Lue keskustelun säännöt.
Inhottavaa olla niin erilainen kuin muut
30.04.2016 |
Tavallaan tietysti hienoa tuntea olevansa jollain tavalla uniikki. Tietyisti me kaikki olemme uniikkeja, mutta enemmistö ihmisistä tuntuu olevan uniikkeja keskenään samalla tavalla. En minustakaan heti päällepäin osaa sanoa, että olen erilainen, mutta se onkin enemmän tunne oman pääni sisällä. En kohtaa kaltaisiani ihmisiä juuri missään. Tiedän, että monet muuta saattavat kokea samalla tavalla, mutta valitettavasti kaikki "erilaiset" eivät ole keskenään yhteensopivia.
Pidän ihmisistä, mutta minusta tuntuu, etteivät ihmiset ole oikein läsnä. Jotkut ovat liian kiireisiä, jotkut eivät ole kiinnostuneita kuin omasta äänestään, jotkut ovat välinpitämättömiä kaikkea kohtaan, jotkut ovat liian ylpeitä ulkonäöstään, älystään tai milloin mistäkin ja harvat tuntuvat olevan kiinnostuneita ympäröivästä maailmasta. Välillä törmää mielenkiintoisiin ihmisiin, mutta sitten heistä löytyy aina jotain vikaa.
Helpottaisi jos olisi keskimääräisen sosiaalinen, kiinnostaisi keskimääräiset aiheet ja olisi keskiverto kaikessa. Tuolla yhdistelmällä löytäisi seuraa tuosta vain. Olen minäkin aika keskiverto monessa suhteessa, mutta olen turhan tarkkanäköinen sosiaalisesti. Se vaikeuttaa joskus jopa omaa käyttäytymistä, mutta yleensä se ilmenee siten että näen ihmisissä piirteitä joista en pidä, ja aika usein ihmiset eivät pidä minusta, vaikka olen ystävällinen.
Kommentit (2)
Näinpä. Mä haluaisin jo vetäytyä viettämään loppuelämääni jonnekin korpeen. Vuosi vuodelta tuntuu enemmän ja enemmän siltä, etten sovi ihmisten keskuuteen. Mulla on toki diagnosoitukin ties mitä (asperger, epäillään jotain persoonallisuushäiriöitä yms.). En ymmärrä ihmisiä, en osaa lukea ilmeitä tai ns. sanattomia viestejä. En tajua sukupuolirooleja. En ymmärrä, miten ihmiset katselee taivaalle niin harvoin. En ymmärrä mitään. Asiat menee vaan täysin metsään, jos yritän olla sosiaalinen. Asiat menee muutenkin metsään liian usein. Olen kuin pallo, joka koittaa mennä neliskanttiseen reikään. Aina tulee vastaan jotain ihme ongelmia.
Älkää nyt ymmärtäkö tätä niin, että pitäisin itseäni jotenkin parempana. Voin myöntää olevani täysi ääliö. Sotken itse omat asiani, enkä ole edes kasvanut aikuiseksi kokonaan tähänkään ikään mennessä. Usein toivon, että olisin edes ujo. Se ainakin hillitsisi toimintaani vähän. Ei mulla oikeastaan ole koskaan oikein ole ollut tarvetta olla kovin sosiaalinen. Lapsena vaan iskostettiin päähän niin lujasti, että mun pitäisi oppia olemaan ja saada kavereita (ei se onnistunut ikinä, ja vanhemmat meuhkasi asiasta). Se oli pitkään semmoinen pakkomielle. Nykyisin osaan sentään jo ajatella, ettei tarvitse, jos olen yksin tyytyväisempi. Saan istua metsässä katselemassa hassua sientä vaikka koko päivän, jos olen siellä yksin. Ihan sama, onko päässäni vikaa vai ei. Sitä suuremmalla syyllä mun on vaan tehtävä niin kuin parhaalta tuntuu. Ei mopolla kannata ajella moottoritiellä.
Kissojen kanssa pärjään parhaiten. Niitä osaan lukea ja niiden seurassa on mukavaa. Ja tietty av-mammojen kanssa on joskus mukava kirjoitella idioottimaisia juttuja. Lisäksi sisaruksen kanssa vietän joskus aikaa. Sekin on omalla tavallaan erikoinen. Siinä on mun koko sosiaalinen elämäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttua. Muutin uudelle paikkakunnalle eikä neljän vuoden jälkeenkään ystäviä. Hyvänpäivän tuttuja paljonkin, mutta pinnalliseksi jää.