Lue keskustelun säännöt.
Muut nuorena lapsen saaneet
01.04.2016 |
Miten teillä meni? Nyt olen 21v ja lapsi melkein 1v mutta rankkaa on ollut. Mies päättikin puoli vuotta sitten että ei lapsi kiinnostakaan. Etsi nuoremman vapaan tyttöystävän ja viettävät onnellista elämää. Myös meidän kaikki yhteiset kaverit menivät exän mukaan ja mua katsotaan alaspäin kun vastaan kaupassa tulen vaunujen kanssa. Selvästi kaikki ajattelevat että tuolla se säälittävä menee lapsen kanssa kahdestaan
Paikkoin tunnen katkeruutta että muilla ikäisilläni on hauskaa ja ex viettää onnellista elämää työttöystävänsä ja kavereidemme kanssa ilman huolia ja murheita.
Taas toisin olen onnellinen että pääsin eroon hakkaaja pettäjä miehestä. Joskus ahdistaa että on lapsi ja hän on kovin isänsä näköinen. Miten siitä ahdistuksesta pääsee että lapsi näyttää hirviöisältään?
Muistan kun olin puoli vuotta takaperin maailman onnellisin. Nyt taas kävi näin..
Mua on aina ärsyttänyt nähdä iloisia ihmisiä ja vihaan kuulla iloista naurua. Koskaan ei ole kaverit pysynyt elämässä ja mua kohdeltu vain huonosti. Sain olla niin vähän aikaa iloinen :( Nyt taas ärsyttää ja masentaa nähdä onnellisia ihmisiä.
Mutta muuten olen kovin onnellinen että olen jaksanut ja kaikkeni tehnyt lapsen eteen.
Mutta silloin kun nään että exällä hauskaa ja entisillä kavereillani myös hauskaa. Mut vain unohdettiin pois :(
Miten muut lapsena nuorena saaneet? Kävikö onni ja perhe koossa vieläkin?
Kommentit (13)
Sain esikoisen 19-vuotiaana lukiolaisena. Ensimmäiset vuodet olivat aika raskaita, kun opiskelijana rahat olivat vähissä ja tuntui, että ulkopuolelta tuleva paine oli kova (pitäisi olla koulutus, työpaikka, omistusasunto, lapsi ei pääse reissaamaan, vaikka kaverit käy ulkomailla jne..). Kavereitakaan ei liiemmin ollut.
Aikaa myöten tilanne on helpottunut, tällä hetkellä esikoinen on lukiossa, nuorempi lapsi alkaa olla teini-iässä. On reissattu koko perheellä, omistusasunto löytyy, samoin työpaikat. Yliopisto on käyty, useampia tutkintoja löytyy molemmilta. Jostain syystä opiskelu on "jäänyt päälle" eli itseään on kehitettävä.
Puoliso on yhä sama kuin silloin. Ja harrastuksiin on nyt aikaa, kilpaurheilu on tullut itselle tutuksi vasta kolmenkympin jälkeen.
Kyllä se siitä. Vaikka sinusta välillä tuntuu, että seinät kaatuvat päälle ja mistään ei tule mitään, niin kyllä se ajan kanssa helpottaa. Pikku hiljaa ja pienin askelin. Aikoinaan katsoin dokumentin linnuista (olivatkohan papukaijoja?) jotka keräsivät sankoon kiviä yksi kerrallaan saadakseen vedenpinnan nousemaan. Sitä vertauskuvaa olen itse elämässä usein miettinyt. Kivi kerrallaan.
Ai niin, kun elämä ja elämäntilanteet muuttuvat, niin ystäväpiirissä usein tapahtuu muutoksia. Uusia kavereita löytyy uusista ympyröistä. Ei se helppoa ole, mutta niin se (tutkimusten mukaankin) usein menee.
Leuka pystyyn ja rinta rottingille AP!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytän tänä vuonna 36 ja sain esikoisen 20-vuotiaana ja kuopuksen 25-vuotiaana. Ihan hyvin on mennyt, lapset ovat rauhallisia, empaattisia ja kilttejä. Naimisissa olen edelleen lasten isän kanssa. Mutta on ollut vähän vaikeuksiakin.
