Poistakaa elämästänne negatiiviset ja epämiellyttävät ihmissuhteet!

Se on muuten jännää, että miltei aina kannustetaan nopeasti jättämään romanttinen ihmissuhde jos kumppani käyttäytyy systemaattisesti loukkaavasti ja epäkunnioittavasti. Mutta miksi sama sovellettuna sukulaisuussuhteisiin tai ystävyyssuhteisiin saa kirpeän vastaanoton?

Tuttavista on helppo karsia, mutta sukulaisia ei niin vain voi hyljätä. Enkö enää auttaisi yli 80-v äitiäni, koska en pidä hänestä ja hän on rasittava? Vaikka hän ei ole ollut erinomainen äiti ja vaikka hän on aina käynyt hermoilleni, hän on kuitenkin minut synnyttänyt ja pitänyt minusta huolta kun olin lapsi, joten en kai minäkään häntä hylkää.

Ärsyttävää anoppia ja appeakaan en voi kokonaan poistaa elämästäni. Olen minimoinut heidän tapaamisensa, mutta he ovat mieheni vanhemmat ja lastemme isovanhemmat, joten pakkohan heitä joskus on tavata, esim. perhejuhlissa.

Ihanan vapauttava ajatus! Toimin näin parhaani mukaan anoppini kohdalla. Jatkuva negatiivisuus sekä se että koko ajan pitäisi arvata, mitä hän kulloinkin ajattelee, tahtoo ja odottaa, vie hirveästi energiaa.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on usein syy siihen negatiivisuuteen. Jos ihmissuhde on muuten ok, kannattaa ensin miettiä, mikä juuri tämän ihmisen syy siihen negatiivisuuteen on. Onko murheita, kipuja, sairautta, riittämättömyyden ja arvottomuuden tunteita, pelkoa tulevaisuudesta, mt-ongelmia? Joskus auttaa hurjasti, kun kuulee sen todellisen viestin sieltä negatiivisuuden takaa. On eri asia ajatella, että "taas toi on naama nutturalla, en jaksa!" kuin ajatella " tällä on nyt päällä avioero ja yt-neuvottelut yhtä aikaa. Hän on vielä siinä prosessin vaiheessa, jossa tunnetaan pettymystä, epävarmuutta ja vihaa. Hänen täytyy käydä tämä vaihe läpi, ennen kuin hän voi orientoitua uuteen ja nähdä ne mahdollisuudet siellä. Hän hyötyy siitä, jos urautuneet ajatukset hetkeksi katkeavat, jollotus loppuu ja aivot saavat hetkeksi hullutetella vapaasti. Lähdetääs kaveri drinksulle."

On olemassa ihmisiä, joilla on taipumus negatiivisuuteen, ja kaikki nähdään epäkohtien kautta. Joidenkin elämä on myös niin rankkaa, ettei se pelkällä positiivisella ajattelulla siitä liikahda mihinkään. Joillakin negatiivisuus on vain reaktio ohimenevin ongelmiin. Mut yhtä kaikki olisi tärkeää tajuta, millaista elämää se toinen ihminen elää. Kaveri ei tarvitse olla, mutta se herättää myötätuntoa tätä toista kohtaan, eikä se hänen negatiivisuutensa tunnu silloin enää niin raskaalta. Se ei tartu siihen omaan mielialaan, eikä kuormita itseä.

No toisaalta jos se negatiivisuus kohdistuu sinuun eikä niihin todellisiin syihin ja ihminen ei ymmärrä sitä, ei hänen kanssaan tarvitse hengailla. On normaalia tuntea vihaa ja pettymystä mutta jos siitä ei voi keskustella pilkkaamatta muita, minä ainakin skippaan tuollaisen ihmisen.

Vierailija kirjoitti:

Tuttavista on helppo karsia, mutta sukulaisia ei niin vain voi hyljätä. Enkö enää auttaisi yli 80-v äitiäni, koska en pidä hänestä ja hän on rasittava? Vaikka hän ei ole ollut erinomainen äiti ja vaikka hän on aina käynyt hermoilleni, hän on kuitenkin minut synnyttänyt ja pitänyt minusta huolta kun olin lapsi, joten en kai minäkään häntä hylkää.

