ura, opinnot vai uusi vauva?
Ihminen voi olla onneton, ensimmäisen lapsen hoitovapaan aikana kaipasin kuumeisesti työelämään. Työ oli minulle tärkeää ja oman identiteetin rakentuminen sen ympärille. Kun pääsin takaisin työelämään, huomasin, etten enää pysty panostamaan työhöni niin kokonaisvaltaisesti kuin aikaisemmin ennen lasta, työpäivät ovat rajalliset ja haluan jaksaa vielä kotonakin lapsen kanssa iltaisin. Työ veisi minut mennessään, jos päästäisin irti ja menisin siihen imuun mukaan. Aikoinaan se antoi minulle paljon, itseluottamusta, itsekunnioitusta jne. mutta nykyään saan arvostusta muuallakin ja tunnen olevani tärkeä, kotona nimittäin.
Olen 28 -vuotias yhden korkeakoulututkinnon omaava yhden lapsen äiti. Enää en tiedä, tahtoisinko toisen lapsen, jos meille siihen annettaisiin mahdollisuus, haluaisinko opiskella lisää vai haluanko panostaa uraan?
Tuntuu että olen onneton, kun en ole onnellinen missään. Tai onnellinen kyllä, mutten aivan tyytyväinen. Kotona ahdisti arkirutiinit, hiljaiset sisällä kyhnäämispäivät, toimettomuus ja työelämässä taas jatkuva paine, kiire ja riittämättömyyden tunne. Kallonkutistajalleko tässä pitäisi hakeutua, jotta elämäänsä löytäisi jonkinnäköisen järjen, eikä jatkuvasti narisis tilanteestaan?
Onko muita samanlaisten asioiden kanssa painiskelevia?
Kommentit (3)
Meillä on kaksi lasta, ikää saman verran kuin kahdella edeltäjälläkin. Oon kohta vuoden pohtinut asiaa. Ja jos meille lapsia vielä suodaan, niin ne saavat tulla parin vuoden sisään. Työelämään ehtii sitten myöhemminkin (olenhan sitä nyt jo mutta..), ne lapset on elämän rikkaus. Ja olen suuresta perheestä joten tiedän, että sekin on rikkaus. Oon ajatellu myöhemmin vielä opiskelevanikin lisää, elämällä on tapana järjestyä...
Olen hieman vanhempi kuin te (33v), mutta muistan elävästi miten väsynyt olin kahden pienen lapsen työssäkäyvänä äitinä. Tuntui, että töissä odotettiin täyttä sitoutumista ja kotonakin piti jaksaa huolehtia lapsista ja hoitaa kotia. Päivät olivat pitkiä ja lapset olivat väsyneinä ihan hirveitä kun pääsimme päiväkodilta kotiin. Elin varsinaisessa oravanpyörässä, jonka osasin onneksi pysäyttää.
Näin jälkikäteen olen tajunnut, että minulla oli tuolloin varmaan kolmenkympin kriisi. Kadutti kun olin vain " ajautunut" silloiseen työhöni, enkä ollut sitten lukion jälkeen opiskellut itselleni ammattia.
Kun täytin 30 vuotta, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Irtisanouduin silloisesta työstäni, mitä pidän varmasti rohkeimpana tekona koko aikuisikäni aikana ja aloin opiskella uutta alaa. Nyt uuteen ammattiin valmistuneena ja alalleni työllistyneenä, olen elämääni kaikin puolin tyytyväinen.
Mitään " uraa" en aio enää rakentaa, mutta opintoja jatkan varmasti. Olen 100%:sti äiti ja sitten vasta tulee kaikki muu. Pääasia on, että rahaa tulee sen verran, että pärjätään.
Silloin väsyneenä ajattelin, ettei enää koskaan lisää lapsia...mutta kuinkas kävikään. Aloimme yrittämään kolmatta lasta. Vielä ei ole tärpännyt, mutta jos tärppää ja sen kolmannen joskus saamme, ajattelin kyllä nauttia siitä ajasta ihan toisella tavalla.
Juuri nyt elämä on mallillaan ja sen suunta on ensimmäistä kertaa elämässäni selkeä :-). Aina kannattaa pysähtyä kuuntelemaan omaa sisäistä ääntään ja ottaa aikalisä, sillä ristiriidat oman itsen ja ajatusmaailman kanssa suhteessa arkeen ovat kamalan tuskallisia ja kuluttavia.
Toivon, että silloin kun mittarissani on ne maagiset 40v, en pohtisi tekemättä jääneitä asioita vaan hyväksyisin silloisen elämäni sellaisena kuin se on. Elämässä kaikki yleensä järjestyy ja jokaisesta tekemästäsi valinnasta joudut itse vastaamaan hyvässä ja pahassa.
Olette vielä sen verran nuoria, että ehditte varmasti vielä elämässänne tekemään uraa ja opiskelemaan. Lasten saamiseen on meillä naisilla tietyt raamit olemassa -ikävä kyllä. Eivätkä ne lapset nyt kauan pieninä pysy. Syli on tyhjä, ennen kuin huomaattekaan...
ja tavallaan jo tullut siihen tulokseen, että elämässä on vaan tehtävä valintoja. Olen melkein saman ikäinen kuin sinä ja naisihmisenä (jolla yksi lapsi) olen selvästikin työpaikalla yhä potentiaalinen äitiysvapaalle jäävä työntekijä. Ura tyssäsi tähän " lasikattoon" ja vaikka olen nyt hyvässä asemassa, olen vähän pettynyt, kun eräs mahtava tilaisuus meni ohi suun. (Projekti on 2 vuoden mittainen, ja minulle sanottiin suoraan, että siitä ei äitiysvapaalle voi jäädä, joten eivät ota riskiä minun kohdallani.)
Nyt olen valinnut kodin toistaiseksi ykköseksi, eli tehnyt päätöksen että toinen lapsi on tervetullut, jos se meille suodaan. Tämä on esikoisenkin kannalta paras ratkaisu tietysti. Keskityn nyt lapseen, kun hän on pieni. Ja olen itse asiassa ollut onnellisempi kuin koskaan jo äitiys/vanhempainvapaalla. Nyt jään vielä vähäksi ajaksi hoitovapaalle.
En ehkä kuitenkaan tekisi enempää lapsia kuin kaksi, joten teen ne saman tien nyt. (Jos tosiaan kaikki menee suunnitelmien mukaan, ainahan ei mene.) Lapsilukuun työorientoitumiseni ei vaikuta, vaan en usko tekeväni kahta enempää, koska esikoisen synnytys oli minulla tosi vaikea ja sairaalareissusta tuli pitkä. Pelottaa kovasti jo tämän pikkukakkosen haaveilukin.
Ajattelin myös että muutaman vuoden päästä sitten voin panostaa uraan kunnolla ja opiskella lisää. Esim. kun lapset menevät kouluun, ei me mitään vanhoja vielä olla! Työelämän kannalta ollaan ihan parhaimmillamme!
Näin siis täällä on pähkäilty ja lopulta päätetty; eli nyt on lasten aika. Mutta tosiaan eihän sitä koskaan tiedä tuleeko toista lasta ja sitten taas jos vaikka haluaisi kuitenkin vielä kolmannenkin? :)