Lue keskustelun säännöt.
Kokemuksia kaivataan! MIllainen kasvoi lapsesta jolla oli JÄRKYTTÄVÄ uhmaikä?
30.03.2016 |
Tämä pieni ihminen 2-v kiljuu täyttä kurkkua, haluaa tehdä kaiken itse, komentaa vanhempiaan, raivoaa, potkii jne jne. Siis aivan mahdoton tapaus. Se kirkuminen varsinkin... Äidillä räjähtää pää!
Kyseessä pikkusisko, 2-vuotta vanhemmalla isosiskolla ei ollut todellakaan näin voimakasta uhmaa. Pikkusisko on pahimmillaan kuin se tyttö Manaajassa :D
Suurimman osan ajasta on kyllä ihan tavallinen ihana pieni ihminen, mutta kun uhmakohtaus tulee niin a-p-u-a.
Kaikki ohjeet on kokeiltu: Suhtaudumme äärettömän rauhallisesti ja huumorilla, ei kuitenkaan nolata lasta nauramalla päin naamaa, pidetään sylissä vaikka rimpuileekin jne. Elämämme on johdonmukaista ja rutiinit kunnossa.
Olen menettänyt toivoni että tämä menisi ohi muuta kuin ajalla. Siksi kysynkin, millaisia muiden pikkuhirviöistä kasvoi isompana? Laantuiko luonne vai pysyivätkö raivokkaina?
Kommentit (39)
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kokemusta, mutta sinnikkyys ja voimakastahtoisuus on aikuisena arvostettuja ja pitkälle vieviä ominaisuuksia.
Aivan...mutta ei aina. Ihmettelen, että miksi voimakastahtoinen ottaa kumppanikseen jonkun vätyksen jota sitten pompotellaan ja saadaan taas itse olla voimansa tunnossa. Esim tossun alla olevat -miehet ihmetyttää. Miksi sinne tossun alle pitää päästä rypemään? Sadomasokismia?
Parhaassa tapauksessa esim rottweiler-tyyppien äiti vahingoittaa lapsiaan eikä lapatossuaviomies pysty edes sanomaan mitään. Huokailee vain tyytyväisenä kun rottweiler riehuu. Terveisiä vaan omalle isälleni joka jumaloi narsistiäitiäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No pahimmillaan pensasta tulee erittäin huonosti pettymyksiä sietävä, muita kohtaan vaativa, kontrolloiva paskapää, jos mokaatte. Se on se PETTYMYKSENSIETOKYKY, mitä pitää harjoitella, vaikka seuraavat 20 vuotta jos oppi ei mene tajuntaan.
Lisään: Lapsi joka raivoaa ei siedä pettymyksiä. Piste. Ap ratkaisuyrityksesi antaa mallin, että MUUT joustaa. Haluatko lapsestasi JOUSTAMATTOMAN KUSIPÄÄN??
Meidän pikkuhirviö nyt 12 vuotta, isosisko 14 eli sama ikäero. Molemmat tyttöjä. Tosi ihana ja rauhallinen, hyvin menee koulu. Open lemmikki. Joskus pirskahtelee. Tämä tähtisilmä huusi 4 vuotta kurkkusuorana, kunnes eskarissa rauhoittui. Tsemppiä!
Mun pikkuveljeni vauvasta asti kiihtyi nollasta sataan sekunneissa. Uhmaikä sai aikuisenkin itkemään. Pikkumies karjui ja melskasi niin, että ääni meni käheäksi ja kaula- ja ohimosuonet pullotti.
Olin itsekin tuolloin lapsi ja ajattelin, että apua, miten meidän perhe selviää pikkuveljen teini-iästä. Pitkin lapsuusvuosia kun kotona kuului hänen karjuntansa, hysteerinen huuto ja ovien paiskominen. Sääntöjä hän vihasi, rajoitukset sai täysin pois tolaltaan. Äitini kutsui häntä ukkosen jylinän pojaksi.
Teini-ikä oli...superhelppo. Pikkuveli oli kuin viilipytty. En muista yhtäkään isompaa yhteenottoa hänen teinivuosiltaan. Koulun hän hoiti tunnollisesti, kaverit oli täyspäisiä. Ei huutoa kotona, ei mielenosoituksia.
Lukion jälkeen veljeni meni armeijaan, sitten vapaaehtoistyöhön köyhempään maahan, sitten aloitti korkeakouluopinnot, matkusti lomilla yksin pitkin maapalloa ja päälle parikymppisenä meni naimisiin ulkomaalaisen naisen kanssa.
Veljestäni kasvoi rohkea, empaattinen ja humaani oman tien kulkija. Upea tyyppi.
Tsemppiä, ap. Sulla taitaa olla siellä aarre kasvamassa! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos rohkaisevista kertomuksista!
