pysyvästi?
02.05.2016 |
Painotan, ettei tietenkään kaikilla. En halua syyllistää, en syyttää, en yleistää. Haluan vain yrittää ymmärtää ja kysyä muiden ehkä vastaavista kokemuksista.
Ystäväni sairasti muutama vuosi sitten masennusta. En tiedä, kuinka syvää se oli, mutta oletan, että hän oli aika huonossa kunnossa vuoden tai kaksikin.
Hän on nyt tervehtynyt ja kaikesta päätellen pystyy hoitamaan asiansa, on kiinnostunut monista asioista, harrastaa, on yhteydessä ystäviinsä ja on aktiivinen monin tavoin.
Mutta yksi asia jäi ikäänkuin päälle ja se on itsekeskeisyys. Meillä oli tapana puhua hänestä ja hänen ongelmistaan (hänen aloitteestaan siis) silloin masennuksen aikana ja silloin hän lopetti myös minun kuulumisteni kyselemisen kokonaan, ymmärrettävästi, sehän kuuluu usein sairauden kuvaan ettei jaksa kiinnostua toisista ja heidän kuulumisistaan. Mutta nyt, kun muuten tuntuisi menevän jo tosi hyvin, niin se tietynlainen tasapuolisuus ei ole tullut kuvaan yhtään takaisin. Hän ei kysy koskaan kuulumisiani ja jos oma-aloitteisesti kerron jotain, tulee vain pieni hiljaisuus ja hän jatkaa omia asioitaan. Hän ei siis kommentoi minua mitenkään. Hän pitää tapaamisiamme asioittensa ja ajatustensa kertomisen tilanteina, eikä hän usein anna minun sanoa edes omiin puheisiinsa mitään väliin, saattaa jopa tiuskaista, että anna mä nyt kerron - vaikka sitä juttua olisi tullut jo tuntikaupalla. Tämä on aika hämmentävää. Hän on ikäänkuin uppoutunut täysin oman elämänsä "hoitamiseen" ajattelematta yhtään, että siinä vastapäätä istuu toinen ihminen omine tarpeineen ja odotuksineen siitä ihmissuhteesta.
Onko tällainen yleistäkin, että tietynlainen itsekeskeisyys ja 'sokeus' jää päälle?
Kommentit (31)
Toipumiseen kuuluu tietynlainen itsekeskeisyys. Varsinkin jos ihminen on aiemmin aina laittanut toisten edun omansa edelle ja opettelee nyt pitämään puoliaan. Se voi mennä överiksikin. Ajan myötä yleensä tilanne normalisoituu.
Masennuksesta toipumisessa muutama vuosi on vielä lyhyt aika ja takapakkia tulee monet kerrat. Itselläni on pahimmasta hetkestä nyt 16 vuotta ja tuntuu että aika hyvin masiksen kanssa elelen tätänykyä. Tunnistan olojani ja tiedän milloin pitää relata ettei olo mene liian huonoksi. Aika helposti ajatukset käpertyy itseensä, mutta ite oon huomannu että toisten auttaminen auttaa saamaan ajatukset pois omasta navasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapia tekee joistakin tuollaisia. En tiedä jättävätkö he sen kesken ja siksi käy noin vai mitä.
Musta tuntuu, että olen ukenut tämän saman jutun täältä aiemminkin. Masennus ja itsekeskeisyys ei liity toisiinsa. Ne on ihan eri asioita. Ehkäpä ystäväsi oli jo alunperinkin itsekeskeinen mutta et vaan huomannut sitä.
Kaikki ihmiset ovat erilaisia. On itsekkäämpiä ja epäitsekkäämpiä. Masennuksetkin ovat erilaisia. En usko, että kuvailemasi ilmiö on mitenkään tyypillistä masennuksen paranemisvaiheessa. Ehkä hän ei ole täysin parantunut. Masennus ei ole sellainen tauti, että se joko on tai ei ole. Jotain merkkejä siitä voi jäädä ja joskus masennus voi kroonistua. Masennuksen asteita on erilaisia.
Sinun kannattaisi antaa palautetta äidillesi hänen käytöksestään. Voit sanoa minä-muodossa ystävällisesti, että minusta tuntuisi kivalta, jos kyselisit joskus kuulumisiani tms.
