Pelkäsitkö raskauden aikana että vauva onkin sairas tai kehitysvammainen?

sun pelot on toisaalta normaaleja mutta mitään hälyttävää odotuksessasi ei näytä olevan joten koita vain rauhoittua. odottajan hermostuminenkin voi aiheuttaa ongelmia mm verenpainetta joten koita keksiä keino millä pääset hyvälle mielelle. nykyaikaiset sikiöntutkinta ym laitteet on kehittyneet huimasti, silti vammaisia ja sairaita lapsia vain syntyy eli hermostut tai et niin asialle et voi mitään.

minulla on kehitysvammainen esikoinen ja toista odottaessani pelkäsin oikeasti. saimme periytyvyysarvioksi 25% eli järkyttävä luku mutta normaali uusiutumisarvio kun on sairaus jota ei tarkemmin tunneta.

raskausaika meni hyvin samalla lailla (eli huonosti) kuin esikoisen kanssa, olin sairaalassa loppuvaiheen ja aloin hermostua. sairaalassamakoilussa oli hyvä puoli että kävin joka toinen päivä ultrassa :) sikiöllä ei ollut mitään hätää. hänet kuitenkin leikattiin suunnitellusti koska raskaus alkoi olla riski.

minulla oli se "hyvä" puoli että esikoiseni oli vammainen joten toista lasta odottaessani sain erityiskohtelua. 

kun näin toisen lapseni niin tiesin heti että hän on terve. häntä tutkittiin ja vatvottiin ja tarkkailtiin mutta minulla oli hyvä olo, tutkikaa vain, ette löydä mitään "vikaa" eivätkä löytäneet. 

molemmat lapset ovat rakkaita, vain kovin erilaisia. 

Pelkäsin ekassa ja nyt myös tokassa raskaudessa. Nyt rv38 ja kaikki on ollu hyvin ultrissa sun muissa. Myös ekalla kerralla. Musta on vaan realistista ajatella että joillekki se nakki vaan napsahtaa ja tulee se vammainen lapsi vaikka kaikki olisikin ollut hyvin. Voihan lapsi vammautua synnytyksessäkin vielä vaikka täysin terve nyt olisikin. Kyllä me ollaan niehen kanssa taas puhuttu että pitää varaurua siihen että sieltä voi edelleen tulla jollain tapaa sairas lapsi. Ja sille ei mitään voi.

En ois uskonu ekaa odottaessa kun mulle sanottiin että sit kun se lapai on syntyny niin sit se huolehtiminen vasta alkaakin. Oikeassa olivat, jatkuvasti saa pelätä että jotain sattuu.

Kyllä mä luulen ap että sä tiedostat että koska sun huolehtiminen menee överiks ja osaat tällöin hakea apua, kun kuitenkin oot nyt jo valveutunut peloistasi.

Pelkäsin. Olin raskaana 24-v. sosiaalialan opiskelija ja kävin kehitysvammaisia vauvoja/lapsia tapaamassa eri laitoksissa ja kodeissa.

Mieleen jäi erityisesti hyvin katkera äiti. Hän oli elänyt terveellisesti, ei suvussa kehitysvammaisia ja omasta mielestään täydellinen ihminen (se kuva tuli). Kun hän sai vammaisen lapsen, oli se juuri näistä syistä hänelle erityisen paha paikka. Kaikkihan tehtiin oikein.

Pelkään niin paljon että itken päivittäin. Nyt vasta rv 16. En tajuu miten pää kestää tätä. Raskaus ollut ahdistavinta aikaa koko elämässäni. Menossa ensi viikolla neuvolan lähetteellä psykologille. Mutten usko että siitä mitään apua on. 

Turha pelätä. Pahempia asioita on paljon, jos yhtään lohduttaa.

Uskon että ajan kanssa oppisi pakon edessä elämään sairaan tai vammaisen lapsen kanssa. Ja sopeutumaan tilanteeseen. Ikinä en voisi omaa vauvaani antaa pois. Varmasti rakkaus lapseen syttyisi vaikkei terve olisikaan.

Pitäisi osata vain ajatella niin ettei murehtimalla asia miksikään muutu. Jos lapsi on terve niin hän on ja jos ei ole niin ei hän stressaamalla sen terveemmäksi tule. Mutta pelot on pelkoja ja helpommin sanottu kuin tehty. Suuri elämänmuutoshan tämä on kun ensimmäinen lapsi tulee. Nyt kun synnytys alkaa lähestymään niin varmaan siksikin pelot ihan kaikesta uudesta alkaa nousta pintaan.

Neloselle: kuulostaa raastavalta että sinulla jo viikolla 16 niin voimakas pelko. Hyvä että menet juttelemaan asiasta. Raskaus kamalaa piinaa jos et saa ajatuksia ollenkaan suvuun koko raskausaikana. Tsemppiä!

Ap

Pelkäsin. Varmaan kaikki enemmän tai vähemmän pelkää, ihan normaalia.