Ärsyttävää anoppia ja appeakaan en voi kokonaan poistaa elämästäni. Olen minimoinut heidän tapaamisensa, mutta he ovat mieheni vanhemmat ja lastemme isovanhemmat, joten pakkohan heitä joskus on tavata, esim. perhejuhlissa.

Saisit poistaa elämästäsi jos äitisi olisi esimerkiksi käyttäytynyt vuosikausia epäkunnioittavasti, sinun halujasi mitätöiden tai ollut muuten epärehellinen. En näe syytä miksi ehdoin tahdoin pitäisi kuka tahansa joskus hermoille käyvä sukulainen poistaa elämästä, sehän on elämää ja konfliktitkin kuuluvat ihmissuhteisiin. Puhun aika paljon vakavimmista rikkeistä, jotka alentavat elämänlaatua ja tekevät lopulta ihmissuhteesta toimimattoman ja vain pahaa oloa aiheuttavan.

Vierailija kirjoitti:

Se on totta, että aina poistaminen ei ole mahdollista.

Minulle nuo ihmissuhteet ovat myös paljon opettaneet. Osasyy miksi tilanteet edes eskaloituivat lopulta sellaisiksi mitä ne olivat, oli osittain kyvyttömyydessäni olla puolustamatta itseäni ja rajojani. Nykyisissä ihmissuhteissa olen jo kyvykkäämpi tässä. Oli vain ikävä tosiasia, että noiden menneiden ihmissuhteiden kanssa ei olisi muuttunut edes sillä, että oma käyttäytymiseni on kehittynyt, koska minä en voi pakottaa toista esimerkiksi luotettavaksi. Ainoaksi teoksi jäi olla mm. kertomatta itselleni merkityksellisistä asioista, mutta mikä sellainen ihmissuhde on - ei mikään.

Tässä oli hyvä pointti. Vuorovaikutus on aina kahden kauppa. On tärkeää, että osaa jämäkästi seistä omien rajojensa takana. Se auttaa myös tätä toista, kenties jollain lailla rajatonta ihmistä, hahmottamaan ne omat rajansa.

Ihmissuhteissa on paljon enemmän osaamattomuutta ja väärinymmärrystä sekä puutteellista itsetuntemusta kuin ilkeyttä ja negatiivisuutta. Vuorovaikutustaidot ovat monille asioita jotka eivät tule luonnostaan vaan ne ovat opeteltavia taitoja. Kömpelyys ja epävarmuus omissa vuorovaikutustaidoissa on yksi syy siihen, miksi ihminen keskittyy valittamaan milloin mistäkin; koetaan, että se on tavallaan turvallinen alue jolla liikkua, ja toisten osoittama myötätunto vahvistaa sitä ajatusta, että myös he kokevat asioita samalla tavalla (vaikka eivät välttämättä kokisi.) Meillä on lisäksi keskustelukulttuuri, jossa omia heikkouksia pitää peitellä ja oma tarvitsevuus kieltää. Se johtaa tilanteeseen, jossa ihminen ei voi reilusti sanoa vaikkapa, että hei, minulla on tänään kipuja ja olen nukkunut viime yönä vain tunnin. Minulla on siksi paha mieli eikä mikään onnistu. Lohduta minua, olen surullinen. Jos lohduttaisit, tulisin paremmalle mielelle.  Kun tätä ensisijaista tunnetta ei saa ensinnäkään tunnustaa edes itselleen, saati muille, se näkyy ulospäin ärtyneisyytenä, lyhyenä pinnana ja siinä että kaikki on päin männikköä. Kun ei voi keskustella itse asiasta, keskustellaan korviketoiminnasta, mikä uuvuttaa ja turhauttaa molempia osapuolia.

Vierailija kirjoitti:

Tuttavista on helppo karsia, mutta sukulaisia ei niin vain voi hyljätä. Enkö enää auttaisi yli 80-v äitiäni, koska en pidä hänestä ja hän on rasittava? Vaikka hän ei ole ollut erinomainen äiti ja vaikka hän on aina käynyt hermoilleni, hän on kuitenkin minut synnyttänyt ja pitänyt minusta huolta kun olin lapsi, joten en kai minäkään häntä hylkää.