AP
Änkkäpäinen ihana teini nykyään :). Uhmis kesti varmaan neljä vuotta että tsemppiä vaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla jo 5-vuotiaana on jämäkkä ja fiksu. Ei ole muiden vietävissä, ajattelee itse. Toki on johtajatyyppi joissain tilanteissa, muttei rasittavalla tavalla. Olin aikanaan epätoivoinen, nyt jo ylpeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaako? Voisihan siitä joku uskovainen maksaa rahaa, jos koira laulaisi virsiä ja olisi keräyslipas tassussa ojossa.
Omatoiminen, lahjakas, itsenäinen, avulias, sanavalmis. Saa nykyään kehija käytöksestöän (yläkouluikäinen nyt).
Ei tahtoikää kannata pelätä. Se on tunnesäätelyn opettelua. Jos lapsen tunneilmaisu provosoi, kannattaa pysähtyä miettimään asiaa. Onko itselle sallittua tuntea ja ilmaista? Mitä lapsen kiukku itsessä herättää ja kokeeko itse sen esim uhkana, miksi? Vanhemmuus on tilaisuus oppia ja kasvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä ketään jonka uhmariiviö on jo aikuinen?
AP
Kaksi uhmariiviötä (poikaa) kasvatettu aikuisiksi. Viimeistään kouluun mentyään muuttuivat rauhallisiksi, teini-ikä oli helppoa myös, ei draamaa. Nyt opiskelevat yliopistoissa ja pärjäävät hyvin. Ovat älykkäitä ja sinnikkäitä. Mutta uhma-ikä oli HIRVEÄÄ.
Vierailija kirjoitti:
Jonkun lapsenkasvuteorian mukaan voimakkaasti uhmaikäisellä olisi lievempi teiniuhma.
Tätä minäkin mielessäni hiljaa toivoin. Nyt tyttö on 13v ja voin sanoa että toiveeksi jäi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meidän poika oli melkein 5 vuotiaaksi asti täysi hirviö. Villi kuin mikä ja tuntui että ei edes kuunnellut puhetta, ei pystynyt keskittymään muutamaa sekuntia kauempaa siihen että sille puhui. Hyppi pöydillä, kirkui ja huusi. Heitteli tavaroita, puri ihmisiä kiukustuessaan, saattoi lyödä suuttuessaan millä tahansa esineellä mikä oli kädessä.
Nyt hän on 17v lukiolainen, rauhallinen, kiltti, fiksu ja sopeutuvainen. Koulu menee loistavasti.
Nuorempi veljensä taas oli pienenä lapsena tosi kiltti, ei minkäänlaista uhmaa. Kiukkuilut alkoivat vasta joskus 7v iässä ja jatkuivat sen jälkeen erittäin pahana ainakin 3 vuotta.
Oliko lapsilla pieni ikäero? Se selittäisi nuoremman myöhästyneen uhmaiän, kun aiemmin vanhempi sisarus oli uhmassa ja vei huomion. Onko suurperheissä lapsilla yleensä ollenkaan pahoja uhmia?
Mun lapsesta kasvoi sellainen, joka hoitaa työnsä aina kunnolla, mutta ei ole kauan samassa paikassa ja elää hyvin omanäköistä elämää. Vuoden aikana on ollut töissä kolmessa eri maassa.
Vierailija kirjoitti:
Omatoiminen, lahjakas, itsenäinen, avulias, sanavalmis. Saa nykyään kehija käytöksestöän (yläkouluikäinen nyt).
Ei tahtoikää kannata pelätä. Se on tunnesäätelyn opettelua. Jos lapsen tunneilmaisu provosoi, kannattaa pysähtyä miettimään asiaa. Onko itselle sallittua tuntea ja ilmaista? Mitä lapsen kiukku itsessä herättää ja kokeeko itse sen esim uhkana, miksi? Vanhemmuus on tilaisuus oppia ja kasvaa.
Ihmaikäiset lyövät myös vanhempiaan. On ihan syytä pelätä uhmaikäistä, joka lyö. Kyse ei ole mistään provosoitumisesta, vaan aika monta asiaa menee plörinäksi, tavaraa rikki ym. vaaratilanteita uhmaikäisen kanssa. Sulla on ollut hyvin helppo uhmis, jos et tätä ymmärtänyt.
Omalla pojalla oli 2 v järkyttävä uhmaikä, oli yhtä tuskaa liikkua hänen kanssaan julkisilla paikoilla kun niitä itkupotkuraivareita tuli kaikista aiheista ja vaikka aihetta ei olisi ollutkaan. Uhmaiän jälkeen hänestä tuli rauhallinen kuin viilipytty ja on sitä edelleen nyt 23 v opiskelijana. Uhmaikä alkoi ja loppui kuin napista painamalla, yhtenä päivänä raivarit alkoivat ja samoin aikanaan yhtenä päivänä loppuivat.
Tytär on taas ei ole muuttunut mitenkään selvästi eri ikävaiheissa vaan on ollut aina 'sama tyyppi'.
Krhm, kun nyt tarkemmin miettii niin tiettyä auktoriteettikarsastusta ja sinnikkyyttä on kyllä äidissäkin... Täytyykin kysyä olenko ollut hirviö pienenä :D
AP