Naisporukoista: Olen se nainen, joka on kai ihan kiva mutta aina loppujen lopuksi ulkopuolinen. Muita?

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan mitä ap ajaa takaa, vaikka oma tilanteeni ei ihan samanlainen olekaan. Itsellä on tosi vähän kavereita ja ystäviä. Jotenkin jään jopa oman äitini ja siskojeni seurassa "ulkopuolelle". Nuoruudessa tulin aika tylysti jätetyksi parhaimpien ystävieni toimesta jostain syystä, joka on jäänyt minulle mysteeriksi. Tuo teini-iässä tapahtunut ystävien hylkääminen vaikutti itsetuntooni sillä tavalla, että ihmisiin luottaminen ja avoimuus toisia kohtaan on minulle hankalaa. Osaan kyllä toimia sosiaalisissa tilanteissa, ja saan seuraa eri tilanteissa, mutta mitään syvempää ei koskaan synny. Esim lapsen ollessa pieni sain muutaman "äitikaverin", mutta elämäntilanteen muuttuessa ei noista äitikavereista yksikään jäänyt pysyväksi ystäväksi. Sama tapahtui opiskeluaikoina. Vaikka satunnaiset tuttavuudet varmasti pitävät minua sosiaalisena, niin tunnistan itsestäni sellaisen tietynlaisen varautuneisuuden, joka jättää minut sitten loppupeleissä aina ulkopuoliseksi. Mutta mitä sille voisi tehdä? En tiedä.

Minulla on ihan samanlainen tausta. Jäin todella tylysti rannalle ruikuttumaan parikymppisenä, ja sen jälkeen en ole ystäviä saanut. Muutama nainen on äkisti katkaissut välit tämän jälkeenkin, näennäisesti mitättömästä syystä. Minulla tosin ei ole sitä, että viihtyisin miestenkään kanssa yhtään sen paremmin. Minulla ei ole ystäviä, ei miehiä eikä naisia. Miehet eivät yleensä koskaan pidä minusta, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Joko mies on treffikumppani tai työkaveri, ei mitään muuta. 

Minulla on juuri sellainen olo, että ympärilläni syntyy ystävyyssuhteita, ja joskus jopa niin että minä olen esitellyt kaksi ihmistä toisilleen jotka myöhemmin löytävät yhteisen sävelen. 

Syytän tästä itseäni. Olen jotenkin liikaa kaikkea ja liian vähän mitään hyvää. Saan juttuseuraa missä vain, en ole pahansuopa enkä ilkeä koskaan kenellekään. Mutta minun puhelimeni ei soi, Facebookissa ei kukaan kutsu mihinkään. Aikani yritin itse, mutta luovutin. 

Onpa ihana löytää ihmisiä, joilla on samanlaisia kokemuksia!

Minäkin olen aina tuntenut itseni hotenkin erilaiseksi ja ystävystyminen on ollut hankalaa, mutta sittemmin olen oppinut hyväksymään asian ja myös introverttiuteni. Olen siis sosiaalinen omalla tavallani.

Onneksi lasten mummi, eli anoppini on sosiaalinen ja aika ekstrovertti, niin saavat sieltä erilaisia kokemuksia olla ja elää.

Mä olen myös tuollainen, mutta minä en edes yritä ihmisten seuraan. Olen niin introvertti että viihdyn hyvin erakkona. Nuorempana kun vielä uskoi että ihmisellä PITÄISI olla kavereita ja ystäviä, oli kauhea tuska siitä kun en päässyt seuraan vaikka kuinka yritin, tai jos pääsin, jäin henkisesti ulkopuoliseksi. Kolmekymppisenä ymmärsin, että minä en oikeasti edes halua, sisin aito minä ei halua, ja tämä varmasti oli osasyy siihen vaikeaan tutustumiseen: jotenkin olemuksestani varmaan heijastui se että pakonomaisesti yritän tutustua vaikken oikeasti ole kiinnostunut.