Ärsyttävää anoppia ja appeakaan en voi kokonaan poistaa elämästäni. Olen minimoinut heidän tapaamisensa, mutta he ovat mieheni vanhemmat ja lastemme isovanhemmat, joten pakkohan heitä joskus on tavata, esim. perhejuhlissa.

Jos suvusta voi  mitään päätellä, omat vanhempani tulevat sairastumaan muistisairauksiin ja olemaan jossain vaiheessa epäluuloisia ja aggressiivisia, ilkeitäkin. Tästä on jo ollut viitteitä vaikean sairauden laukaiseman masennuksen muodossa. Ikinä en heitä hylkäisi. Saavat olla kuinka hirveitä tahansa. 

Vierailija kirjoitti:

Voin taata, että itsetuntonne ja elämänhalunne nousee dramaattisesti :) Elämässä ei ole mikään pakko olla tekemisissä vapaa-ajallaan kenenkään epämiellyttävän ihmisen kanssa, ei vaikka kyseessä olisi sukulainen tai perheenjäsen.

Samaa mieltä! Itse en ole tekemisissä isääni sillä täys narsu. Tällaiset viestit antaa varmuutta että on ok voida hyvin :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttavista on helppo karsia, mutta sukulaisia ei niin vain voi hyljätä. Enkö enää auttaisi yli 80-v äitiäni, koska en pidä hänestä ja hän on rasittava? Vaikka hän ei ole ollut erinomainen äiti ja vaikka hän on aina käynyt hermoilleni, hän on kuitenkin minut synnyttänyt ja pitänyt minusta huolta kun olin lapsi, joten en kai minäkään häntä hylkää.

Ärsyttävää anoppia ja appeakaan en voi kokonaan poistaa elämästäni. Olen minimoinut heidän tapaamisensa, mutta he ovat mieheni vanhemmat ja lastemme isovanhemmat, joten pakkohan heitä joskus on tavata, esim. perhejuhlissa.

Jos suvusta voi  mitään päätellä, omat vanhempani tulevat sairastumaan muistisairauksiin ja olemaan jossain vaiheessa epäluuloisia ja aggressiivisia, ilkeitäkin. Tästä on jo ollut viitteitä vaikean sairauden laukaiseman masennuksen muodossa. Ikinä en heitä hylkäisi. Saavat olla kuinka hirveitä tahansa. 

Eri asia olla sairas kuin vaan muten vaan mulkku.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on totta, että aina poistaminen ei ole mahdollista.

Minulle nuo ihmissuhteet ovat myös paljon opettaneet. Osasyy miksi tilanteet edes eskaloituivat lopulta sellaisiksi mitä ne olivat, oli osittain kyvyttömyydessäni olla puolustamatta itseäni ja rajojani. Nykyisissä ihmissuhteissa olen jo kyvykkäämpi tässä. Oli vain ikävä tosiasia, että noiden menneiden ihmissuhteiden kanssa ei olisi muuttunut edes sillä, että oma käyttäytymiseni on kehittynyt, koska minä en voi pakottaa toista esimerkiksi luotettavaksi. Ainoaksi teoksi jäi olla mm. kertomatta itselleni merkityksellisistä asioista, mutta mikä sellainen ihmissuhde on - ei mikään.

Tässä oli hyvä pointti. Vuorovaikutus on aina kahden kauppa. On tärkeää, että osaa jämäkästi seistä omien rajojensa takana. Se auttaa myös tätä toista, kenties jollain lailla rajatonta ihmistä, hahmottamaan ne omat rajansa.

