Pystytkö myöntämään edes itsellesi, että olet vain kateellinen?

Kyllä pystyn. Minusta se on tärkeää tunnistaa, koska useinmiten sen huomaa täysin turhaksi, mutta joskus pystyy parantamaan omaa elämäänsä sen pohjalta. 

Kyllä pystyn. Mikään ei ole niin hölmöä kuin itselleen valehtelu. Negatiiviset tunteet pitää tutkia läpi, muuten ei kehity ihmisenä.

Ja siis huom ikäviin tekoihin tai sanoihin.

Parhaimmillaanhan kateudenkiukku antaa sulle pontta pyrkiä kohti onnellisempaa elämää.

Tärkeää olisi myöntää tunne itselle, ei muille!

Eihän kukaan sun ajatuksia voi tarkistaa.. ;)

A.P

HEL-NYC kirjoitti:

Kyllä pystyn. Minusta se on tärkeää tunnistaa, koska useinmiten sen huomaa täysin turhaksi, mutta joskus pystyy parantamaan omaa elämäänsä sen pohjalta. 

Juuri näin. :)

A.P

Mä en edes muista olleeni niin kateellinen, että haluaisin joltain jotain pois.

Kateellinen olen ollut monestikin ja sanonut välillä sen ihan suoraan kateuden kohteellekin, mutta negatiivista kateutta en onneksi tunne.

Kelle olisin kateellinen?:D mies, ihana lapsi, unelmatyö, kroppa aika kiva, hyvä palkka, hyvä itsetunto jne. Kuinka kenenkään onni tai varallisuus/kaumeus jne olis mun o nesta pois? Sehän on ihanaa jos ihmisillä menee hyvin!

Minua ei kiinnosta toisten saamiset ja tekemiset, vaan ainoastaan omani.

Olen kateellinen hollantilaisille, coloradolaisille jne..

Vierailija kirjoitti:

Mä en edes muista olleeni niin kateellinen, että haluaisin joltain jotain pois.

Kateellinen olen ollut monestikin ja sanonut välillä sen ihan suoraan kateuden kohteellekin, mutta negatiivista kateutta en onneksi tunne.

Joo en mäkään kyllä :).

Jos viikkokausia menee niin etten saa nukuttua oikeaan kellonaikaan, ja kaikki hommat pissii sen vuoksi, se alkaa tosissaan jo harmittaa.

Mies vieressä vetää unta tuntikausia ilman vaikeuksia, niin kyllä nimenomaan, olen tosi kateellinen.

En häntä halua kuitenkaan estää nukkumasta, riistää pois untansa!

Molemmat vuoro- ja yötyön takia vähän rytmit sekaisin siis joskus.... :S

Ja kuten 7 kirjoitti, minulla myös tää itserakkaus estää "laskemasta" mitä muut ovat saaneet, omat saamiset vaan lasken. :)

Vierailija kirjoitti:

Siis aivan yleinen kysymys, että kun sulle tulee tunne, että "tuo ei ole ansainnut tuota" ja ehkä jopa haluaisit ottaa sen häneltä pois.

Niin tunnistatko itsessäsi tuon tunteen ja tiedostatko, että se on väärin lähteä toimimaan siltä pohjalta?

Kateuden tunne ei siis ole väärin, vaan se, jos se johtaa tekoihin tai sanoihin.

Siinä olisi jollain sosiaalipsykologilla työsarkaa kun se tutkisi tämän nykyajan älyttömän kateuskeskustelun syitä.

Jos joku näkee jossain epäoikeudenmukaisuutta, moraalittomuutta tai suoranaisen rikoksen niin kateuttahan se vaan on. Jos joku kehtaa ihmetellä onko järkevää pumpata yrityksistä 11 miljardia euroa osinkoina pihalle samaan aikaan kun yritykset valittavat, että huonosti menee, niin kateushan siinä vaan on kyseessä.

Kateus = vallitsevan käytännön järkevyyden ihmettely

Kateus = moraalittomuuden esille tuominen

Kateus = rikoksien paheksuminen

Ei minulla oikeastaan koskaan tule tuollaista ap:n mainitsemaa tunnetta.

Jos taas saa tietää,että joku tosiaan  on (...siis johonkin vääryyteen,petokseen tai muuhun  vilppiin perustuen) saanut jotain,jota hän ei rehellisesti omilla ansioillaan ja kyvyillään ja ns. 'puhtain paperein millään olisi voinut saada, tai varsinkaan saavuttaa, niin vaikka se saattaa,ja usein herättääkin varsin voimakkaitakin  tunteita niissä jotka tuosta samasta asiasta ovat vaikka kilpailleet ja sitä tavoitelleet,(sanokaamme esim.työtovereissa  jossain työpaikalla ylennyksestä tai palkankorotuksesta)niin  en silti nimittäisi tuota tunnetta kateudeksi.

