Oletko löytänyt hyvän kumppanin vanhempana ja monien virheiden jälkeen? Lohdutusta kiitos

Ylös

Löysin uuden kumppanin 35veenä.

Seurusteluaikoina juttelimme paljon. Mies puhui miten tärkeää keskustelu on parisuhteessa. Suhteen alkuvuosina juttelimme useinkin.

Nyt meillä on talo, lapset ja lemmikit.

Mies ei puhu enää.

suhteemme on kuori ilman sisältöä.

Hermostuu heti jos otan puheeksi jotain muuta kuin sään tai seuraavaksi valittavan teeveeohjelman. Mököttää monta päivää jos erehdyn sanomaan mitään negatiivista.

Teimme lapset liian pian mutta olimme rakastuneita.

Nyt arki on tuonut totuuden miehestä.

En pysty lohduttamaan sinua.

Vierailija kirjoitti:

Tarvitsisin kannustusta, kun kaikki ihmissuhteet ovat tähän mennessä olleet sellaisia, missä minua kohdellaan huonosti. Tuntuu, etten kelpaa ja mitä enemmän jostakin pidän, sitä huonommin hän alkaa minua kohdella.

Miesten käytös on ollut usein todella epäkohteliasta ja kerran väkivaltaista.

Tiedän että minin pitää keskittyä itseeni nyt ja miettiä, miksi olen rakastunut vaikkapa alkoholisteihin.

Mutta haluaisin nyt kuulla lohdullisia tarinoita ikisinkuilta tai niiltä, joilla on takanaan monta huonoa suhdetta mutta ovat löytäneet hyvän kumppanin.

Mulla oli avioeron jälkeen aika sekavaa aikaa vuoden verran. Ihan käsittämättömiä seksisuhteita ihan seksin vuoksi. Ei niissä mitään vikaa, seksi oli hyvää ja hauskaa, mutta jälkikäteen ajateltuna ne miehet oli kyllä aivan käsittämättömiä. Toisaalta, jokainen niistä oli jotain muuta kuin se mies josta erosin.

Mulla oli myös yksi pidempi seurustelusuhde, mutta se kariutui kyllä mun mahdottomuuteeni. Silloin en sitä aikanaan käsittänyt miten takertuva, epävarma ja mustasukkainen mä olin, toisaalta jälkikäteen sain kuulla, että mustasukkaisuuteeni viimeisellä kerralla oli kyllä ollut aihettakin. Mut se oli myöhäistä siinä vaiheessa muutakaan tehdä.

Mun itsetuntoni oli aivan nollissa. Kuvittelin silloin että olen vapaa tekemään mitä haluan ja siksi tein mitä tein, mutta näin muutaman (liki 10 vuoden) jälkeen voin sanoa, että tuo oli kaikki epätoivoista läheisyyden hakua. Ja itsetunnon etsimistä. Mut eihän se noin ikinä löydy, ei kukaan muu sun itsetuntoasi kasvata kuin sinä itse.  Joten laitoin kaikki treffailut ja baari-illat täysin jäihin ja aloin sietämään itseäni. Mietin, millaisia miehiä olin tapaillut ja mihin ne oli kariutuneet. Sen verran koville se kyllä otti että stressin takia laihduin 10 kiloa, mutta se oli vain tarpeeseen.

Vei puolisen vuotta ennen kuin lähdin edes kaljalle baariin. Ja siitä muutama kk kun avasin vanhan seuranhakuilmoitukseni, muokkasin sitä radikaalilla kädellä ja vielä ankarammin muokkasin itseltäni sitä, kenelle edes vastasin. Ennen olin vastannut jokaiselle seksiä hakevalle vaikka itse hain vakituista suhdetta. Nyt jätin heidät armotta pois, deletoin viestin heti kun ehdotettiin vain seksiä tai kerrottiin vaimosta.

Sitten se yksi helmi löytyi. Sen kanssa ollaan oltu yhdessä useamman vuoden ja vieläkin välillä herään hämmästelemään sitä, millaisen miehen löysinkään. Että olenko oikeasti hänen arvoisensa, voinko muka minä ansaita miehen joka pitää lupauksensa, arvostaa minua sellaisena kuin olen, arvostaa työtäni jne. 

Varmaa on myös se, että jos en olisi aiemmista virheistäni ottanut opikseni vaan olisin jatkanut samaa epätoivon vimmaista etsintää, mun elämäni olisi tällä hetkellä varmastikin aika yksinäistä vaikka joku mies vierellä olisikin. Ja toisaalta ilman tuota vaihetta elämässäni en tiedä osaisinko oikeasti arvostaa nykyistä miestäni.

Up

Muiden tarinat on muiden tarinoita. Sinun pitää luoda omasi. Se, löydätkö erilaisen kumppanin, riippuu pitkälle myös sinusta. Annatko mahdollisuuden sille täysin erilaiselle tyypille, vai sorrutko aina uudestaan siihen omaan stereotypiaan. Myös sen joudut oppimaan, että ihminen itse opettaa muille miten häntä kohdellaan ja miten ei.

Oon 40-vuotias ja takana lukuisia onnettomia parisuhteita. Kunnes 5 vuotta sitten ns panin luukut kiinni ja tajusin, että elämä on paljon helpompaa ilman miehiä. Mä oon sitä mieltä, (haukkukaa jos haluatte) että naiselle lapset on suurempi onni kuin miehet koskaan. Oon onnellinen kahden äiti, ei tähän miehiä tarvita. Halukkaita on ollut, mutta koska eivät ole olleet mieluisia, en ole huolinut. (nuorena annoin mahdollisuuksia monelle) Elämässä on muutakin kuin miehet; lapset, työ, ystävät, harrastukset, sisarukset, kulttuuri, muu elämästä iloitseminen. Oon huomannut että kannattaa kehittää omaa henkistä pääomaa, miten sen sitten itselle kokeekin, että voi sitä tehdä. Jotkut joogaa, jotkut käy terapiassa, jotkut kehittyy ihmisinä auttamalla toisia niin ei tuijota koko aikaa omia vaikeuksia, itse olen kokenut vähäeleisen luterilaisen uskon sekä kirjoittamisen ja lukemisen. Elämä alkaa tuntua mukavalta ja omat rajat löytyy. Ehkä joku täyspäinen joskus rinnalle löytyy, mutta en koe siihen tarvetta. Yksinkin pärjää. Tietenkin on nämä lapset eli kuitenkin oma perhe.

Keskity rakentamaan vahva, terve itsetunto! Ammattiapuakin kannattaa harkita. Kuten sanot - keskity itseesi, todellakin. Kiinnostuksen kohteisiisi, haluihisi, tarpeisiisi. Ja sitten myöhemmin myös siihen, mitä *sinä* haluat parisuhteelta. Uskalla vaatia! Olet kaiken hyvän arvoinen.

Koin vuosikausia tuota samaa. Mikään muu ei sitä korjannut kuin lopulta peiliin katsominen. Menin terapiaan. (Kannatan behavioristista terapiaa. Psykoterapia missä vaan pölistään ei ehkä anna tarpeeksi konkreettisia välineitä vuosien jälkeen rikkoa vanhoja käytöstapoja). Vasta kun itse arvostat itseäsi, sen tekevät muutkin! Ja mikä parasta - sitten et enää välitä. Miehen kohdellessa huonosti tajuat ansaitsevasi parempaa.