40-vuoden kriisi, APUA!!!

Aluksi,kiitä onneasi ettet ole mies (varsinkaan tuollaisesta neljänkympin 'ikäangsti'-asiastasi tänne kirjoittaessasi) Minusta sinä taas  olet ihan normaalissa ihmisen  iässä oleva ihminen, jolla on varmaan  asiat elämässäsi (jos kerran  tuollaisista joudat päähuolenaiheenasi murehtimaan) muuten ihan kivasti.

Ethän sinä  edes ole sitä neljääkymmentäkään vielä.

Mitä siis murehdit ?

Sitäkö ettei sinua pidetä jonain diskokuningatar-look-alike teiniprinsessana vastaavien joukossa?

Siihenkö joukkoon nyt oikeasti kaipaisit ? Höpö, höpö nyt jo!

Sinähän sanoit olevasi 1-vuotiaan ÄITI -siis aivan kuten ne sinua paljon nuoremmatkin naiset. Voit tietenkin pitää ja jokaisenhan täytyisi mielestäni pitää niin ulkoisesta olemuksestaan kuin psyykestäänkin kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan mahdollisimman  hyvää huolta.

Muuten elät vain elämääsi   niinkuin ennenkin.(Nuoruuden mahdolliset  haitalliset tavat ja hölmöilyt siitä vain vähennettynä) Olet ihan hyvä ihminen, kaikilla meillä jotain yleisiä pelkoja on,nekin kuuluvat elämään  .Et suinkaan ole ainoa . Nauti keväästä ja ajattele-pian on taas ihana kesä!

Minä olen 43 v. 1-vuotiaan lapsen äiti (on muitakin lapsia), enkä tunne itseäni millään tavalla vanhaksi. Mulla onkin ollut todella vaikea elämä ja edelleen on mm. pahoja taloudellisia huolia (miehen firma meni nurin) ja on myös ollut eräs vakava sairaus itselläni lapsesta lähtien ja myös yhdellä lapsellani vakava sairaus. Kaikesta huolimatta tunnen itseni nuoreksi ja mieli on kevyt. Olen toki käynyt hyvin pohjalla, mutta oman mieleni avulla olen sieltä noussut.

Ehkäpä nuo murehtimiset ulkonäöstä ym. tulevatkin kun muu elämä on niin helppoa? En tiedä, an tarkoita tuomita. Ei kannata niellä kaikkea median suoltamaa potaskaa naisten ulkonäköön ja nuoruuteen liittyen, sinä olet arvokas juuri sinuna ja juuri sen ikäisenä kuin kulloinkin olet. 

Olen tasan 40, mutta en saa oikein kiinni tuosta sinun ajattelustasi. Joskus tulee mieleen, että te, jotka olette rakentaneet elämänne pitkälti ulkonäön varaan, alatte kuihtua 40 korvilla ja me tavikset aletaan silloin vasta kukoistaa. 

Mulla on kolme lasta, joista pienin vasta nelivuotias. Isommat pitävät aika aktiivisesti minut ja mieheni ajan tasalla maailman nykymenosta ja tuo kuopus pitää meidät muuten vaan virkeinä ja aktiivisina.

Omat vanhemmat jäivät juuri eläkkeelle, joten ehtivät eka kerran auttelemaan, jos lapset tarvitsevat jotain. Se piristää myös. Ja jotenkin muutenkin näen nyt taas elämän jotenkin nousujohteisena. Reilu kymmenen vuotta sitä rakennettiin, oli taloprojektia, pikkulapsiaikaa jne. Nyt on jotenkin ihanaa päästä nauttimaan elämästä ja kaikesta siinä saavutetusta. Ilman stressiä.

Elämä eletään 20-30 vuotiaana, sen jälkeen se on pelkkää alamäkeä ja sen voi uhrata perheen pyörittämiseen.

Tuo menee ohitse, ap, ja viisikymppisenä sinua jo hymyilyttää tuo angstaaminen.