Kyllä on tuttua, pelkäsin minäkin, vaikka olisin pitänytkin lapsen. ensimmäinen oli ihan terve, kunnes sitten huomattiin puheenviivästymä ja muuta, kaikenlaista käyty läpi ja nyt on omanlaisensa hieno teini meillä kolmen muun lapsen lisäksi.

Ongelmia voi ilmetä myöhemminkin, mutta se on elämää.

Pelkäsin eniten ekan raskauden aikana, sitten en niinkään, mutta kolmantena tuli yllätysdown, josta ei mitään viitettä ultrissa tai verikokeissa raskauden aikana, enkä ollut vanhakaan.

Kyllä olen pelännyt eikä ne pelot ole täysin diihen syntymään loppuneet, aina sitä jostain on huolissaan. Raskaushormonit ja inetyshormonit vaan tekee sen että kaikki tuntuu tavallista isommalta varsinkin jos on aikaa niitä märehtiä.

Ehdotankin että koitat keksiä tekemistä päiviisi, ulkoile ja nää ystäviä. Kenties synnytysvalmennuksesta tai mammaplastoilta tms löytyy muita mammalomalaisia ketä nähdä päiväsaikaan jos kaverisi ovat töissä.

Minä pelkäsin... erityislapset olivat työni kautta tuttuja.

Lapseni oli ns. normaali lonkkaluksaatiota lukuun ottamatta. Nyt fiksu ja terve murrosikäinen.

En varsinaisesti pelännyt, mutta tiesin, että se on aina mahdollista. Yritin ajatella niin, että suurin osa syntyy terveinä ja että elämässä voi sairastua /vammautua milloin vain. Nykyään ihmisten on joskus vaikea hyväksyä elämän epävarmuutta, kun niin monia asioita voi suunnitella ja varmistaa. Toisaalta, jos pahoja ja hyviä asioita ei tapahtuisi yllättäen, niin mitä elämää se sitten olisi ? Elämän arvo on sen hauraudessa.

Kaikki pahimmat uhkakuvat ei koskaan toteudu, mutta elämässä tulee vaikeuksia, joita ei voi kuvitellakaan etukäteen omalle kohdalleen. Tarkoitan vain, että kannattaa opetella nauttimaan siitä mikä nyt on hyvin, esim normaalista raskaudesta. Kun saa lapsen, saa huolia loppuiäkseen aivan kuten onnea , iloa ja rakkauttakin.Joo, raskaana ollessani mietin asiaa, mutta en päästänyt pelkoa korvien väliini. Elämä kannattaa ottaa vastaan sellaisena kuin se tulee. Vanhoilta tyytyväisiltä ihmisiltä oppii tällaista asennetta ja se ei tarkoita sitä, ettei ottaisi vastuuta ja yrittäisi eteenpäin.

Minä kehitysvammaistenhoitaja en pelännyt enkä pelkäisi vieläkään. Tiedän, että ne vammat, joita useimmilla hoidettavillani on, eivät missään tutkimuksessa raskauden aikana näy. Ihan turha niitä on hermoilla. Toisaalta olen nähnyt niin vaikeasti vammaisia että esim. down vauva ei olisi ollenkaan kauhistus. Ainoa asia, joka downissa pelottaa on se, että olisi vaikea sydänvika, mutta siitäkin selviäisi. Eihän sitä tietenkään peloilleen mitään voi. Ei toista voi käskeä olemaan pelkäämättä.

Kiitos kaikille vastauksista :) ajattelette mielestäni hienosti asiasta!

Täytyy varmaan keksiä enemmän tekemistä ja sisältöä päiviin että unohtaisin nämä pelot. Edessä vielä muutama viikko odotusta kuitenkin on. Järkevästi kun ajattelen niin tiedostan että on niiiin paljon suurempi todennäköisyys että lapsi on terve. Ja itse asiassa todennäköisyyteen nojaten lähes harvinaista että lapsi olisi jotenkin epämuodostunut. Silti aina pelkää pahinta..

Ap

Pelottaa ja ihan paljon. Minulla on kolme tervettä lasta ja välillä mietin että voi miksi ryhdyin tähän uudelleen tieten tahtoen, mitä jos lapsi on vaikeasti vammainen! Elämä vaikeutuisi todella paljon.

Olen vasta raskauden puolivälissä.

Voi kumpa se olisi terve! Lapsilukuni jää tähän.

Pelkäsin kitalakihalkiota ja isoja allergioita. Kumpaakaan ei, kovin on normaali alakoululainen. Tsemppiä!

Pelkäsin. Lapsen isän veli on lyhytkasvuinen. Terve ja nelikiloinen tyttö tuli kuitenkin.

Sairaala kuitenkin kutsui heti takaisin, koska napaverinäytteestä ilmeni sellaiset arvot, että luulivat kilpirauhasen vajaatoimintaa vauvan sairastavan. Maidontulo lopahti sitten siihen, niin säikähdin.

Onneksi oli aiheeton hälytys!!!

Joten turha ehkä niin kovin hirveästi stressata, ennen kuin asia on satavarma. Jokainen varmaan kuitenkin tuntee jonkin asteista pelkoa, ei rautahermoista robottia ole olemassakaan :D Tsemppiä!