Ihmissuhteissa on paljon enemmän osaamattomuutta ja väärinymmärrystä sekä puutteellista itsetuntemusta kuin ilkeyttä ja negatiivisuutta. Vuorovaikutustaidot ovat monille asioita jotka eivät tule luonnostaan vaan ne ovat opeteltavia taitoja. Kömpelyys ja epävarmuus omissa vuorovaikutustaidoissa on yksi syy siihen, miksi ihminen keskittyy valittamaan milloin mistäkin; koetaan, että se on tavallaan turvallinen alue jolla liikkua, ja toisten osoittama myötätunto vahvistaa sitä ajatusta, että myös he kokevat asioita samalla tavalla (vaikka eivät välttämättä kokisi.) Meillä on lisäksi keskustelukulttuuri, jossa omia heikkouksia pitää peitellä ja oma tarvitsevuus kieltää. Se johtaa tilanteeseen, jossa ihminen ei voi reilusti sanoa vaikkapa, että hei, minulla on tänään kipuja ja olen nukkunut viime yönä vain tunnin. Minulla on siksi paha mieli eikä mikään onnistu. Lohduta minua, olen surullinen. Jos lohduttaisit, tulisin paremmalle mielelle.  Kun tätä ensisijaista tunnetta ei saa ensinnäkään tunnustaa edes itselleen, saati muille, se näkyy ulospäin ärtyneisyytenä, lyhyenä pinnana ja siinä että kaikki on päin männikköä. Kun ei voi keskustella itse asiasta, keskustellaan korviketoiminnasta, mikä uuvuttaa ja turhauttaa molempia osapuolia.

Kyllä. Jos ei ylipäänsä koskaan tunnista omaa vaikutustaan ja katkoo ihmissuhteita käsittämättä myös omaa vastuuta, tuloksena on vain samat ongelmakohdat muissakin ihmissuhteissa ja tulevaisuudessa. Jos mitään ei opi, ei myöskään kehity.

En nyt edelleenkään viittaa sairauksiin ketjussani. Varmasti jokaiselle pitäisi olla selvää, että on eri asia sairastua ja muuttua kuin olla koko elämänsä tietynkaltainen.

Olen katkaissut välit muutamaan ihmiseen, joiden tapaamisen jälkeen olin aina pitkään harmissani ja tapaamisista jäi kurja olo. Helpottavaa. Mieluummin vähemmän ihmissuhteita ja parempi olo.

Joku ihminen voi olla vaikka todella kiltti, jolloin muut olettavat hänet automaattisesti kynnysmatoksi. Jos sitten ei suostu siihen kynnysmaton rooliin, toiset loukkaantuvat ja kohtelevat entistä huonommin, puhuvat ehkä selän takana miten hankala tästä ihmisestä onkaan tullut. Miksi tällaisten ihmisten kanssa pitäisi olla tekemisissä? Onko se iso facebook-kaveripiiri niin tärkeä? Tai että saa mahdollisimman isot häät? Vuodesta toiseen vaan peetä niskaan, syystä että?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tätä politiikkaa harrastanut pitkään. Sillä seurauksella, että läheinen tuttavapiirini käsittää enää muutaman ihmisen. Sukulaisiakin on karsiutunut. 

Missä se "negatiivisuuden" raja kulloinkin menee? Ehkä voi myös olla joskus suvaitsevainen toisia kohtaan eikä kovin pienestä ala välejä katkoa. Itse olen ollut ehkä turhankin jyrkkä käänteissäni. 

Tämä on aika tärkeä huomio myös.

Välillä huvittaa nämä perhe on pahin - jutut ja se että sukulaisten kanssa ei tarvi olla tekemisissä.

Ei tietenkään tarvi mutta kuka on täydellinen itse?

Minulla on tai oli yksi tuttava joka oli oppinut jostain että ei kannata olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa joiden läsnäollessa tulee paha olo.

Oikein toki, mutta tämä tuttavani ei oivaltanut ettei kaikki vika ollutkaan niissä muissa ihmisissä.

Kun hänellä oli häät niin vain yksi kutsutuista ystävistä tuli eikä tähän yhteekään ole enää yteyttä.

Sukulaisia oli ja näistäkin osa on jo hylätty.

Eli tosi pieneksi on hänen piirinsä kutistunut.

Vierailija kirjoitti:

Voin taata, että itsetuntonne ja elämänhalunne nousee dramaattisesti :) Elämässä ei ole mikään pakko olla tekemisissä vapaa-ajallaan kenenkään epämiellyttävän ihmisen kanssa, ei vaikka kyseessä olisi sukulainen tai perheenjäsen.