Ehkä olisi kuitenkin  oikeampaa puhua vain jostain katkeruudesta tai närästä. Eiväthän työtoverit ole katkeria sen johdosta ,etteivät itse samalla tavalla,täysin ilman mitään ansioita ja palvelusvuosia tuossa firmassa päässeet etenemään ammatillisesti tai saaneet sitä ylennystä tehtävässään tai palkankorotusta,vaan siitä kun tietävät ettei hänellä oikeasti ole siihen mitään oikeutettua syytä.

Jos jotain kehutaan 'aikanaan ihmelapseksi' ja Mozartin veroiseksi muusikoksi ,vaikka kaikki tietävät että hänen äitinsä on joku kansainvälisesti menestynyt konserttiviulusti joka alusta saakka on omistautunut lapsensa opettamiselle ja isäkin on joku  musiikkioppilaitoksen johtaja ja sitten kun se heidän jälkikasvunsa debytoi jossain ja saa loistavat arvostelut joista lukiessa joku toteaa jollekin (kehuja rauhoittaakseen ja maltillistaakseen) että vähän paremmat mahdollisuudet tuolla kai on ollut siihen kuin monella muulla joiden vanhemmat eivät osaa kirjoittaa nuottiakaan oikein perin ja joilla ei ole ollut pienintäkään mahdollisuutta sijoittaa samanlaisia summia lastensa harrastuksiin vähistä toimeentuloansioistaan joilla hyvä kun on saatu lapset aina kunnolla vaatetettua ja ruokittua.

Tätäkään ei pitäisi nimittää miksikään 'kateudeksi' vaan paremminkin vain  keskustelun järkevöittämiseksi ja palauttamiseksi maan tasalle ja typerien vertailujen estämiseksi,koskien eri ihmisten mahdollisuuksia johonkin tiettyyn asiaan.

Vertailujen ansojen välttämiseksi.

Ihminen joka on tiedostanut sen ,että kateudella (ainakaan sinänsä ) ei voi milloinkaan onnistua kadehtimaansa asiaa itsellen  saavuttamaan, ei hukkaa aikaansa eikä energiaansa kadehtimiseen.

Se on niin miinuksellista ajatustoimintaa sinänsä,ettei siitä ole luvassa mitään positiivista sille joka tuolle tunteelle antautuu. 

Jos joku on hankkinut kovalla säästämisellä kalliin auton,on sitä turha kadehtia.

Varsinkaan jos auton hankkimista ei itselleen  ole asettanut tavoitteekseenkaan.

Jos joku voittaa lotossa,se on taas hänen onneaan,jokaisella on kuitenkin ollut sama mahdollisuus olla vaikka  joka kierroksella siinä mukana.

Miksi siis kadehtia sitäkään?

Kadehtimiseen itse taipuvainen henkilö on yleensä aina herkimmin huomaamassa ja huomauttelemassa siitä, että "sinä olet vain kateellinen hänelle kun sanot noin..." sillä hän olettaa muiden olevan aivan  yhtä kateellinen kaikelle ja kaikille kuin on itsekin.

Kateusepäilyjen esittäminen (tai suorastaan kateelliseksi leimaaminen) ovat kuitenkin se kaikkein helpoin 'kaatokortti' kaiken (aivan maltillisen ja asiallisenkin) kritiikin ja kriittisyyden tukahduttamiseksi keskustelussa.

"Puhut vain koska et itse pysty samaan" tai "...koska tiedät,että  omat lapsesi eivät vain ole pärjänneet (siinä tai siinä) yhtä hyvin" Näin keskustelukumppani yritetään nolata hiljaiseksi. (=siis  hiljaiseksi vain  kadehtimaan muiden mukana,sen sijaan että olisi saanut esittää kritiikkiä tuosta  kateudesta,tai vaikka osoittaa sen muillekin  turhaksi.)

Pystyn todellakin. Enkä kadehdi sillä huonolla tavalla, eli en halua sitä jotain pois siltä ihmiseltä, enkä muutenkaan näytä kadehtimistani negatiivisesti ulospäin.

Joo, olen kateellinen. Kadehdin ihmisiä, jotka kehuvat, miten hurja hyvänolontunne tulee rankan urheilun jälkeen. Kuukauden kun jaksaa, niin liikunta jää tavaksi. Eipä tule muuta kuin v*tutusta eikä puolen vuodenkaan jälkeen ole uutta tapaa ollut elämässä. Liikunnan väliin jättäminen aiheuttaa syyllisyydentunteen. Yksi fysioterapeutti sanoi minulle, että eihän liikunnasta ole pakko nauttia, liikkuu siksi, että on pakko.

Samoin kadehdin heitä, joille siivous on paras tapa rentoutua ja nollata pää. Ei ole, tuntemukset on samat kuin liikunnassa.

Vierailija kirjoitti:

Ei minulla oikeastaan koskaan tule tuollaista ap:n mainitsemaa tunnetta.

Jos taas saa tietää,että joku tosiaan  on (...siis johonkin vääryyteen,petokseen tai muuhun  vilppiin perustuen) saanut jotain,jota hän ei rehellisesti omilla ansioillaan ja kyvyillään ja ns. 'puhtain paperein millään olisi voinut saada, tai varsinkaan saavuttaa, niin vaikka se saattaa,ja usein herättääkin varsin voimakkaitakin  tunteita niissä jotka tuosta samasta asiasta ovat vaikka kilpailleet ja sitä tavoitelleet,(sanokaamme esim.työtovereissa  jossain työpaikalla ylennyksestä tai palkankorotuksesta)niin  en silti nimittäisi tuota tunnetta kateudeksi.