Muistan, että esikoisen ollessa vauva, otti henkisesti koville. Tunsin olevani itsekin vielä "lapsi" ja vastuu painoi raskaasti. Hoidon kuitenkin vauvan hyvin näistä ajatuksistani huolimatta. Muistan miten teki joskus mieli mennä esim. festareille, mutta minä hoitelin vaaviani sillä välin kun ystävät biletti, vaihtoi miestä ja etsi itseään.
Parisuhteen kanssa on ollut välillä hieman ongelmia. Hyvin ollaan tultu toimeen ja mieheni on ihan ok mies ja isä, mutta aikuistuttuamme olen huomannut, että aika erilaisia tässä ollaan ja tuskin oltaisiin enää yhdessä, jos lapsia ei olisi. Ei, ei kyllä varmastikaan oltaisi, mutta ihan kiva perhe meillä on näin ja mieheni huono mies ole. Jossain vaiheessa mulla oli ihastumisia muihin miehiin (en kuitenkaan koskaan pettänyt) ja haaveilin välillä kovastikin "siitä oikeasti", kun selkeästi huomasin, että joidenkin miesten kanssa olisin enemmän samalla aaltopituudella kuin oman mieheni kanssa. Mutta ei tämäkään niin huono parisuhde kuitenkaan ole...
Opiskellut olisin varmaan pidemmälle, jos ei olisi rahan tarve ja lastenhoito iltaisin ja viikonloppuisin painaneet päälle. Opiskeluhaaveita on ollut vuosien varrella välillä paljonkin, mutta käytännön syistä olen kuopannut ne. Mulla on kuitenkin kiva vakkarityö ja rahaa ostaa lapsille kaikki tarpeellinen ja aikaa iltaisin ja viikonloppuisin olla perheeni kanssa.
Olen perhekeskeinen ja lapset ei ole olleet työaikani ulkopuolella juurikaan ulkopuolisilla hoidossa. Sanoisin, että hyvin olen lapseni kasvattanut. Ovat nyt fiksut 15- ja 11-vuotiaat! :)
Mutta olihan tuossa niitä muttia.
Muistan, että kun olin 25-vuotias ja sain kuopuksen, niin silloin ajattelin, että nyt olen tarpeeksi kypsä äidiksi, ihan oikeasti. 20-vuotiaana henkisesti vastuu tuntui painavalta, vaikka fyysisesti tietysti olin erinomaisessa äidiksituloiässä.
Tsemppiä ap! Hyvin kaikki menee ja jos tahdot opiskella tms., niin varmasti saat senkin järjestettyä, jos halu on tarpeeksi kova! Moni on opiskellut perheellisenäkin, vaikken itse sitä pohdintojen jälkeen tehnytkään.
t. nyt jo aikuinen nainen, ex-nuori äiti :)
Kiitos viesteistä :) Kai tää tästä vaikka päivät menee aika lailla miettiessä entisiä aikoja ja välillä olen niin katkera kun ex viettää aikaa kavereiden kanssa ja on onnellinen ettei edes muista meitä :(
No ehkä tää tästä. Joskus..
Minä sain esikoiseni 23-vuotiaana (onko se edes nuori, ei kai) ja hyvin on mennyt. Olen nyt 32v ja olemme edelleen lapsen isän kanssa yhdessä. Rahallisesti olemme aina pärjänneet hyvin, joskin olemme opiskelujen vuoksi ostamassa "vasta" nyt ensiasuntoa. Mies on saman ikäinen kuin minä.
Vierailija kirjoitti:
Minä sain esikoiseni 23-vuotiaana (onko se edes nuori, ei kai) ja hyvin on mennyt. Olen nyt 32v ja olemme edelleen lapsen isän kanssa yhdessä. Rahallisesti olemme aina pärjänneet hyvin, joskin olemme opiskelujen vuoksi ostamassa "vasta" nyt ensiasuntoa. Mies on saman ikäinen kuin minä.
