Nelikymppiset naiset: mitä odotatte seuraavilta 20 vuodelta?
40-vuotissynttärit lähestyvät ja olen hukassa, että mitä tästä eteenpäin. Lapset pärjäävät jo pitkälti itsenäisesti (ylä- ja alakoululaisia) ja kulkevat itse harrastuksissaan + kavereillaan. Tuntuu, että elämästäni puuttuu sisältöä.
Parisuhteeni on muuten hyvä, mutta mies ei kovasti kaipaa tekemistä tai sosiaalista elämää kodin ulkopuolella. Hän on tyytyväinen, vaikka lukisi kaikki illat kirjoja kotisohvalla eikä koskaan mentäisi mihinkään. Minä taas tunnen muumioituvani sillä tavalla.
Tapaan ystäviäni, mutta en kovin usein (heillä on kiireisempi elämäntilanne kuin minulla ja välimatkaakin on). Pari liikuntaharrastustani vievät noin tunnin päivässä. Lisäksi luen, tykkään ruoanlaitosta, kuuntelen musiikkia. Kesäisin ja joskus talvisin matkustellaan. Lisäksi käyn tietysti töissä.
Elämä on periaatteessa hyvää. Mutta jonkinlainen tyhjyys ja tarkoituksettomuus vaivaa. Ikäkriisiä kai vaan, mutta silti kysyn, että mistä te muut nelikymppiset saatte suurimman elämänsisältönne? Mitä odotatte eniten tulevaisuudelta?
Kommentit (39)
Odotan, että voin tehdä mitä haluan. Toisaalta elämäntilanteesi kyllä kelpaisi minulle. Itse juuri eronneena ja pakka ns. levällään olen uuden edessä. Ja jotenkin sitä nuorempana ajatteli, että tähän ikään mennessä olis perussetti läjässä.
Parin vuoden kuluttua pesä on tyhjä ja sitten teemme kaikkea mitä huvittaa. Urheilemme yhdessä miehen kanssa nyt jo 3-4 kertaa viikossa, kokkailemme pidemmän kaavan kautta, käymme viikonloppuisin erilaisissa kulttuuririennoissa. Tuskinpa elämä tästä kovinkaan muuttuu, se on nytkin kivaa ja menevää. Yksi huone jää tyhjäksi ja sen voisi sisustaa uudelleen. Matkustelua ajattelimme lisätä entisestään, kun jäämme kahdestaan.
Täytän myös 40 tänä vuonna. Lapseni ovat vasta kaikki 5-12 v. eli vielä pitkään kotona.
Toivon terveyttä niin itselle kuin läheisille.
Löytäisin mielekkäämmän työn :) Löytäisimme kivan kivan kesämökin. Saisimme lapsenlapsia. Matkustelisimme.
Toivon ihan normaalia tavis elämää :D
Vierailija kirjoitti:
No, olen melkein 50 mutta lyhyesti: aion toteuttaa kaikki unelmani.
Etkö oo jo hieman myöhässä, ellei sulla ole unelmana kissa ja kiikkutuoli.
Olen 41 ha elämäni jatkuu varmaan aika samanlaisena. Työelämässä on paljon haasteita ja kehittymisen paikkoja. Liikuntaharrastus veisi niin paljon aikaa, kun olisi siihen laittaa (nyt ei ehdi tarpeeksi). Kun lapset lentävät kotoa, alan harrastaa enemmän. Ja nauttia elämästä enemmän, kun ei tarvitse kytätä aamuin illoin peseekö joku hampaitaan vai ei.
Minulla on parisuhteessa uutta kipinää 😊 ja nautin siitä että on enemmän aikaa olla miehen kanssa kahdestaan.
Tykätään matkustella ja käydä teattereissa ja elokuvissa. Matkustellaan vielä lasten kanssa mutta voidaan taas enemmän painottaa kulttuurikohteita eikä jokaisella matkalla tarvitse käydä huvipuistoissa.
Olen myös saanut aloitettua vanhoja aikaa vieviä harrastuksia uudelleen ja saanut niihin uutta näkökulmaa ja löytänyt uusia tekniikoita. Ennen lasten saamista harrastin maalaamista, mutta se jäi tauolle perheen takia. Nyt olen löytänyt toisentyyppisiä kuvataidejuttuja ja teen niitä. Maalaaminenkin on ajatuksen tasolla tulossa takaisin 😊
En siis odota kuolemaa, vaan henkilökohtaista kehittymistä ja uuden oppimista.
Vierailija kirjoitti:
Toivoisin että saisin elää sinne asti mutta ei hyvältä näytä :(
Voih :( Toivottavasti kääntyy kohti parempaa.
t. ap
Vierailija kirjoitti:
No, olen melkein 50 mutta lyhyesti: aion toteuttaa kaikki unelmani.
No mitä ne unelmasi ovat?
t. ap
- odotan että saadaan asuntolaina maksettua
- ostetaan parempi auto
- aloitetaan mökin remontti, kun asunto maksettu
- matkustellaan useita kertoja vuodessa
Jaa-a? Itse oon aika kotikissa ja viihtyisin vaan kotona laittaen ruokaa, lueskellen, jne. Kunhan lapset on omillaan, teen varmaan just sitä... Ja ehkä matkustelen enemmän, mikäli maailmantilanne ei mene aivan hulluksi ja uskaltaa reissata. En minä tiedä? Oon aika leppoisa luonteeltani ja kaikissa asioissa, niin en varmaan jaksa mitään kauheaa kriisiäkään kehitellä sitten, kun "pesä on tyhjä". Kaikella aikansa.