Minäkin "tulen paremmin toimeen" miesten kanssa, tai ainakin uusia ihmisiä tavatessa miehiin on paljon helpompi tutustua, mutta tiedostan että tämä johtuu minusta ja nimenomaan omista puutteistani. Naiset eivät kuitenkaan ole mikään homogeeninen massa, ja yhdistävä tekijä näissä epäonnistuneissa ystävyyksissä olen ollut minä.

Olen itse melko kömpelö ja vaivaantunut sosiaalisissa tilanteissa, minkä takia vaikutan ilmeisesti sellaiselta ettei minua kiinnosta muut ihmiset. Ylimielinen on se sana, jonka olen kuullut monelta naiselta ensivaikutelmakseen minusta. Tämä on todella ikävää, koska en todellakaan ole ylimielinen vaan ennemminkin pidän itseäni lähtökohtaisesti huonompana kuin muut, joten en ole kovin paljoa äänessä uusissa porukoissa minkä lisäksi olen kai itseä suojellakseni todella etäinen pitkän aikaa. Kuka tällaiseen ihmiseen haluaisi edes tutustua, en itsekään varmasti jaksaisi nähdä vaivaa, enkä sinänsä ihmettele että naisporukassa joudun ulkopuolelle helposti.

Miehet taas ottavat minut jostain syystä paljon paremmin vastaan, tällaisena jäyhänä pökkelönäkin. Varmaan siinä on silloin se nainen miesporukassa -aspekti mukana.

Mielenkiintoinen keskustelu muuten!

Jos sulla on ADHD tai ADD niin selvittää ulkopuolisuutesi.

t. ulkopuolinen itsekin

Tuttua tarinaa monelta osin! Nuorena oli kyllä kavereita, mutta olin monesti hätävara, jota pyydettiin kaveriksi jos muutakaan ei sillä hetkellä ollut tarjolla. Sitten kun tuli mielenkiintoisempaa, niin tylysti out. Lisäksi pari ihmistä, joita luulin ystävikseni, petti luottamukseni tosi pahasti, joten olen  todella todella varovainen uusien ihmissuhteiden luomisessa.

Hillitty käytös ei ole kovaa valuuttaa naisporukoissa, silloin et ole vetovoimainen ihminen. Kaikki, mitä puhut, täytyy tulla suurella tunteella ja draamalla. Sen mitä ole huomannut, naisporukassa kaikki puhuvat pääasiallisesti vain itsestään, ja muut naiset säestävät isoilla eleillä ja dramaattisella puheella. Mikään tavallinen ei käy, koska naisten elämässä mikään ei ole tavallista ja tylsää, vaan kaikesta saadaan ikäänkuin isoa teatteria. Vedän tätä roolia joskus mukana, ja olen kyllä melko uupunut suorituksen jälkeen. Tätä esiintyy meillä työpaikalla, ja sanomattakin selvää, että tunnen oloni ulkopuoliseksi.

Onneksi minulla on muutama kaveri, joiden kanssa voi olla oma itsensä,  ja huumori on samalla tasolla. Ulkopuolisuus totta kai satuttaa, olisi kiva olla samanlainen kuin muut.

Minulla kavereiden vähyyden syy on introverttius. Sen vuoksi ystävystyminen on erittäin hidasta ja monesti potentiaaliset ystäväehdokkaat tavallaan ajelehtivat ohi kun itse olin vasta lämpenemässä kunnolla. Toisaalta, jo läheiseksi päässeet ystävät ovat voineet ymmärtää väärin tarpeeni olla paljon yksin. 

Olen yrittänyt pysyä rauhallisena asian suhteen, koska loppujen lopuksi viihdyn mainiosti itsekseni. Ja onhan minulla ihana avomies, joka on elävä esimerkki ihmisestä joka pitää minusta tällaisena kuin olen. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä porukoissa sitten pitäisi puhua? Jatsin, tangon, punkin, sosiaaligerontologian, kesäkeiton, käsilaukun syvimmistä olemuksista? Sinua ei kiinosta, sinä et jaksa...kukaan muu ei ole sinä niin pitää vähän joustaa ja tulla pois sieltä omalta mukavuusalueelta, jos sosiaalisiasuhteita haluaa luoda. Muuten on kiukuteltava yksinään.