Vieläkö käy terapiassa? Käsittääkseni kela ei kovin monta vuotta maksa terapiaa ylimääräistä tavallaan, joten ehkä kaverisi kaipaa terapiaa ja sinä olet jostain syystä soveltuva henkilö sen terapeutin korvaajaksi. Tervehtyminen on pitkä prosessi, siinä ei vuosi tai kaksi riitä maaliin pääsemiksi. Tietysti äärimmäisen epäreilua kannaltasi jos näin olisi ja voisiko tuosta yrittää varovasti puhua. Että arvostat hänen ystävyyttään mutta oletko huomannut että kaveruus on lipsahtanut yksipuolisen puolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Terapia tekee joistakin tuollaisia. En tiedä jättävätkö he sen kesken ja siksi käy noin vai mitä.
Minäkin sanoisin, että jos terapia tekee ihmisestä tuollaisen, se on kyllä jäänyt kesken, tai asioita ei ole käsitelty loppuun saakka.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ihmiset ovat erilaisia. On itsekkäämpiä ja epäitsekkäämpiä. Masennuksetkin ovat erilaisia. En usko, että kuvailemasi ilmiö on mitenkään tyypillistä masennuksen paranemisvaiheessa. Ehkä hän ei ole täysin parantunut. Masennus ei ole sellainen tauti, että se joko on tai ei ole. Jotain merkkejä siitä voi jäädä ja joskus masennus voi kroonistua. Masennuksen asteita on erilaisia.
Sinun kannattaisi antaa palautetta äidillesi hänen käytöksestään. Voit sanoa minä-muodossa ystävällisesti, että minusta tuntuisi kivalta, jos kyselisit joskus kuulumisiani tms.
sori, siis kyse oli ystävästäsi eikä äidistäsi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkuja odotellessa: itse uskon että tietynlainen itsekeskeinen ajattelutapa altistaa masennukselle. Ei tavallaan nähdä mittasuhteita omissa murheissa. Ja olen itsekin ollut masentunut ja lähiperheenjäsen myös, mulla auttoi eniten työskentely omien ajattelutapojen kanssa (tuo ei tietenkään ei riitä pahiten masentuneille). Tai voi olla että hän oppi masennuksen aikana tavat jotka nyt pysyvät.
Tämä on ihan mahdollista.
-ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkuja odotellessa: itse uskon että tietynlainen itsekeskeinen ajattelutapa altistaa masennukselle. Ei tavallaan nähdä mittasuhteita omissa murheissa. Ja olen itsekin ollut masentunut ja lähiperheenjäsen myös, mulla auttoi eniten työskentely omien ajattelutapojen kanssa (tuo ei tietenkään ei riitä pahiten masentuneille). Tai voi olla että hän oppi masennuksen aikana tavat jotka nyt pysyvät.
Tämä on ihan mahdollista.
-ohis
Kyseessä ei ole murheiden mittasuhdeasia vaan se ettei ole saanut kotoa eväitä käsitellä murheita. Ei esim. tiedä itsellään olevan murheita kun kaikki tunteet on pakko tukahduttaa. Sitten on vain kauhea olo koko ajan kun normaalin elämän normaalit murheet patoutuvat sisälle eivätkä käy läpi normaalia tunneprosessia. Näin olemattomatkin murheet saavat aikaa myöten ihmisen ylikuormittumaan, ja sitten sivullinen voikin todeta että tuo "ei tavallaan näe mittasuhteita omissa murheissaan". Silloin kun minä en osannut käsitellä omia tunteitani, mulle ei ollut vielä ehtinyt kertyä kovin paljon murheita. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin murheita todellakin on, mutta elämä niiden kanssa 100% helpompaa kun esimerkiksi saan tuntea iloa, surua, kiukkua ja muita normaaleja tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en kuormittanut kuin terapeuttia masennuksellani, ja harva edes tajusi, miten syvällä olin tuolloin 15 vuotta sitten. Minulla syynä olivat toistuvat kaltoinkohdelluksi ja pahoinpidellyksi joutumiset ja se, että en uskonut itselläni olevan oikeutta tuntea, saati puhua tunteitani. En vieläkään osaa hirveän hyvin kertoa, kun on paha olla, opettelen lopun elämäni. Luulen, että kaverisi on vain itsekeskeinen.
Itse en myöskään ole koskaan kuormittanut kuin terapeuttia masentuneilla höpinöilläni. Kuuntelijatyyppiä olen aina ollut. Eräs ystäväni taasen, joka myös masennuksen sairasti, puhui paljon itsestään ennen masennusta, masennuksen aikana ja sen jälkeen. Eli persoonakysymys mielestäni.
