En jaksaisi miestäni mutten kyllä tahtoisi erotakaan.
Mitenhän sitä osaisi ajatella positiivisesti että varmasti joskus tulevaisuudessa ollaan taas onnellisempia? Jotenkin sitä vain koko ajan märehtii tätä perseestä olevaa nykyisyyttä.
Kommentit (9)
Mitä tän elämän kanssa pitäs oikeen tehdä.
osuuttaan kotitöistä. Rahansakin käyttää kaikkeen muuhun kuin perheeseen. Tuntuu, että vain minun pitää jaksaa ja venyä, miehellä ei tunnu olevan tarpeeksi vastuuntuntoa ja viitsimistä.
Uskoisin, että lasten kasvaessa ja työmäärän vähentyessä tilanne paranee, meillä voisi taas olla aikaa toisillemme ja ehkä parisuhdekin voitaisiin kaivaa esiin naftaliinista. Toivottavasti ainakin, niin yritän ajatella. Välillä se vain on niin äärimmäisen vaikeaa.
Jollain tapaa varmasti rakastan miestäni, enkä häntä inhoa tai mitään... Paremminkin suhteemme on minulle yhdentekevä noin niinkuin fyysisessä mielessä ja monesti henkisessäkin.
Lapset rakastavat isäänsä, ja minäkin haluaisin, olenhan loppuiäkseni mennyt naimisiin. Kuitenkin sitä miettii, että tätäkö tämä nyt on? Kaikki tavallaan hyvin, muttei kuitenkaan. Saakohan sitä kipinää enää koskaan takaisin?
Että jaksaako sitä odottaa niitä ehkä tulevia parempia aikoja, vai tuleeko hulluksi ennen sitä. Ja mitäs sitten, jos mikään ei koskaan muutukaan? Edessä vanhuus ja katkeruus, kun en elänytkään niin kuin halusin? Se tässä pelottaa...
Pitääkö sitä vain odottaa, että mies vanhenee ja rauhoittuu, tai ainakin kasvaa aikuiseksi? Entäs jos niin ei koskaan tapahdu?
ap.lla ihan kuin meillä. miehen sitoutuminen perheeseen on nolla, tai no siltä ainakin tuntuu. Sitä haaveilee, että mies edes joskus pystyisi hoitamaan jonkin lapsiin liittyvän asian oikein, ilman erillistä pyyntöä.
Tavallaan vika ei ole suhteessamme siinä mielessä, että meillä riittää juttua, on samanlainen huumorintaju, mieheni on raitis ja kiva... Kuitenkaan hän ei vastaa odotuksiani perheen isänä, ja mietin tuleeko sitä kuitenkin liian katkeraksi ennen kuin lapset hetivät kasvaa...
Tuntuu, että olen elämässäni liikaa vain antavana osapuolena !
Vierailija:
Tuntuu, että olen elämässäni liikaa vain antavana osapuolena !
Koko ajan vain annan ja annan. Annan lapsilleni itsestäni kaiken, työni on hoitotyötä jossa annan itsestäni, päivästä toiseen teen töitä ja kotitöitä, yritän jaksaa miestäkin huomioida... Ammennan koko ajan itsestäni pois ja tuntuu, etten saa mitään tilalle. Mistä sitten annan kun ei ole enää annettavaa? Kaipaisin mieheltä huomiota, hellyyttä, arvostusta, arjen jakamista... Harvoin mitään sellaista saan. Sen sijaan saan kyllä kuulla olevani nalkuttava akka, typerä, ärsyttävä ja ties mitä, eikä minussa kuulemma ole ainoatakaan hyvää geeniä.
En missään nimessä tahdo olla kynnysmattona, mutta ei tämä nyt kovin kaukanakaan siitä ole.
ap
Mun mies on vielä hankkii ihan sikana rahaa duuneillansa. Ois tosi vaikeeta tottua köyhäilemään. Nyt kulutan miten lystään.
Meiilä myös tuntuu, että eniten kaipaisin taas välittämistä, arvostusta ja rakkautta; niiden voimalla jaksaisi. Lapsista olen äärettömän onnellinen ja heidänkään vuokseen en halua erota, vaan haluaisin tämän suhteen toimivan taas. Jotenkin oma jaksaminen on vaan niin kortilla, etten yksinkertaiseti jaksa yrittää viritellä mitään. Moni asia varman paranisi jos mies jaksaisi.
Olen tässä miettinyt, olenko vain kehittänyt tämän välinpitämättömyyden sen vuoksi, että koen mieheni olevan välinpitämätön meitä kohtaan. Feministi minussa ei halu alistua rakastamaan miestä, joka ei täytä odotuksiani tasa-arvon suhteen... tai odotuksiani perhe-elämän suhteen...
Onko minlla vain liian auvoinen kuva elämästä, romanttinen haave jostain, mitä oikeasti ei ole edes olemassa?
6
jos ei parisuhde ole sellainen hieno asia elämässä, niin pitää sitten kehitellä jotain muuta, josta nauttii. (ei siis toisia osapuolia, mutta jotain muuta tärkeää kuten työ, harrastukset, ystävät jne.
itse lakkasin välittämästä siitä, ettei elämä olekaan sitä mitä haaveilin. mutta siedettävää kuitenkin kun ei niin anna painoarvoa.