Lue keskustelun säännöt.
Lojaalius ja kunnioitus parisuhteessa - pelkkää utopiaaniko?
19.04.2016 |
Olen ollut kolmesti vakavassa suhteessa. Viimeisin päättyi hiljattain, jonka jälkeen olen tässä pohtinut mitä oikeasti haluan parisuhteelta, ja tajusin erään asian yhdistävän kaikkia exiäni. Nimittäin se, että arkistenkin riitatilateiden ja ongelmien tullessa vastaan he ovatkin yhtäkkiä kokeneet minut ikään kuin vihollisena jota vastaan tulee hyökätä puolustautuakseen, ja mm. puhuneet ilkeästi ja tuomitsevasti minusta muille ihmisille, ja kokeneet tarvetta "kostaa" vaikkapa mykkäkoululla, katoamistempuilla, julmalla nimittelyllä... Itselläni taas on aina ollut sellainen (naivi?) elämänkatsomus, että kun toista rakastaa elämänkumppaninaan, niin ei se rakkaus ja kunnioitus yhteistä elämää kohtaan yhtäkkiä vaihdu kuin offline-tilaan riidan tullessa, enkä käsitä miten puolisoa pystyy kohtelemaan niin julman kaksinaamaisesti hänelle vihaisena ollessa. Toki itsekin olen purkanut joskus parisuhdehuolia ystäville, mutta nimenomaan tavoitteena saada neuvoja ja ulkopuolisten näkökulmia, eikä tulisi mieleenkään haukkua kumppaniani muille ala-arvoiseksi saastaksi ja kohdella kuin ilmaa, vaikka kuinka raivoissani hänelle olisinkin.
Olen esim kokenut useita kiusallisia tilanteita, kun kumppanin ystävät ovatkin alkaneet käyttäytyä minua kohtaan kylmästi ja inhoavasti, kiitos mieheni vihaistuksissaan heille purkamien haukkujen. Myös kerran jouduin yllättäen pariksi päiväksi sairaalaan ja olisin todella kaivannut miestäni tueksi, mutta koska olimme riidoissa kotitöiden jaon vuoksi, miestä ei kiinnostanut tippaakaan. En itse voisi kuvitellakaan, että koskaan hylkäisin kumppanin yksin vaikeaan tilanteeseen pelkän "periaatteeni" vuoksi, että nokun minä nyt olen niin vihainen niin nähkööt mokoma mitä siitä seuraa.
Eikö parisuhteessa tulisi nimenomaan puhaltaa yhteen hiileen ja asettaa prioriteetiksi yhteisen kompromissin löytäminen ongelmissa? Onko olemassa miehiä, joilla rakkaus ja lojaalius naista kohtaan ylittää riidan herättämät raivontunteet ja kostonhimon?
Kommentit (6)
Tuo on myös tuttua kyllä, että mitättömänkin erimielisyyden sattuessa puoliso on ollut asenteella "tämä oli nyt tässä", eli koko käsitys suhteesta onkin yhtäkkiä mustavalkoista "ollaan/ei olla" -meininkiä heti kriisin sattuessa. Se on todella kuluttavaa, kun ei koskaan voi tietää, että mitä jos huomenna tuleekin riita jostain pikkujutusta niin saatetaan ylihuomenna olla erottu. Ei kai tällainen hektisyys ole normaalia? Haluaisin vain sellaisen parisuhteen, jossa uskoa huomiseen ja luottaa kumppaniin.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikutat olevan jonkin sortin drama queen, sussa se vika täytyy olla jos koko ajan ajaudut riitelyihin. Sellasen kanssa kun menee hermot, niin totta kai miettii että tämä oli tässä, en jaksa enää yhtään.
Viestin 3 kirjoittajalle: Luonnollisesti olen monituiset kerrat pohtinut josko vika olisikin vain minussa. Mutta kaikkien parisuhteisiin sisältyy satunnaista riitelyä, eivätkä nämä riidat ole tosiaan olleet mitään säännöllisesti arkeen kuuluvia, vaan poikkeustilanteita. Lisähuomiona myös että jokainen näistä existäni on ennemmin tai myöhemmin tullut pyytelemään anteeksi tekojaan ja anoneet uutta mahdollisuutta luvaten parantaa tapansa. Erot siis johtuivat kahden exän kohdalla heidän fyysisestä väkivaltaisuudestaan tarpeeksi pahan riidan sattuessa, ja yhden kohdalla hänen pettämisestään.
Olen yleisesti todella rauhallinen, vähän hissukka persoona, sellainen hyväntuulinen "luonnonlapsi" enkä koskaan ole kuullut kenenkään käyttävän minusta termiä dramaqueen missään yhteydessä. Näillä perusteilla mietin siis, että onkohan vika omassa miesmaussani, ja voiko jostain konkreettisesta luonteenpiirteestä tunnistaa tällaisia valtapelejä harjoittavan miehen ennen syvempää sitoumusta, vai että onko aloitusviestissä kuvailemani temperamenttisuus ja mustavalkoinen käytös yksinkertaisesti normaalia parisuhteessa.
Nyt vielä nostan, kun toivoisin kokemuksia ja kehittävää keskustelua tästä aiheesta.
No voin rehellisesti sanoa, että meillä tilanne on ollut vähän päinvastoin. Itselleni parisuhteessa riitely oli ensimmäistä vakavaa suhdetta aloittaessa vielä ihan vieras asia. En koskaan nähnyt omien vanhempieni riitelevän kotona, vaan riitaa vältettiin viimeiseen asti ja varsinkaan meidän lasten korviin ei edes kärkästä sananvaihtoa kuulunut. Yritin siis itse aluksi käyttää melko tylyjä ja toimimattomia keinoja, kuten sitä mykkäkoulua. Kai se oli jonkinlainen toivottoman ihmisen keino yrittää hallita sitä toista osapuolta. En koskaan lakkaa ihailemasta, kuinka aikuismaisesti mieheni hoitaa erimielisyydet, siis oikeasti sanoo "en pitänyt siitä mitä teit, mutta rakastan sinua siitä huolimatta". Onneksi olen vuosien saatossa oppinut itsekin noudattamaan samaa tapaa. Piti vain ensin tajuta, että minun tavassani oikeasti oli se ongelma.
Olet oikeassa, parisuhteessa tulisi puhaltaa samaan hiileen. En tiedä onko se vain miesten tapa, mutta kyllä myös oma mies suuttuessaan piikittelee ja on tietoisesti ilkeä ja haluaa loukata(tai sitten on niin pölvästi,ettei tajua että on totaalisen ilkeä) Muuten on mielinkielin, mutta jos tulee pienikin erimielisyys, on valmis laittamaan minut ulos ilman penninhyrrää, vaikka kaikki on yhdessä alusta asti hankittu.