Mullon ollu semmoisia sekä miellyttäviä että epämiellyttäviä ihmisiä jotka ovat selittäneet ettei voi valita, on sopeuduttava.  Melko hyvin onnistuttukin.

On varmasti syynsä jokaisella negatiivisella omaan käytökseensä.

Mutta ei heiltäkään ihan kaikkea pidä sietää.

Minua on äitini käyttänyt terapeuttinaan niin kauan kuin muistan.

Ensimmäiset terapiaistunnot jotka muistan tapahtuivat kun olin 10 v. Silloin sain kuulla kuinka äitini avioliitto on perseestä eikä hän edes halua koskea isääni, kuinka isäni kosketus inhottaa. Hän halusi että minä alkaisin hänen kaverinaan muuttamaan isää toisenlaiseksi. En halunnut alkaa semmoiseen ja sen jälkeen ne parisuhdeongelmat olivat minun syytäni. Minä kun en halunnut muuttaa isääni paremmaksi.

Äidilläni on tapana kaataa kaikki minun niskaani. Aina muistaa kertoa mikä ennen on ollut huonosti, mikä nyt on huonosti ja mitä uhkia näkee tulevaisuudessa. Ennen soitti minulle vähintään kerran päivässä kertoakseen nämä kaikki huolet. Enää en vastaa puheluihinsa edes joka viikko. Siitä äiti onkin kovin vihainen.

Ne ikävät asiat joita jauhaa alkavat lapsuudestaan asti. Valittaa minulle ihmisistä jotka ovat kuolleet ennen syntymääni. Kuinka Elsa sanoi Maijalle ilkeästi tai katsoi pahasti. Kuinka joku heitti keihään veljensä silmään, kuinka naapurilla on ruma hame ja kierot sääret, kuinka lähikaupassa käy liian vähän asiakkaita, kuinka tädillä on sohva väärässä paikassa ja minun pitäisi siitä sanoa tädille, kuinka serkun opinnot eivät tule onnistumaan ja minun pitäisi sanoa siitä serkulle... Ja lista on loputon.

En vaan enää jaksa sitä 😠

Vierailija kirjoitti:

En nyt edelleenkään viittaa sairauksiin ketjussani. Varmasti jokaiselle pitäisi olla selvää, että on eri asia sairastua ja muuttua kuin olla koko elämänsä tietynkaltainen.

Olen eri mieltä. Toista ihmistä ei voi todella tuntea kuin pitkäaikaisessa ihmissuhteessa, ihmisen historian tietäen. Silloin oppii, että ihminen muuttuu elämän aikana. Joskus kuin aivan toiseksi ihmiseksi. Ei kukaan synny mulkerona, vaikka saisikin geeneissä perusluonteekseen sellaisia luonteenpiirteitä kuin kärsimättömyys tai epäluuloisuus. Elämänkokemukset muokkaavat ihmistä ja ihmisen tapaa reagoida. Lisäksi sairaudet, neurologiset ongelmat, erilaiset traumat, väsymys ja ylikuormittuminen, menetykset ja pettymykset kuuluvat tavallisen ihmisen elämään. Iän myötä niitä tulee enemmän ja enemmän. Kaikilla ei ole keinoja käsitellä niitä rakentavasti ja mennä eteenpäin elämässä. Ei se ole valinta, nämä eivät vaan osaa enempää.

Kenenkään kanssa ei tarvitse olla tekemisissä jos ei halua, mutta pitää ymmärtää ihmisluonnetta. Pitää ymmärtää, miksi siitä hymyilevästä, nauravasta pienestä ihmisestä, jollaisena hän on tähän maailmaan syntynyt, on kasvanut se ihminen mikä hän nyt on. Mikä on ollut omaa valintaa, mikä on ollut sitä että maailma on pätkinyt pökäleellä päin pläsiä vähän liian rankasti.

Voi ne häät olla onnellisemmat hyvin pieninä, missä on ihan lähimmät sukulaiset ja pari kaveria. Onnellisemmat kuin isommalla porukalla.