Ja tosiaan, olen opiskellut ensin ilman lasta ja sittemmin lapsen kanssa ensin amk-tutkinnon, kandidaatin ja maisterin tutkinnon. Opiskelu on hyvin mahdollista lapsen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain esikoisen 22-vuotiaana ja toisen lapsen pari vuotta myöhemmin. Puolison kanssa olemme edelleen yhdessä. Vähän haaveillaan, että tulisi vielä ainakin yksi lapsi, mutta ei vielä uskalla. Toinen lapsista on erityislapsi, ja vähän pelottaa oma jaksaminen, miten rahat riittäisivät useampaan lapseen jne. joten ei ainakaan tältä istumalta aleta yrittää perheenlisäystä. Olen siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että oman iän puolesta ei ole kiirettä tehdä mitään päätöksiä (olen vielä hieman nuorempi kuin suomalainen ensisynnyttäjä keskimäärin on).
Meonjalka ei ole vipattanut päästä festareille tai reppureissaamaan eksoottisiin paikkoihin, olen aina ollut "kotihiiri". Pystyn tekemään samanlaisia asioita, joista nautin myös ennen lasten saamista, retkeilyä metsässä, mökkeilyä ym. Olen aina tuntenut olevani henkisesti vähän mummo :D
Ihan ymmärrettävää tuo katkeruuden tunne, kun ei ole sitä toista siinä rinnalla jakamassa kaikkea. Toivottavasti sulla on tukiverkostoa, joka voisi auttaa lapsen kanssa, että pääsisit itsekin välillä tuulettumaan.
Meillä on ollut vähän erilainen tarina. Olin 17- ja 20-vuotias, kun lapsemme syntyivät. Mies on vuoden vanhempi. Mentiin naimisiin, kun olin 19 ja tänä vuonna vietetään kuudetta hääpäivää. Ollaan kuin mikä tahansa muukin perhe, ehkä vähän keskivertoa nuorempia vanhempia vain. On omakotitalo, vakityöpaikat jne. Viihdytään erittäin hyvin näin ja ollaan ihan umpirakastuneita edelleen 9 vuoden jälkeen. Moni kohdallamme epäröi, mutta on joutunut vuosien saatossa pyörtämään mielipiteensä.. :)
Tsemppiä sinulle ja lapsellesi. Vuosi vuodelta helpottaa ja jatkossa tulee varmasti olemaan hetkiä, jolloin olet kiitollinen siitä, että sait lapsen nuorena :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain esikoisen just 20v täytettyäni. Toisen sain 22v ja kolmannen 24v. Kaikki saman miehen kanssa ja edelleen yhdessä. Hyvin on mennyt, mutta rahatilanne vois olla parempi. Säästöjä olis voinu olla ennen lapsia.
Sain esikoisen 21-vuotiaana. Olen opiskellut aineenopettajaksi. Sama mies on edelleen. Minua onnisti, kun tuli rakastuttua hyvään mieheen.
Mene rohkeasti mukaan perhekerhoihin. Itse löysin hyviä, pysyviä ystäviä sitä kautta, kun omat entiset kaverit eivät olleet vielä saaneet lapsia ja olivat eri elämäntilanteessa. Samalla lapsikin sai leikkikavereita. Seurakunnan kerhoja on ainakin joka paikkakunnalla, ja sinne voi mennä, vaikka ei kuuluisi kirkkoon.
Älä välitä niistä entisistä kavereistasi, jotka ovat menneet. He eivät olleet sinun arvoisiasi. Ja lapsesi isä kuulostaa kamalalta tyypiltä.
Lapsesi on ihan oma yksilönsä ja persoonansa, vaikka olisi miten isänsä näköinen. Se, millainen lapsestasi tulee, ei riipu vain hänen geeneistään. Häneen vaikuttaa voimakkaasti hänen sosiaalinen ympäristönsä. Sinä olet suurin vaikuttaja hänen kasvuunsa, kehitykseensä ja käyttäytymiseensä.
