Miksi minä olen aina se joka soittaa ja pyytää kylään?

En tiedä. Samassa veneessä ollaan.

Mäkin olen se aloitteen tekijä. Kerran kokeilin kuukauden olla tekemättä aloitetta että nähdäänkö/mennäänkö jonnekin ja kun törmäsin kaveriin kaupassa hän ihmetteli miksi minusta ei ole kuulunut mitään, joten silloin sovittiin milloin nähdään seuraavaksi.

Jos ei oltaisi kaupassa törmätty, en ehkä olisi kuullut mitään toisesta ihmisestä.

Miksi olet? Lopeta.

Tuttu juttu, se myös ärsyttää kun ihmiset käyttää mua niin helposti hyväkseen. Kaksi kertaa jaksoin ilman vastavuoroisuutta tarjota kaverille ruuat, juomat jne parina juhlapyhänä, kaveri ei tuonut mitään näihin mukanaan ja nautti vaan pöydän antimista. Lisäksi ostin hänelle suht kalliin joululahjan saamatta itse edes korttia takaisin. Tarjosin myös ravintolassa ruoat muutamaan kertaan joten joku vastavuoroinen ele olisi ollut tosi kiva...  Toki en odottanutkaan mitään samanarvoista lahjaa varsinkaan takaisin kun halusin vain ilahduttaa häntä mutta alkoi potuttaa niin etten enää hänelle mitään piffaa vaan saa itse järjestää seuraavan kerran jos haluaa aikaa viettää samalla tavalla. 

Sinä olet sosiaalisempi ja haluat tavata useammin?

Aivan sama minulla. Vuoden alusta ajattelin kokeilla, ottaisiko ystävät vaihteeksi minuun päin yhteyttä. Eivät ole ottaneet. Päätelmä: kaikilla on ne omat kiireet, emme tainneetkaan olla niin hyviä ystäviä, kuin luulin, en ole miellyttävä ihminen. Kurjaa nähdä tilanne näin, pitänee katsella muita ystäviä, jospa niiden kanssa synkkais paremmin, tai yrittää muuttua jotenkin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi olet? Lopeta.

En ole ap. 

Mua ihmetyttää aina tämä ehdotus? Mulla on ihan sama ongelma - kavereita on, mutta ei ystäviä, eli en ole kenenkään ns. paras tai yksi parhaista kavereista. Jos lopettaisin yhteyden otot, niin sittenpähän olisin yksin - ja minkä takia? Maailma huomaisi, että osoitan mieltäni?

On ikävää, etten ole täysin onnistunut luomaan ystävyyssuhteita, jotka ovat yhtä tärkeitä kavereilleni kuin minulle. Mutta eivät nämä ihmiset ole minulle mitään velkaa; hauskaa on kuin tavataan ja kyllä minä jaksan soittaa uudelleen.

Hoplopien ja muiden suhteen on vähän eri juttu; vaikka me kyllä kestitään lasten kavereita enemmän kuin meidän lapset saa kutsuja, niin kyllä meidän lapsia kutsutaan, ja hyvä näin. 

Ei ihme, että ihmiset valittavat niin paljon yksinäisyyttään, jos noinkin moni on valmis kokonaan hylkäämään ystävyyden, koska joutuu tekemään enemmän aloitteita kuin toinen.

Ihmissuhteissa nyt vain vakiintuvat yleensä tietyt roolit: toinen ehdottaa, toinen suostuu. Ei tässä ole mitään ihmeellistä, eikä se kerro mitään siitä, minkälainen suhde on.

Jos teillä on kivaa yhdessä, mitä väliä sillä on, kuka ehdotti tapaamista?