Taloudesta ,pörssistä, työelämsätä, politiikasta jne.

ystävät ovat niitä joiden kanssa voi puhuja niitä vaikeita asioita. Siksi ystävät ovat olemassa, kevyita huttuja voi puhuan tututjen kanssa. Niin on länsimaailassa kaikissa maissa. 

jos ihmine patoaa sisäkleen vaikeat asiat niin joskus  se psyyke räjähtää, tai ihmisestä tulee ilkeä. Näin Näyttää sinullakin olevan jo.  Kitkerä olet,

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä olen eri piireistä tuttuja naisia (ja lapsia) pyydellyt kahville tai ulkoilemaan, ja pari kertaa on käyty, mutta aina se kuivahtaa. En myöskään taida olla ylimielinen, pikemminkin mulla menee niin päin että odotan kaikista kivaa ja hyvää, potentiaalista kaveria, ja aina uudestaan käy niin, että on todella vaikea käsittää toista tai luoda yhteyttä vaikka pitkään yrittäisi.

En tosiaan jaksa jauhaa mitään naisten juttuja paria lausetta pidempään. Kehun jos jollakulla on kiva uusi tukka ja saatan kysyä mistä on hyvännäköisen vaatteen ostanut ja voin vaihtaa vähän lasten kuulumisia jos jotain kiinnostavaa on tapahtunut. Mutta en kestä sellaista arjen puuhastelun jatkuvaa analysointia ja ihmettelyä, lasten asioista jaarittelua, painon tai ulkonäön puimista, enkä erityisesti (avio)miesten haukkumista/analysointia/kehumista. Jälkimmäinen on ihan kamalaa, siis kun se tapahtuu niin että "puhutaan miehistä". Mua ei myöskään kiinnosta esimerkiksi pintaremontointi ja talon laittaminen, minkä "merkkistä" mikäkin on, sisustustrendit, eikä varsinkaan urheilu ja terveelliset elämäntavat, joista kaikista ilmeisesti voisi puhua ummet ja lammet. Tai siis kiinnostaa sen verran että voin muutaman lauseen aiheesta vaihtaa, mutta siinä se. Nopeasti ne keskustelut sitten tyrehtyy.

4: niin tutulta kuulostaa! En myöskään käsitä mistä voisi olla kyse, muusta kuin että oon sit kai sen verran erilainen monista muista että juttelu mun kanssa on vaikeaa eikä mun kanssa ole luontevaa olla. Enkä tällä tarkoita missään nimessä erilainen = parempi! Helpompaahan olisi jos mulla olisi paljon yhteistä muiden kanssa. Mulla on kyllä niitä vanhoja ystäviä, mutta asuvat kaukana ja nähdään harvoin. Eli arki on käytännössä ystävätöntä, melkein kokonaan kaveritontakin.

Hankalaa tästä tekee sekin että olen sosiaalinen introvertti. Kaipaan ihmisiä mutta myös yksinoloa ja rauhaa. Ehkä pitäisi tyytyä niihin vanhoihin aitoihin ystäviin vaikka heitä todella harvoin näkisi, ja ottaa muu sosiaalinen kanssakäyminen perhe-elämästä ja töistä. Mua vaan harmittaa lapsen puolesta: olisi kiva että hän kokisi ympärillään sosiaalisesti aktiivista arkea, ajanviettoa muiden perheiden kanssa.