Tai no, kai se on yksilöllistä, miten nopeasti ikäkriisistä selviää ja selviääkö lainkaan. Ikuista nuoruutta haikailevia eläke-puumiakin näkee joskus, joskin Suomessa onneksi harvemmin.

Mutta ainakin itselläni ikäkriisi meni ohitse hyvinkin nopeasti siksi, että omat arvostuksetkin onneksi muuttuvat. Ei enää haikaile samoja asioita kuin parikymppisenä tai kolmekymppisenä! Oman markkina-arvon mittaaminen ulkonäön ja seksuaalisen viehätysvoiman kautta on nelikymppiselle jo aika vieras ajatus. 

Sinänsä ikä ei rajoita menemistä ja harrastamista. Nuorimmaisesi on vielä kovin pieni, joten se rajoittaa enemmän kuin ikä. 

Kannattaa miettiä, mitä haikailet. Mitä haluat vielä elämässä kokea? Pane nainen toimeksi! Uraakin ehdit vielä vaihtaa, uuden akateemisen koulutuksen hankit muutamassa vuodessa ja ei-akateemisen sitäkin nopeammin. Asuinmaata voi vaihtaa, harrastuksiaan voi vaihtaa. Miehen kanssa voi etsiä uudelleen kipinää ja romantiikkaa. Se on sinusta itsestäsi ap kiinni.

Toki kremppaa alkaa iän myötä olemaan enemmän, mutta haloo, ei nyt vielä 38-vuotiaana! Ja siihenkin pystyt itse vaikuttamaan.

N-49

Olen 12 vuotta vanhempi kuin sinä. Ikäkriisiä ei vielä ole ollut. Ihanaa kun lapset ovat aikuisia ja saa mennä ja tulla niinkuin huvittaa. Matkustelen paljon. Itsestäni pidän huolen urheilemalla ja katson mitä suuhuni laita. Elämä on nyt todella mukavaa. Paljon kivempaa kuin esim 15v. sitten.

Kiitos teille 40+ naiset viisaista ja lämpimistä vastauksista. Tarkkasilmäisinä jotkut teistä tekivätkin johtopäätöksen, että elämäni on/on ollut helppoa (ette kuitenkaan tuominneet, mistä iso kiitos). Se on siis totta, kuten myös se, että kyllä, mittaan ja olen aina mitannut markkina-arvoani ulkonäöllä... Sinänsä jännää, kun eniten kuitenkin arvostan ja minut sytyttää älykkyys ja tietynlainen asenne, huumorintaju, reippaus... Äh, eihän tässä ole oikein päätä eikä häntää.

Nämä tunteet (pähkinänkuoressa: paras aika elämästä on eittämättä ohitse) kuitenkin jostain kumpuaa. Toivottavasti minäkin kypsyn, lopetan etukäteen murehtimisen ja opin arvostamaan oikeita asioita elämässä.

Kiitos ihanat naiset vielä vastauksistanne.

Parhainta ja ainoaa aikaa on aina  tämä hetki ja se  vielä edessä oleva elämän aika. Mennyt on  vain mennyttä,siihen on turha enää haikailla,opetti jo äitini.

kyllä se siitä helpottaa viimestään kun 50-vuotispäivät lähestyy. sillon sä muistelet kaiholla nykyhetkeä ettei se ollutkaan niin paha kuin nyt tuntuu.

Tee kuten kaikki muutkin tuossa 40 -kriisissä pyörijät eli ota ero miehestäsi. Se on helppo perustella erilleen kasvamisena, vaikka kyseessä olisikin ihan vain oma kriisi. Sen jälkeen elämä muuttuu taas jännittäväksi: eroriitaa, elatusriitaa, jatkuvaa kompurointia konkurssin partaalla, uusia asuinympäristöjä, villejä ravintolailtoja ja aamuheräämisiä paikoissa, joissa ei olisi halunnut ikinä herätä, ihmissuhdekriisejä, toivottomuutta, katumusta, lasten pahoinvointia, jne... Mutta ei paljon se alkuperäinen neljänkympin kriisi enää paina!