Jotkut ei vaan tajua että ihmissuhteeseen tarvitaan kaksi.. Toki suomalaiset on sosiaalisesti aika vammaisia niin siinä on yksi syy ja moni ei vaan viiti pitää sosiaalisempaan ihmiseen oma-aloitteisesti yhteyttä etteivät vaan ole häiriöksi, näin mulle on käynyt joskus. Siis ihmiset ei viiti pitää yhteyttä kun luulevat että mulla on niin paljon kaikkea muuta :D

Mutta ap jos niistä ei kuulu mitään niin ota itse yhteyttä edelleen ja voit hienovaraisesti vihjata että "olisi mukava kuulla sinusta enemmän ja mulle saa kyllä soittaa" ja kas noin olet omalta osaltasi vihjannut että soita kaveri useammin. Jos eivät tajua niin kannattaa katsella niitä muita kavereita ja keksiä heidän kanssa jotain, koska mitä sitä suotta pitämään sellasia "kavereita" jotka eivät  vaivaudu soittamaan. Tai jos ahdistaa esiä uusia/et jostain syystä löydäkään uusia kavereita niin jatka nykyistä linjaa, kaverit kuitenkin vastaavat sun puheluihin ja ilmeisesti viettävät aikaakin sun kanssa.

Ihmiset ovat laiskoja ja itsekkäitä. Jos joku vaivautuu tekemään jotain, niin otetaan itselle siitä hyöty, mutta itse ei vaivauduta yhtään mitään. Ja sitten ihmetellään että mikset järkkää jotain kivaa. Kivahan se olisi, jos elämä olisi vastavuoroista, mutta eihän se ole. Itse lakkasin soittelemasta ja järkkäilemästä, ja siihen jäi ne ystävyydet. Minulle kun ei riitä se, että nähdään tasan jossain kavereiden häissä ja heidän lasten lakkiaisissa. Heitä vissiin ei sitten haittaa ettei olla vuosikausiin nähty.

Jos siis haluat sosiaalielämän, järkkäät kaiken itse. Jos ei haittaa sosiaalielämän puute, lopeta.

Vierailija kirjoitti:

Aivan sama minulla. Vuoden alusta ajattelin kokeilla, ottaisiko ystävät vaihteeksi minuun päin yhteyttä. Eivät ole ottaneet. Päätelmä: kaikilla on ne omat kiireet, emme tainneetkaan olla niin hyviä ystäviä, kuin luulin, en ole miellyttävä ihminen. Kurjaa nähdä tilanne näin, pitänee katsella muita ystäviä, jospa niiden kanssa synkkais paremmin, tai yrittää muuttua jotenkin.

Eli vasata 2 kuukautta ja vähän päälle.... tuossa ajassa mä rupean vasta miettimään että eipä ole Maijasta hetkeen kuulunut mitään, en vielä koe tarvetta ottaa yhteyttä. Sitten kun aikaa kuluu ja tulee joku akuutimpi juttu elämään, niin Maija unohtuu taas hetkeksi. Voi mennä puolikin vuotta ennenkuin Maijan seura on niin toivottua että itse ottaa yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan sama minulla. Vuoden alusta ajattelin kokeilla, ottaisiko ystävät vaihteeksi minuun päin yhteyttä. Eivät ole ottaneet. Päätelmä: kaikilla on ne omat kiireet, emme tainneetkaan olla niin hyviä ystäviä, kuin luulin, en ole miellyttävä ihminen. Kurjaa nähdä tilanne näin, pitänee katsella muita ystäviä, jospa niiden kanssa synkkais paremmin, tai yrittää muuttua jotenkin.

Eli vasata 2 kuukautta ja vähän päälle.... tuossa ajassa mä rupean vasta miettimään että eipä ole Maijasta hetkeen kuulunut mitään, en vielä koe tarvetta ottaa yhteyttä. Sitten kun aikaa kuluu ja tulee joku akuutimpi juttu elämään, niin Maija unohtuu taas hetkeksi. Voi mennä puolikin vuotta ennenkuin Maijan seura on niin toivottua että itse ottaa yhteyttä.

Eli Suomeksi sanottuna seura on toivottu silloinkuin kaipaa olkapäätä. 