Ap:lle vinkiksi, että ota asia puheeksi ystäväsi kanssa. Kerro, että haluaisit välillä hänen kysyvän sinunkin kuulumisiasi. Jos siitä herneet vetää nenään, niin anna moisen mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkuja odotellessa: itse uskon että tietynlainen itsekeskeinen ajattelutapa altistaa masennukselle. Ei tavallaan nähdä mittasuhteita omissa murheissa. Ja olen itsekin ollut masentunut ja lähiperheenjäsen myös, mulla auttoi eniten työskentely omien ajattelutapojen kanssa (tuo ei tietenkään ei riitä pahiten masentuneille). Tai voi olla että hän oppi masennuksen aikana tavat jotka nyt pysyvät.
Tämä on ihan mahdollista.
-ohis
Kyseessä ei ole murheiden mittasuhdeasia vaan se ettei ole saanut kotoa eväitä käsitellä murheita. Ei esim. tiedä itsellään olevan murheita kun kaikki tunteet on pakko tukahduttaa. Sitten on vain kauhea olo koko ajan kun normaalin elämän normaalit murheet patoutuvat sisälle eivätkä käy läpi normaalia tunneprosessia. Näin olemattomatkin murheet saavat aikaa myöten ihmisen ylikuormittumaan, ja sitten sivullinen voikin todeta että tuo "ei tavallaan näe mittasuhteita omissa murheissaan". Silloin kun minä en osannut käsitellä omia tunteitani, mulle ei ollut vielä ehtinyt kertyä kovin paljon murheita. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin murheita todellakin on, mutta elämä niiden kanssa 100% helpompaa kun esimerkiksi saan tuntea iloa, surua, kiukkua ja muita normaaleja tunteita.
Samaa mieltä. Miksiköhän tuotakin on pitänyt alapeukuttaa? Siksikö kun ei oltu sitä mieltä että masentuneet ovat vain itsekeskeisiä turhasta valittajia?
Jospa hän on hoitanut masennuksensa vain lääkkeillä, käyttää niitä edelleen ja siksi käyttäytyy tuolla tavoin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alapeukkuja odotellessa: itse uskon että tietynlainen itsekeskeinen ajattelutapa altistaa masennukselle. Ei tavallaan nähdä mittasuhteita omissa murheissa. Ja olen itsekin ollut masentunut ja lähiperheenjäsen myös, mulla auttoi eniten työskentely omien ajattelutapojen kanssa (tuo ei tietenkään ei riitä pahiten masentuneille). Tai voi olla että hän oppi masennuksen aikana tavat jotka nyt pysyvät.
Tämä on ihan mahdollista.
-ohis
Kyseessä ei ole murheiden mittasuhdeasia vaan se ettei ole saanut kotoa eväitä käsitellä murheita. Ei esim. tiedä itsellään olevan murheita kun kaikki tunteet on pakko tukahduttaa. Sitten on vain kauhea olo koko ajan kun normaalin elämän normaalit murheet patoutuvat sisälle eivätkä käy läpi normaalia tunneprosessia. Näin olemattomatkin murheet saavat aikaa myöten ihmisen ylikuormittumaan, ja sitten sivullinen voikin todeta että tuo "ei tavallaan näe mittasuhteita omissa murheissaan". Silloin kun minä en osannut käsitellä omia tunteitani, mulle ei ollut vielä ehtinyt kertyä kovin paljon murheita. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin murheita todellakin on, mutta elämä niiden kanssa 100% helpompaa kun esimerkiksi saan tuntea iloa, surua, kiukkua ja muita normaaleja tunteita.
Tämä oli mielenkiintoinen kommentti, että ei ole saanut kotoa eväitä käsitellä murheita! Meillä on lähipiirissä masentunut, jonka masennuksen syytä en ole koskaan oikein tajunnut, koska kaikki päällisin puolin hyvin. Mutta heidän perheessä on tosiaan mentaliteetti, että mistään ikävistä asioista ei puhuta. Muiden ikävistä asioista kerrotaan kyllä (ehkä jopa juorutaan), mutta omat asiat ovat aina niin tip top. Ehkä tämä selittää sen, hän on oppinut tuohon hienosti menee -mentaliteettiin jo pienenä ja sen takia on tukahduttanut kaiken ikävän lapsesta lähtien.
Minulle tuli masennusta sen takia kun luulin että mikään mitä minä koen ei ole oikeaa ja hyväksyttyä murhetta. KOin koko ajan syyllisyyttä siitä että minulla oli paha olo. Todellakin ajattelin niitä afrikan ja aasian ihmisiä joilla on oikea ja hyväksytty syy olla murheellisia.
