Miksi ihmiset eivät yleisesti halua myöntää asuvansa huonossa asuinympäristössä?

Juna ei myöskään häiritse, kun siihen on tottunut.

Ei häiritse. Mitenkä selittäisin ilmiön, hmm...ei vaan häiritse.

Häpeästä tai jostain kieltämisestä ei ole kyse koska asutaan tässä täysin väliaikaisesti vuokralla rakentamisen ajan.

Mutta kumma kyllä enää ei edes huomaa autojen ääniä... vieraat kyselevät eikö tuo häiritse niin yleensä kysyy " mikä?" kun siihen on niin tottunut...



Minä kyllä purnasin koko ajan kun asuttiin sellaisella pahamaineisella asuinalueella, siihen verrattuna tuollainen atuotien melu on pikku juttu...

Meillä kyllä tässä on sekä tehdas, junarata, maantie että valtatie näkö / kuuloetäisyydellä. Ehkä yhteen näistä voisi sopeutua, mutta liika on liikaa. Ja kun minä ja lapseni ei olla sopeuduttu, niin minun on sitten vaikea uskoa, että muita ei todellakaan häiritse.

Tuo vieressä oleva ylioppilaskylä on kuin mikäkin slummi. Hyi olkoon!

kai niin tottunut. Nyt kun vierailin sielläpäin ekaa kertaa kymmeneen vuoteen, kyllä jylinä häiritsi. Tottumuskysymys...

Ajatella että joku asuu kontulassa tai jakomäessä ja sanoo että se on ihan Ok.. Kyllä kaikkeen tottuu!

Kaikkeen tosiaan tottuu, eikä kummassakaan asuinpaikassa ollut mitään valittamista.



Itse en ymmärrä, että miksi ihmeessä jotkut jaksavat stressata toisten asuinpaikan valinnasta. Onko niin vaikea uskoa, että Jakomäki tai Kontula on jonkun mielestä varmasti viihtyisä paikka? Suurin osa varsinkin pääkaupunkiseudun asukkaista asuu lähiössä ja lisäksi alueella on todennäköisesti lentomelua tai vieressä menee motari tai kehätie.

Kun olen nyt kuutisen vuotta asunut vilkkaan tien varressa, enkä ole vielä tottunut. Ja sitten kun olen viimeisen vuoden nukuttanut vauvan uudelleen uneen joka junan jälkeen, niin voitte uskoa, että meidän perheessä on kriisi aika huipussaan. Muuttaminen olisi helppo ratkaisu, jos tää paikka ei olisi meidän maatila...

Vauvasikin on ilmeisesti aika herkkäuninen, koska vauvat yleensä tottuvat nopeasti ympäristön ääniin ja sopeutuvat niihin. Meidän lapset ovat molemmat nukkuneet ulkona, eikä junan tai lentokoneiden äänet ole heitä häirinneet.

Vierailija:

Minä kun en oikein niele tuota tottumisteoriaa.

Kun olen nyt kuutisen vuotta asunut vilkkaan tien varressa, enkä ole vielä tottunut. Ja sitten kun olen viimeisen vuoden nukuttanut vauvan uudelleen uneen joka junan jälkeen, niin voitte uskoa, että meidän perheessä on kriisi aika huipussaan. Muuttaminen olisi helppo ratkaisu, jos tää paikka ei olisi meidän maatila...

Ilmankos meidän on ollut niin vaikea löytää ratkaisujakaan, kun ongelma on enemmän poikkeus kuin sääntö. Vertaistukea ja muiden ratkaisumalleja ei ole ja omalta mielikuvitukselta tuntuu tulevan rajat vastaan.