Lue keskustelun säännöt.
Elämä on niin raskasta masentuneen puolisona
24.03.2016 |
Olen miettinyt, onko muilla tällaista. Aamulla tiuskintaa, illalla pitää olla hiljaa, kun toinen ei kestä ääntä. Masentunut ei jaksa tehdä kotitöitä eikä käydä kaupassa kovin usein. Jos joku nauraa ääneen, hän tiuskaisee, että mitähän hauskaa noillakin muka on. Jos minä nauran puhelimeen, hän kysyy epäileväisenä, hänestäkö puhutaan. Yleensä hän pystyy käymään töissä, mutta ei juuri muualla. Nyt on ollut saikkua töistäkin. Uusiutuva keskivaikeaa masennus on diagnoosi. Kyllähän minä häntä rakastan ja yritän ymmärtää, mutta raskasta on. Hän ei edes ymmärrä, että minullekin tämä on rankkaa. En voi olla omassa kodissani vapaasti. Lääkäri sanoi, että masentunut henkilö saattaa muuttua erittäin itsekeskeiseksi, eikä ota ulkomaailman viestejä neutraalisti. Minusta tuntuu, että juuri se on tapahtunut. Kun hän kuvittelee, että kaikki vaikeudet kasaantuvat juuri hänelle, hän on maailmassa yksin ja paskat välittää muista.
Kommentit (33)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritin kerran seurustella tuollaisen kanssa. Onneksi tulin järkiini.
Millaisen kanssa? Ai ihmisen vai? Mistä tiedät, ettet sinä itse ole jossain vaiheessa elämääsi "tuollainen"? Mielenterveys voi horjua kenellä tahansa.
Melko usein rakastumisen huumassa masennusoireet katoavat. Minun mieheni oli silloinkin takakireä. Ajattelin, että kyllä stressi helpottuu, kun meidän elämä tasaantuu. Ei kannata olettaa mitään. Joillakin masennusjakso tulee kerran ja hoituu pois. Toisilla niitä masennuskausia tulee muutaman vuoden välein. Tunnen yhden ihmisen, joka on masennuksen vuoksi eläkkeellä, ja hänellä on masennusjakso joka kevät, kestää 3-4 kuukautta ja invalidisoi sängyn pohjalle. Hänelläkin tuo toistuva keskivaikea masennus on se perusdiagnoosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidänkin on masentunut mutta johtuu meidän köyhyydestä jota emme voi korjata.
Vierailija kirjoitti:
Kuntoutuspäätöksen jälkeen maksaa jotain reilut 25 e per kerta ja Kela loput.
Jäi mietityttämään tuo kuntoutuspäätös. Pitääkö olla laitosjakso taustalla vai kuinka tuonne saa lähetteen? Kuten mainitsin, vuosia sitten oli lääkäriltä lähete psykologille. Poissaoloja töistä tuon sairauden vuoksi on melko vähän. Yli kuukauden poissaoloja ei yhtään. Voikohan kuntoutuspäätöksen saada, vaikka olisi kyennyt käymään töissä?
-ap
Minulla todettiin vähän aikaa sitten keskivaikea masennus. Sain lääkityksen ja se on auttanut minua paljon. Näen asiat selkeämmin, en ole vihainen koko ajan ja jaksan paremmin. Käyn myös keskustelemassa mielenterveysneuvolassa. Diagnoosi oli minulle yllätys, sillä luulin olevani vain vaikeasti ahdistunut. Näin jälkikäteen ajateltuna olen tajunnut, miten huonosti olen voinut. Olen myös välillä ollut oikea mulkero perhettäni kohtaan. Se on ollut aika tiukka paikka kun tajua kohdelleensa muita huonosti. Minun vinkki ap:olle on, että pidä huoli itsestäsi ja omasta jaksamisesta. Sinun ei tarvitse hukata mielenterveyttäsi sen takia että puolisosi sairastaa.
muumioporukkaa kirjoitti:
Meidänkin on masentunut mutta johtuu meidän köyhyydestä jota emme voi korjata.