Kyllä, negatiivisella ihmisellä on varmasti joku syy taustalla. Omassa lähipiirissä on kateellinen, katkera ihminen joka on kotoaan oppinut tietyn mallin, esim. että työtä pitää tehdä vaikka olisi kuolemaa tekemässä. Itse olen sairauslomalla joten voitte kuvitella millaista vittuilua ja nälvimistä olen joutunut kuuntelemaan. Henkilöllä on varmasti syynsä käytökseen, mutta minun tehtävä ei ole toimia likasankona. 

"Meillä on lisäksi keskustelukulttuuri, jossa omia heikkouksia pitää peitellä ja oma tarvitsevuus kieltää. Se johtaa tilanteeseen, jossa ihminen ei voi reilusti sanoa vaikkapa, että hei, minulla on tänään kipuja ja olen nukkunut viime yönä vain tunnin. Minulla on siksi paha mieli eikä mikään onnistu."

Kyllä minä reilusti sanon. Tämä henkilö siihen vaan toteaa että miks et nuku. Jos olisit väsynyt, nukkuisit. Tekisit töitä niin nukkuisit. Et ole oikeasti sairas jos jaksat noin hyvin. Ja siihen jatketaan omien kipujen ja vaivojen tulvalla kun hän on halkoja tehnyt, kantanut, remontoinut ym. ym. loputon lista niin raskasta fyysistä työtä niin hänellä on nikamatkin menneet jne. jne. loputon lista vaivoja. Kuinka häntä väsyttää kun on niin paljon töitä.

Ongelma on se että ollaan niin pienellä paikkakunnalla että en voi välttää tämän ihmisen näkemistä. Pyrin kyllä siihen että en näe häntä kahden kesken. Kun ollaan porukassa niin tämä omaa ääntänsä rakastava ihminen voi puhua puhumasta omista asioistaan ja valittaa niin että sylki meinaa loppua suusta ja minä saan jäädä rauhaan.

Toki pitäisi osata pitää rajansa, mutta aina en väsymykseltäni jaksa enkä osaa kun tilanteet tulee niin yhtäkkiä. Joskus en vaan osaa sanoa nälväisyyn mitään, jälkikäteen vasta tulee mieleen.

Suunnittelen jopa muuttoa tämän ihmisen vuoksi, ja muutenkin tämä paikkakunta on vähän samanlaisia kateellisia täynnä. Ei saa olla oma itsensä kun pitäisi olla jossain samassa muotissa kuin muut. En viihdy.

Kommentoijat ovat näköjään määritelleet aloittajan mainitsemat "negatiiviset ja epämiellyttävät ihmissuhteet / epämiellyttävät ihmiset" eri tavoin, ja siksi ketjussa on närää.

Onko ihmissuhde, jossa toinen on esim. sairastunut vakavasti tai käy läpi raskasta avioeroprosessia ja on niiden takia useimmiten pahalla mielellä ja valittaa ongelmistaan, "negatiivinen ja epämiellyttävä"? Onko sairas "epämiellyttävä ihminen"?

Vai onko "negatiivinen ja epämiellyttävä ihmissuhde / epämiellyttävä ihminen" sellainen, jossa toisella ei ole sen kummempia ongelmia tai akuutteja kriisejä päällä, mutta hän valittaa jatkuvasti kaikista pikku ongelmistakin (joita on myös kuuntelijalla itsellään) sekä arvostelee ja etsii vikoja toisesta siinä tyhjänpäiväisen valittamisen lomassa?

Esimerkiksi näiden välillä on ratkaiseva ero.

Sitten ovat vielä tulkinnan häiriöt soppaa hämmentämässä. Esim. syyllisyysherkkä ihminen voi tulkita kaiken, mitä toinen ihminen sanoo ja tekee, itseensä kohdistuvaksi syytökseksi. Seurasin vuosikausia tällaista ystävyyssuhteiden draamaa tuttavapiirissäni. Yksi tuttavapiirin henkilö tilitti omista ongelmistaan ihan neutraalisti, ja kun hän poistui paikalta, hänen kaverinsa alkoi itkeä (kirjaimellisesti) minulle, kuinka pahoin tämä paikalta poistunut oli syyttänyt häntä ongelmistaan! Kun yritin hienotunteisesti kyseenalaistaa hänen tulkintaansa ja sanoa, että eihän hän sinua syyttänyt, kaveri loukkaantui minulle, koska otin tämän toisen henkilön "puolen". Siinä vaiheessa ymmärsin, ettei kannata sohia muurahaispesää enää enempää ja että hahmotamme sosiaalisen todellisuuden radikaalisti eri tavoin; itse en nähnyt tilanteessa mitään "puolia", syyllistämistä tai eeppistä valtapeliä, johon tämä toinen viittasi kuin selviönä.