Tästä päivästä kannattaa aina yrittää nauttia ja iloita ja tulevaisuuteen ja huomiseen suhtautua niin toiveikkaasti kuin vain pystyy suhtautumaan .
Elämä ja sen jokainen päivä, on aina uutta,ja aivan kuten jokainen henkäyksemmekin,aivan yhtä tärkeä kuin se edellinenkin.
Tämä on se filosofia jota yritän aina parhaimpani mukaan elämässäni noudattaa.
Kiitos vastauksista! Samankaltaisia juttuja teillä on tulevaisuudessa edessä kuin itsellänikin. Vika on varmaan omassa päässäni, kun tämä tavallinen, perushyvä arki ja joku uusi harrastus ja matkat ym. tuntuvat sellaiselta puuhastelulta, ei elämäntarkoitukselta.
Onko kenelläkään vapaaehtoistyöstä kokemusta? Ulkomaankokemuksia? Sellaisia laajempia, merkityksellisiä ja altruistisia elämäntehtäviä?
Haluaisin työelämän haasteita, odotan asuntolainan maksamisen loppua (vielä 3 vuotta meille hieman liian isolla kk-erällä), oletan lasteni siipien alkavan kantaa itsenäisemmin (nyt ikää 8-15 vuotta). Haluan ulkomaille lyhyeksi aikaa "asumaan". Haluan painostani 4 kg pois ja paremmin vyötäröni esille. Haluan juoda kuohuviiniä ystävien kanssa ja todeta, että meillä kaikilla on elämä kaikesta huolimatta ihan kivalla mallilla, vaikka kaikkea on ollut ja tapahtunut. Haluan, ettei kukaan sairastu eikä olemassa olevat sairaudet pahene. Haluan uuden auton ja uusia kotini sisustusta ilman tiukkaa budjettia. Haluan mennä ostoksille ilman, että on syyllinen olo kaikesta ostamastani, vaikka ne tarpeeseen menevät. Ikää nyt 39.
Onpas kiva ketju! Itse täytin juuri 40 ja jotenkin se pistää miettimään elämää eteenpäin ihan eri tavalla kuin ennen. Ehkä se on sitä ikäkriisiä tai ehkä sittenkin normaalia ihmiselämään kuuluvaa muutosta.
Kaiken kaikkiaan ajattelen, että jokainen ikävuosi ei ole sitä, että on aina vuoden lähempänä kuolemaa (vaikka sitähän se vääjäämättä myös on) vaan ennen kaikkea sitä, että olen saanut elää. Pikkuveljeni kuoli 17-vuotiaana, mikä sai minut jo nuorena ihmisenä ajatelemaan, että elämä on oikeasti lahja.
Lapset ovat itsenäisempiä, mutta kaipaavat alakoululaisina edelleen paljon tukea ja hoivaa. Pikkulapsivuodet ovat takana ja keräämme voimia murrosiän myrskyihin. Toivon, että välit lapsiin säilyvät aina läheisinä ja lämpiminä. Toivon, että löydämme mieheni kanssa suhteeseemme sen läheisyyden ja yhtenäisyyden tunteen, joka on vähän jäänyt lapsiperhe-elämän jalkoihin. Kun omaa aikaa tulee lisää, haluaisin harrastaa enemmän, liikkua ja käydä elokuvissa ja elvyttää taka-alalle jääneet ystävyyssuhteet. Haluaisin myös matkustella ja nähdä vielä monta uutta paikkaa ja maisemaa. Toisaalta mietin kovasti, että pitäisikö vielä yrittää tulla raskaaksi ja saada se pieni iltatähti. Jaksaisinko? Katuisinko? Näitä mietin.
Odotan sitä, että nuorin lapsi on täysi-ikäinen ja aloittaa opiskelut lukion jälkeen. Siihen on aikaa noin 8 vuotta. Silloin vihdoin pystyn eroamaan miehestä. Parisuhteessa periaatteessa kaikki hyvin, mutta tajusin vuosia sitten, että en halua elää yhdessä sitten kun lapset muuttavat pois. Ajatus siitä, että olisimme vain kahdestaan joka päivä vuodet ympäri, on niin kamala. Mies vonkaamassa perseseksiä koko ajan. Oksettaa. Samat jutut joka päivä uudestaan ja uudestaan. Onneksi meillä molemmilla on rahaa ja yritän säästää niin paljon kuin mahdollista, niin ei ole taloudellisesti ongelmia sitten.
5 vuoden toiveena on että jo aikuiset lapseni saa koulutukset päätökseen ja saavat hyvän työpaikan. 10 vuoden tavoite itselläni on saada kasaan reilusti säästöjä 20 vuoden suunnitelma on valmistautua muuttamaan ulkomaille asumaan.
Minä odotan, että lapset pääsevät elämässä eteenpäin ja voisin ottaa pienemmän roolin heidän elämässään.. Jäädä sellaiseksi taustatueksi.
Parisuhteelta toivon, että muutamme yhteen ja aloitamme sen tasaisen arjen, ilman edestakaisin ramppaamista..tähänkin väsyy.
Opiskelua olen aloittamassa, joten ammatinvaihto on ihan pakon sanelema juttu..
Ikää minulla vuosia enemmän kuin sinulla eli 47..näin se elämä vie.
Mieti sinäkin harrastuksia..jotain uutta ja kivaa..miehellesikin..