Mitä vahvempi koitin olla ja väkisin jaksaa, sitä vaikeammaksi tilanne meni.
Enkä todellakaan jättänyt toisten murheita kuuntelematta. Kuuntelin ja ajattelin että heillä on oikeita ongelmia ja minulla vain tekosyitä.
Nykyään ajattelen että ihmiset ovat ohjelmoitavissa. On helppo olla terve jos on paljon enemmän saanut positiivista suggestiota ja viestejä ympäristöstään, etenkin lapsena. On lähes mahdotonta olla tervepäinen jos on satoja tuhansia kertoja tullut haukutuksi ja syrjityksi. Sitä uskoo lopulta sen mitä sulle syötetään.
Joo ja enkä syytä ketään pahasta masennuksestani, tiedän että se on minun vastuullani parantua.
Syömishäiriöstä, uniongelmista ja mielialahäiriöistä parantunut ystäväni on tällainen. Nuorena meidän ajatustenvaihto oli molemminpuolista, nykyään oikein hätkähtää, kun tajuaa, että on puhunut tyypin kanssa jo kaksi tuntia, eikä se vieläkään ole kysynyt mitä sulle kuuluu? (Eikä siis kysy, ollenkaan.) Ei hänenkään elämänsä niin tapahtumarikasta nykyisin ole, mutta tikusta löytyy asiaa, kunhan se liittyy häneen. Outoa, tosi outoa. Henkilö on muuttunut niin paljon.
Itse ainakin tunnistan tuon ap:n kuvaileman tilanteen, olen kokenut sen itse masentuneena ja myös masentuneen ystävänä. Uskon että se vain kuuluu sairauteen. Masennuksen kokeneet ihmiset yleensä myös keskustelevat enemmän itsestään, voinnistaan ja psyykestään kuin ei-masentuneet. Eikä se lopu vaikka paranee itse masennuksesta, kun se toipumisen tie on niin pitkä..eikä ihminen tavallaan palaudu ennalleen. Ihmissuhteet myös muuttuu masennuksen myötä, kun ymmärtää mikä on tärkeää ja mikä ei, mitä kaipaa elämältä ja mitä ei..tavallaan se merkityksellisyyden tunteen painopiste muuttuu ihan muihin asioihin. Itse olen huomannut, että eniten nautin nykyään keskusteluista ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet jotain vastaavaa kuin itse olen kokenut, ja hedelmällisimpiä keskusteluja on ne, joissa voi toisen ihmisen kanssa yhdessä pohtia psyyken prosesseja ja ihmeellisyyksiä. Tämä yleensä onnistuu vain ihmisten kanssa jotka itse ovat kokeneet jotain omaa minäkuvaa musertavaa ja jonkinlaisia vaikeuksia elämässä.
JOI SIINÄ ETTÄ SanOT ETTÄ OLI KAI HUONOSSA KUNNOSSA. kerrot että et välittänyt tarpeekse edes tietääksesi siitä... ehkä masentunut ei ole vielä toipunut vaan on paranemisvaiheessa, jos et jaksa kuunnella sano se suoraan.
Itse olen toipunut työkykyiseksi masennuksesta, mutta en siitä mihin kuntoon psyyke on jäänyt masennuksen jäljiltä: huono itsetunto ja negatiivinen minäkuva. Tämän ketjun lukeminen oli ihan kamalaa! Kävikö tätä lukemassa kukaan muu masennuksen kokenut joka syyllistyi täysin? Tuntuu nyt, etten uskalla puhua enää koskaan kellekään ystävälleni mitään. Että kuinkahan moni oma ystäväni ajattelee näin.... tällaista on masennus. Vaikka siitä paranee, ei siitä välttämättä parane ikinä täysin. Ja kun on kokenut niin rankkoja asioita, niin kai sitä vaan olettaa, että läheiset on onnellisia että on elossa, vaikka vähän itsekeskeinen olisikin.... ap:lle suositan että paras teidän molempien kannalta olla olematta kyseisen ihmisen ystävä enää!
Alapeukkuja odotellessa: itse uskon että tietynlainen itsekeskeinen ajattelutapa altistaa masennukselle. Ei tavallaan nähdä mittasuhteita omissa murheissa. Ja olen itsekin ollut masentunut ja lähiperheenjäsen myös, mulla auttoi eniten työskentely omien ajattelutapojen kanssa (tuo ei tietenkään ei riitä pahiten masentuneille). Tai voi olla että hän oppi masennuksen aikana tavat jotka nyt pysyvät.