Se minun yli 80-v äitini on aina lytännyt minut sillä tavalla hienovaraisesti, ei suoraan. Hän on kehunut muita tyyliin: "Kyllä se Maija on kaunis tyttö. Sinunkin pitäisi vähän lihoa, että olisit vähänkään kuin Maija". "Tiina saa kuulemma koulussa aina vain kymppejä. Mitenkähän sen vanhemmat ovat onnistuneet kasvattamaan niin fiksun tytön? Sinun kannattaa varmaan mennä ennemmin ammattikouluun kuin lukioon, mitäpä sillä keskinkertaisella yo-todistuksella tekee." Jne. kaikki käytiin läpi; hiukset, silmät, suu, vartalo, ryhti, kävely, harrastukset, koulu, kädentaidot, kodinhoitotaidot, lauluääni, kaikessa oli joku muu joka oli parempi ja aina iloni onnistumisestani käännettiin niin, että eipä se nyt mitään ole, muut ovat parempia.

Lisäksi äitini opetti jo varhain, että pojat ja miehet ovat ykkösiä, nainen on heidän apurinsa. Nainen ei sovi politiikkaan, ei osaa matikkaa, ei ajaa autoa, tyttö ei saa kiipeillä puissa, ei "reuhata", vaan pitää olla kiltti ja hiljaa. Äitini myös penkoi kaikki tavarani ja nuuski huoneeni kun en ollut kotona; luki kirjeeni ja päiväkirjani, nauroi sydänsuruilleni ja arvosteli kaikkia tekemisiäni. Edelleen, kun olen lähes 50-vuotias, hän arvostelee hiukseni ja vaatteeni, ruokani ja leivonnaiseni, kotini sisustuksen ja lasteni tekemiset.

Olen tehnyt elämässäni kaiken väärin, opiskellut väärän ammatin, ottanut väärän miehen puolisokseni, hankkinut liian monta lasta.

Inhoan näitä piirteitä äidissäni, joskus tunnen jopa vihaa häntä kohtaan. Mutta...ymmärrän, että hänellä on ollut omat vaikeutensa elämässään, joista kaikista en edes tiedä. Hänen unelmansa eivät toteutuneet, hän on katkera ja nyt myös jo vanha ja sairas. Äitini on myös antanut minulle elämän, hän on minua kaiken tuon em. lisäksi pitänyt sylissään, hoitanut kun olin sairas, lohduttanutkin joskus, antanut perushoidon. Hän on hoitanut minunkin lapsiani ja heille hän on aina ollut mukava ja hyvä mummi.

Minun mielestäni ihmisiä ei voi hylätä ja heittää pois vain siksi, että he ovat hankalia. Toki voi minimoida heidän kanssaan seurustelun, niin minäkin olen äitini kanssa tehnyt: olen palkannut hänelle siivoojan ja hänellä käy kotihoidon hoitajat päivittäin, ruoka tulee ateriapalvelusta. Voisin hoitaa nuo itsekin, mutta en halua. Hoidan äitini asiat ja käyn pari kertaa viikossa hänen luonaan, soitan joka päivä. Jos hän olisi ihana ihminen ja rakas äiti, kävisin hänen luonaan joka päivä, melkein naapurissa kun asun.

Minusta ihmisillä on tiettyjä velvollisuuksia, jotka on vain hoidettava ja yksi niistä on omista vanhemmista huolen pitäminen, jos nämä ovat aikoinaan lapsestaan pitäneet edes kohtuullisesti huolta, eivätkä ole olleet esim. väkivaltaisia. Olen myös oppinut olemaan välittämättä äitini negatiivisuudesta ja antamaan hänelle anteeksi.