-Ap

mua jäi nyt vähän ihmetyttämään, että mistähän asioista sinä ap oikein jaksaisit jutella, kun nuo tyypilliset small talk-teemat sinua noin kyllästyttävät. niistä small talk-tilanteistahan sitä syvempää kanssakäymistä sitten lähdetään vähitellen rakentelemaan.

tyypiulliset small ´talk aiheet.. höäh... ei kai missään ole määrätty mitä on small  talk aihe. , kai saa puhua mistä haluaa ja muiden tulla siihen mukaan vastavuoroisesti. Suvaitsevaisuutta .  Englannissa kaikki vuorollaan saa kertoa mitä haluaa ja siitä puhutaan sitten ja sen jälkeen seuraava sanoo mitä haluaa jakaa muiden kanssa ja sitten siitä puhutaan. Suomssa ei osata sosiaalista vastavuoroisuutta ollenkaan. Sosiaaliset kyvyt olisi syytä kehittää.  Ei voi olla vain tiettyjää aiheita msitä on lupa puhua , aivan älytöntä. Kaikki on hyvin positiivisia toisiina kohtaan ja kilttejä. Näin Englannissa ja yleensä  englantia puhuvissa maissa.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut "miesten seurassa enemmän viihtyvistä" naisista on sellaisia että odottavat koko ajan jonkinlaista erityiskohtelua/flirttiä ja sitten naisporukoissa tuntevat olonsa epämukavaksi kun eivät olekaan erityisiä vaan muiden kanssa samalla viivalla. Osa ei ehkä edes tiedosta mistä on kyse, kokevat vaan että miesseurassa on mukavampaa. Samat katkeroituvat joskus neljänkympin tienoilla kun se miesten huomio alkaa hiipua.

Aina vetovoima ei katoa 40-vuotiaanakaan.Minulle kävi niin että nyt yli 40vuotiaana parhaat ystäväni ovat minua reilusti nuorempia (ja komeita) miehiä. Olen itsekin kaunis, hoikka  pitkähiuksinen nainen ja näytän ikäistäni nuoremmalta. Olemme tosiaan vain ystäviä vaikka kyllä etsinkin sitä oikeaa. Olemme kaikki uskovia. Tilanne on todella erikoinen. Käymme kävelemässä, rukoilemme, käymme syömässä, kesällä lintsillä, retkillä jne. Mutta näytän jostain syystä nyt paremmalta kuin ehkä ikinä. Tämä miesten ystävyys on ollut todella sydäntä ja sielua eheyttävää koska olen kokenut todella kovia. Olen kiitollinen jokaisesta mies ystävästäni. On hauskaa liikkua jossakin usean komean miehen kanssa. Kiitos Herralle:)! Minulla on kyllä naispuolisiakin ystäviä, mutta tällä hetkellä heillä ei ole minulle yhtä paljon aikaa eri syistä (kiireinen perhe-elämä) jna...kuin näillä miehillä. Elämä voi yllättää, en ikinä olisi uskonut että päätyisin tällaiseksi alfa-naaraaksi! Kesällä minua yritettiin iskeä kahdesti kadulta, pyydettiin puh nroa(en antanut). Ja yksi alta 30 vuotias mies osoitti kiinnostusta minua kohtaan,etsi tosissaan vaimoa.Mutta luuli minua nuoremmaksi, eikä se ollut tarkoitus. Mutta olemme ystäviä ja kaksi kertaa meitä luultiin aviopariksi kun olimme tekemässä vapaaehtoistyötä yhdessä. Yläasteelle minua haukuttiin rumaksi. Jumala voi tehdä ihmeitä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama juttu. Mietin, miksi aina jään jotenkin porukan ulkopuolelle. Näin on ollut aina, koulussa, opiskeluaikoina, töissä, äitiporukoissa, naapureiden kanssa… kaikki aina ystävystyvät ja keskenään ympärilläni. Olen tullut siihen tulokseen, että koska tämä aina toistuu, niin vika ei ole muissa vaan minussa, mutta mikä se on, sitä en tiedä. Mielestäni olen ihan mukava ja huumorintajuinen, en ole ruma enkä haise pahalle (kai?). Puhunko liikaa ja vääristä asioista, väärällä äänensävyllä, onko minulla vääränlainen ilme, outoja maneereita tms.? Aina kun olen ihmisiin vähän tutustunut, olen yrittänyt keksiä yhteistä tekemistä, leffaa, kahville, lenkille, lasten kanssa jonnekin, puutarhamessuille, mitä ikinä, vastaus on aina ”joo ois tosi kiva!” ja eipä ne siitä sitten etene. Ja sitten huomaan, että muut äidit ovat sopineet leikkitreffejä tai naapurit käyvät lenkillä keskenään. Eikä kukaan koskaan palaa asiaan. Joten enpä nyt jaksa enää yrittää, tosi epätodennäköistä on kai enää näin nelikymppisenä mitään sydänystävää löytää mistään, kun piirit on jotenkin niin pienet.