Mikä meidänkin? Isä? Äiti? Tuossa ei taida terapiat auttaa, jos köyhyys on pysyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No on tuokin väärin, että joutuu jatkuvasti kärsimään toisen takia. Reilua olisi, että joko laittaa ja hoitaa itsensä kuntoon, vaati mitä vaati, tai puoliso lähtee kävelemään.
Olen itsekin ollut masentunut, mutta mulla ei ollut päätä silittävää puolisoa. Kun on pakko jaksaa, niin sitten on pakko jaksaa, jos ei kuolla halua ihan tosissaan. Sori, jos kuulostaa karulta, mutta pitää jonkun ajatella teitäkin, masentuneiden puolisoita.
Vierailija kirjoitti:
No on tuokin väärin, että joutuu jatkuvasti kärsimään toisen takia. Reilua olisi, että joko laittaa ja hoitaa itsensä kuntoon, vaati mitä vaati, tai puoliso lähtee kävelemään.
Olen itsekin ollut masentunut, mutta mulla ei ollut päätä silittävää puolisoa. Kun on pakko jaksaa, niin sitten on pakko jaksaa, jos ei kuolla halua ihan tosissaan. Sori, jos kuulostaa karulta, mutta pitää jonkun ajatella teitäkin, masentuneiden puolisoita.
Asioilla on kaksi puolta. Kun on naimisiin mennyt, on molemminpuolisesti luvattu kestää yhdessä myötä- ja vastamäet. Eroaminen ei ole helppoa ja toisessa on myös ne hyvät puolet. On ihmisiä, jotka eroavat, kun tulee riitaa maitotölkin paikasta. Suurin osa kuitenkin yrittää sinnitellä vaikeuksien yli. Minun isäni sairastui fyysisesti nuorena ja menetti liikuntakykynsä. Oli hänkin melko rasittava puoliso äidilleni, koska äidin piti auttaa suihkussa ja housujen pukemisessa ja asioinnissa. Äidin vastuulle jäivät kotityöt. Kipujen vuoksi isä oli usein kireä. Koko perhe rakasti häntä silti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikin puolin hyvä mutta lyhyt mies kuten minä ei kelpaa. Mielenterveysongelmaisella mätisäkillä sen sijaan on nöyrä vaimo tuhlamassa elämäänsä. Mitä ihmettä, naiset!?
Kuulostaa niin tutulle. Mun mies on päättänyt olla hoitamatta itseään, ei suostu mihinkään muuhun kuin lääkitykseen, ei edes lapsen takia. Sanoo olevansa liian vanha muuttumaan (on 38v). On puhumaton, v*ttuuntunut ja vihainen koko ajan. Kaikki ahdistaa. Käy töissä onneksi. Lauantaisin on joskus paremmalla päällä. Välillä täytyy asua erikseen pitkiä aikoja koska hän ei jaksa lasta, olen käytännössä yksinhuoltaja.
Itsekkyyden äärä on suunnaton ja samaten kyvyttömyys havaita sitä. Aina on vain hän, ja lapsenkin täytyy joustaa sen mukaan. Miehellä on tietynlaisia kausia, jolloin tilanne on pahempi, mutta luulen, että masennus on kroonistunut tai jotain, sillä hän on aina ja koko ajan kireä ja negatiivinen.
Mutta olen päättänyt säilyttää oman elämäniloni hänestä huolimatta. Puhua pälpätän lapsen kanssa vaikka miestä se v*tuttaa. Haluaisin enemmänkin panostaa itseeni, mutta aina se ei onnistu. Yritän tarkastella omia ajattelumalleja ja yritän välttää pyörittämästä kielteistä levyä päässäni.
Haluaisinkin kysyä teiltä muilta masentuneiden puolisoilta miten te onnistutte säilyttämään myönteisyyden itsessänne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapiaan (Kelan korvaamaan) ei noin vain mennä. Tarvitaan vähintään kaksi käyntiä psykiatrilla noin puolen vuoden aikana. Sen jälkeen hän kirjoittaa lausunnon, jolla haetaan Kelan terapiaa. Päihdeongelmaa ei saa olla. Jos Kela myöntää terapian niin sitten etsitään sopiva terapeutti ja aloitetaan 1-3 vuoden terapiaprosessi. Mikään pikaratkaisu se ei siis todellakaan ole.