Suosittelen, että hakisit opiskelemaan. Opiskelupaikasta saat helposti ihan uuden kaveriporukan. Jos sinulla on ammattikoulu tai lukio käyty, niin ehdit vielä hakemaan yhteyshaussa tänäkin vuonna. Tosin sanoit, että työnnät vaunuja. Silloin sinulla taitaa vielä olla äitiysloma kesken ja lapsesi on vielä hyvin pieni. Silloin keskity vaan lapseesi. Hän on varmasti ihana. Hänen ensimmäinen vuotensa on hänelle hyvin tärkeä tulevaisuuden kannalta.
Jaksamista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monilla vastaajilla, kuten itsellänikin, on puoliso ollut rinnalla. Aloittajalla tilanne valitettavasti on toinen. Toki sekä äidille että lapselle on parempi, että väkivaltainen ja epäkunnioittava isä/mies ei ole aiheuttamassa lisää ongelmia ja ahdistusta.
Kyllä sinä selviät. Ehkä se ei ole selvää ja helppoa juuri nyt, mutta ymmärrät sen myöhemmin. Älä ota huonoa puolisoa. Arvosta itseäsi, rakasta lastasi (ja itseäsi) ja kelpuuta puoliso joka kunnioittaa sinua (ja joka ansaitsee arvostuksesi ja kunnioituksesi) ja hyväksyy lapsesi.
Jos lapsesi näyttää isältään, ei se ole hänen vikansa. Lapsesi on syytön olemassaoloonsa ja ansaitsee rakkautta, hyväksyntää ja huolenpitoa. Ulkonäöstään huolimatta. Rakasta lastasi, ole hänelle paras mahdollinen äiti. Elämä ei ole helppoa, mutta sinulla on ihana lapsi joka tarvitsee sinua.
Älä katkeroidu. Elämä ei ole ohi, sitä on vielä nelikymppisenäkin, vaikka se aika tuntuukin kaukaiselta juuri nyt. Ole iloinen elämän pienistä asioista, lapsen hymystä, hyvästä ruoasta, auringon paisteesta. Kivi kerrallaan :)
kiitos viesteistä tulee hyvä mieli lukea tsemppaavia kommentteja :) Ei oikein näe ketään muuta yksin vauvan kanssa kun kaikilla käynyt onni ja perhe kasassa. Vauvan isä oli hirveä mutta olen silti niin katkera että hän on onnellinen ja sai kaikki kaverimme puolelleen :( Vihaan nykyään kaikkia miespuolisia ihmisiä ja vaikea kuvitella että kukaan haluaa ihmistä jolla lapsi toisen kanssa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain 18-vuotiaana poikani joka oli lapsena vilkas ja siitä toruttiin aina minua, kuinka en ole kasvattanut jne.
Tiesin aina että kasvatus ei ollut syy.
No, poika nyt kohta parikymppinen, tunnetaan rauhallisuudestaan ja hyväsydämisyydestään.
Nyt hänellä jo työpaikka ja autollaan kuskaa minuakin minne tarvitsen.
Olen hyvin nuorekkaan oloisena säilynyt itsekin ja unohdan aina välillä miten iso poika mulla jo on.
Valehtelematta noin 95% ihmettelee eikä meinaa uskoa että olen aikuisen ihmisen äiti :)
Ap, nyt kun kestät vaikeammatkin hetket, niin kyllä se vielä helpottaa!!
Minä sain lapseni saman ikäisenä kuin sinä, nyt olen tosin vanhempi. Lapsen isän kanssa selviydyimme vaikka vaikeitakin aikoja on ollut. Itse ajattelen että minulla kävi tuuri kun löysin sellaisen miehen jota perhe-elämä ei nuoresta iästä huolimatta alkanut kyllästyttämään. Sinun kohdallasi onni on se, että pääsit tuollaisesta miehestä eroon. Pidä yhteyttä ystäviisi vaikka tuntuisi ettei aina jaksaisikaan. Tarvitset kuuntelijaa ja tukijaa.. Ota välillä omaa aikaa ja vie lapsi hoitoon mummolaan tms. Kyllä sinä pärjäät hienosti ja löydät vielä ihanan miehen. Niitä kyllä on :)