Täsmälleen sama täällä (pl. mulla ei ole lapsia). Todellakin olen vuosien mittaan yrittänyt kymmenien ihmisten kanssa, ollut aktiivinen ja vähemmän aktiivinen ja suunnilleen tehnyt kaikkea muuta paitsi seissyt päälläni. Mutta ei, jokaikinen kaveruussuhde kuivahtaa heti, kun jätän ns. pallon toiselle. Jos en erittäin aktiivisesti järjestä ja ehdottele itse tekemistä ja pidä yhteyttä, ei kaveruussuhdetta vaan enää ole olemassa. 

Kuten monet tässä ketjussa, olen itsekin tullut siihen lopputulokseen että "vika" on minussa. Minulla ei ole ikinä ollut sellaista tyttölaumaa kavereita vaan enemmän poikia, joten en ole varmaan oppinut sellaista ihkutus-puhetyyliä (joksi sitä kutsun) mikä naisille on tyypillistä. Esim. jos joku vaikka kysyy "katsoitko sen ja sen sarjan jakson", niin voin keskustella siitä tasolla "joo, kyllä kuvaa hyvin sitä miten sosiaaliset taustat vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen kun blaablaablaa, mullakin oli joskus pomo joka tekis just noin", kun taas kokemukseni mukaan naistapa olisi "joo, vitsi vähänkö oli ihana siinä se gregor kun se toi saralle kukkia, mä aattelin että voi että kun mullekin pertti joskus viittis tuoda, ooh". Tai vaikka älyllisemminkin "että minua otti päähän kun se äijä reagoi niin, siis mullakin joskus oli esimies joka oli nniiiiiiiin samanlainen, aargh, tuollaisia niistä tulee kun on ylempiluokkaiset vanhemmat, siis en kyllä KESTÄ enää tuollaisia yhtään, uuuuugh" jne.

Toisinsanoen olen varmaan monien mielestä tylsän asiapitoinen, eikä minua saa tuollaisiin "henkilökohtaisen tunnetason" keskusteluihin mukaan. Yleensäkin se naiskeskustelu tuntuu olevan omasta näkökulmastani sellaista tunnevuoristorataa. Joskus jos jossain olen joutunut naislauman keskelle, kuuntelen ilmeellä o__O sitä keskustelua enkä vaan osaa mennä mukaan. En osaa sisällyttää hirveää tunnelatausta jokaikiseen aiheeseen, joka tuntuu tälle tyttötavalle olevan ominaista.

Tuo ei varmaankaan ole syy siihen, että et kaverustu naisten kanssa. Suuri(n) osa pystyy molempiin noista, itselleni myös asiapitoinen pohtiminen on ominaista. Kyllähän se rasitta välillä, että esim. oman miehen kanssa keskustelu menee helposti tunnetasolle (kyllä, miehen), mutta kaikkea ei voi saada. Joillekin ihmisille tietyt asiat ovat tunnepitoisia, toiset eivät. Jne. 

Minulla ei ole koskaan ollutkaan tyttö- tai naisporukkaa enkä kaipaa sellaista, ystäviä kyllä. Kannattaa miettiä, oletko hieman turhan jyrkästi, jopa tunnepitoisesti, kategorisoimassa valtavaa määrää ihmisiä samaksi massaksi. Tuskin olet ainoa porukoissa, joka ei halua kuvaamaasi keskustelutyyliä.