Keskustelut psykologin tai psykiatrisen sairaanhoitajan tai psykiatrin kanssa eivät ole terapiaa, terapia on ihan eri asia kuin sellaiset konsultaatiokäynnit. Eikä terapia todellakaan auta kaikkia, ei edes silloin kun siihen suhtautuu myönteisesti, saati jos sitä vastustaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuntoutuspäätöksen jälkeen maksaa jotain reilut 25 e per kerta ja Kela loput.
Jäi mietityttämään tuo kuntoutuspäätös. Pitääkö olla laitosjakso taustalla vai kuinka tuonne saa lähetteen? Kuten mainitsin, vuosia sitten oli lääkäriltä lähete psykologille. Poissaoloja töistä tuon sairauden vuoksi on melko vähän. Yli kuukauden poissaoloja ei yhtään. Voikohan kuntoutuspäätöksen saada, vaikka olisi kyennyt käymään töissä?
-ap
Huomenta, ei tarvitse olla laitosjaksoa. Peruste kuntoutukselle on, että oireet uhkaavat työ- tai opiskelukykyä, eli hakiessa perustellaan, millaisia haittoja aiheutuu työnteolle. Lisäksi psykiatrin lausunto, jokin sopiva dg. Minulla siellä taitaa lukea jotain ahdistuksesta. Tarvitsee olla lisäksi 3 kk:n hoitosuhde jossain sen ensimmäisen dg:n jälkeen, jonka voi tehdä vaikka yleislääkäri. Minulla täyttyi yths:llä, en tiedä, miten julkisella menee tuo, joku viisampi voinee vastata siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairastan itse pitkäaikaista masennusta (dystymia), jossa on pahenemisjaksoja ajoittain. Olen aina syvässä masennuksessa kokenut myös olevani maailman surkein vaimo/ystävä jne. läheisilleni. Ja kuvitellut, että he olisivat oikeasti onnellisempia ilman minua. Olen hävennyt omaa synkkyyttäni, mutta kuitenkin tiedostanut aina jossain määrin, että tulkitsen asioita masennuksen kautta. Olen aina ollut terapiassa masennusjaksot ja käyttänyt lääkkeitä silloin kun on tarvetta. Mielestäni olen sen velkaa läheisilleni, vaikka olenkin kokenut masennuskaudella hoidon täysin hyödyttömäksi. Pahimman masennuksen hellitettyä tajuaa, mistä kaikesta on ollut hyötyä. Ja ihmissuhteiden kannalta on tärkeää, että olen vuodattanut kaikista synkimmät ajatukset tarpeutille enkä esim. aviomiehelle.
Olen aikaisemmin elänyt avoliitossa toisen mt-ongelmaisen kanssa. Meille oli itsestään selvää, että molemmilla on omat hoitokontaktit. Tunnen muutenkin useita miehiä, jotka ovat hakeneet ammattiapua ongelmiinsa. Kannattaisi miettiä, mikä ap:n miehen tilanteessa on sairautta ja mikä on jotakin muuta. Onko ap:n mies ollut kuinka empaattinen ja epäitsekäs ilman masennusta? Vähän epäilen, että samaan malliin jatkamisella edessä on vain molemmin puolista katkeroitumista ja suhde alkaa syömään myös ap:n jaksamista ja mielenterveyttä. Kumpikaan ei osaa/halua kantaa vastuuta omasta hyvinvoinnistaan. Pariterapiassakin voisi miettiä, mitä kumpikin osapuoli haluaa suhteelta.
Ap:n mies olisi oikeutettu Kelan tukemaan kuntoutuspsykoterapiaan. (Ilman oikeaa motivaatiota psykoterapiaan on tietysti turha hakeutua.) http://www.kela.fi/tyoikaisille_kuntoutuspsykoterapia
Millaisen kanssa? Ai ihmisen vai? Mistä tiedät, ettet sinä itse ole jossain vaiheessa elämääsi "tuollainen"? Mielenterveys voi horjua kenellä tahansa.