Ehkä olisi kuitenkin  oikeampaa puhua vain jostain katkeruudesta tai närästä. Eiväthän työtoverit ole katkeria sen johdosta ,etteivät itse samalla tavalla,täysin ilman mitään ansioita ja palvelusvuosia tuossa firmassa päässeet etenemään ammatillisesti tai saaneet sitä ylennystä tehtävässään tai palkankorotusta,vaan siitä kun tietävät ettei hänellä oikeasti ole siihen mitään oikeutettua syytä.

Jos jotain kehutaan 'aikanaan ihmelapseksi' ja Mozartin veroiseksi muusikoksi ,vaikka kaikki tietävät että hänen äitinsä on joku kansainvälisesti menestynyt konserttiviulusti joka alusta saakka on omistautunut lapsensa opettamiselle ja isäkin on joku  musiikkioppilaitoksen johtaja ja sitten kun se heidän jälkikasvunsa debytoi jossain ja saa loistavat arvostelut joista lukiessa joku toteaa jollekin (kehuja rauhoittaakseen ja maltillistaakseen) että vähän paremmat mahdollisuudet tuolla kai on ollut siihen kuin monella muulla joiden vanhemmat eivät osaa kirjoittaa nuottiakaan oikein perin ja joilla ei ole ollut pienintäkään mahdollisuutta sijoittaa samanlaisia summia lastensa harrastuksiin vähistä toimeentuloansioistaan joilla hyvä kun on saatu lapset aina kunnolla vaatetettua ja ruokittua.

Tätäkään ei pitäisi nimittää miksikään 'kateudeksi' vaan paremminkin vain  keskustelun järkevöittämiseksi ja palauttamiseksi maan tasalle ja typerien vertailujen estämiseksi,koskien eri ihmisten mahdollisuuksia johonkin tiettyyn asiaan.

Vertailujen ansojen välttämiseksi.

Ihminen joka on tiedostanut sen ,että kateudella (ainakaan sinänsä ) ei voi milloinkaan onnistua kadehtimaansa asiaa itsellen  saavuttamaan, ei hukkaa aikaansa eikä energiaansa kadehtimiseen.

Se on niin miinuksellista ajatustoimintaa sinänsä,ettei siitä ole luvassa mitään positiivista sille joka tuolle tunteelle antautuu. 

Jos joku on hankkinut kovalla säästämisellä kalliin auton,on sitä turha kadehtia.

Varsinkaan jos auton hankkimista ei itselleen  ole asettanut tavoitteekseenkaan.

Jos joku voittaa lotossa,se on taas hänen onneaan,jokaisella on kuitenkin ollut sama mahdollisuus olla vaikka  joka kierroksella siinä mukana.

Miksi siis kadehtia sitäkään?

Kadehtimiseen itse taipuvainen henkilö on yleensä aina herkimmin huomaamassa ja huomauttelemassa siitä, että "sinä olet vain kateellinen hänelle kun sanot noin..." sillä hän olettaa muiden olevan aivan  yhtä kateellinen kaikelle ja kaikille kuin on itsekin.

Kateusepäilyjen esittäminen (tai suorastaan kateelliseksi leimaaminen) ovat kuitenkin se kaikkein helpoin 'kaatokortti' kaiken (aivan maltillisen ja asiallisenkin) kritiikin ja kriittisyyden tukahduttamiseksi keskustelussa.

"Puhut vain koska et itse pysty samaan" tai "...koska tiedät,että  omat lapsesi eivät vain ole pärjänneet (siinä tai siinä) yhtä hyvin" Näin keskustelukumppani yritetään nolata hiljaiseksi. (=siis  hiljaiseksi vain  kadehtimaan muiden mukana,sen sijaan että olisi saanut esittää kritiikkiä tuosta  kateudesta,tai vaikka osoittaa sen muillekin  turhaksi.)

Minä koin, että keskustelussa puhuttiin nimenomaan siitä kateudesta. Vaikka rakastan elämääni, enkä vaihtaisi sitä mihinkään, niin kyllä minulla on silti joskus käynyt mielessä, että miksi jollakin toisella (esim. pettävällä naapurillani) on uskollinen puoliso ja minulla ei. En siihen ole kuitenkaan sen enempää aikaa tuhlannut, vaan muistanut, että kaikilla ihmisillä on omat ongelmansa. Ja ettei onni ole mikään vakio, vaan jokainen luo omaansa oman elämänsä puitteissa. 

En koskaan käytä kateuskorttia, koska vaikka joku olisi vain kateellinen, eikä vaikka syystä närkästynyt (esim. työkaverin aiheeton yleneminen), niin ei se auta sitä osoittaa. Toinen näkee tilanteen kun näkee - jos näkee. Ei siihen muiden sanomiset auta.