"Ei ihme, että ihmiset valittavat niin paljon yksinäisyyttään, jos noinkin moni on valmis kokonaan hylkäämään ystävyyden, koska joutuu tekemään enemmän aloitteita kuin toinen.

Ihmissuhteissa nyt vain vakiintuvat yleensä tietyt roolit: toinen ehdottaa, toinen suostuu. Ei tässä ole mitään ihmeellistä, eikä se kerro mitään siitä, minkälainen suhde on.

Jos teillä on kivaa yhdessä, mitä väliä sillä on, kuka ehdotti tapaamista?"

- Ei kai se iso vaiva olekaan, mutta eikö sinun mielestäsi kaveruuteen/ - ystävyyteen kuulu myös vastavuoroisuus? - Minusta kertoo aika paljonkin, jos toinen kuvittelee "saavuttaneensa aseman" , jossa häntä aina pyydetään ja kutsutaan ja hänen tehtävänsä on vain päättää, mihin kutsuista vastaa myöntävästi. Itse en ainakaan kuvittele pääseväni koskaan tuollaiseen asemaan, enkä tiedä haluaisinkokaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan sama minulla. Vuoden alusta ajattelin kokeilla, ottaisiko ystävät vaihteeksi minuun päin yhteyttä. Eivät ole ottaneet. Päätelmä: kaikilla on ne omat kiireet, emme tainneetkaan olla niin hyviä ystäviä, kuin luulin, en ole miellyttävä ihminen. Kurjaa nähdä tilanne näin, pitänee katsella muita ystäviä, jospa niiden kanssa synkkais paremmin, tai yrittää muuttua jotenkin.

Eli vasata 2 kuukautta ja vähän päälle.... tuossa ajassa mä rupean vasta miettimään että eipä ole Maijasta hetkeen kuulunut mitään, en vielä koe tarvetta ottaa yhteyttä. Sitten kun aikaa kuluu ja tulee joku akuutimpi juttu elämään, niin Maija unohtuu taas hetkeksi. Voi mennä puolikin vuotta ennenkuin Maijan seura on niin toivottua että itse ottaa yhteyttä.

Eli Suomeksi sanottuna seura on toivottu silloinkuin kaipaa olkapäätä. 

Ei vaan ei kaipaa kenenkään seuraa niin kovin usein ja sitten tulee kaikenlaista pakollista juttua väliin mikä vie "voimat" (lasten kevät/joulujuhlakausi, mummon synttärit, kiirettä työelämässä, äidin saattohoito).

Mä tapaan mun ystäviä muutaman kerran vuodessa. Jos pariin kk ei kuulu mitään, niin ei siinä mitään ihmeellistä ole.

No mä nyt sitä vastavuoroisuutta toivoisin esim siinä että jos tulee kahville tuo vaikka pullat mukanaan. Kyllästyttää itse aina tarjota kaikki ja pyytää jokapaikkaan. Ei tule kovin arvostettu olo.

Miksi minä olen aina se, joka ei jaksa soitella ja pyytää kylään?

Nähdessä kyllä pyydän ja sovin seuraava tapaamista, mutta muutoin saan erittäin harvoin soitettua muuten vaan ja järkkäämään tapaamista. Muiden soittaessa ja ehdottaessa suostun aina kuin se vain suinkin sopii.

Oma syyni taitaa vain olla se, että viihdyn hyvin itseksenikin ja perheen kanssa. Ajattelen myös, että ystävät ovat aina ystäviä vaikka ei olisi jatkuvasti niistä kuulemassa. Välillä tulee elämäntilanteiden takia nähtyä harvoin, mutta en "poista" ketään sen takia ystävistäni. Jollain kriteereillä he ovat ystäviksini päätyneet ja eivät ilman ?hyvää syytä? poistu.

Ap: voisitko sanoa asiasta? Mulle on välillä joku sanonut, että voisit sinäkin soitella ja tulla käymään ym. Ei siitä voi pahastua. Sitä joko ottaa itseään niskasta ja soittelee rai selittää, että "mä nyt oon vähän tämmönen...".

Mä en halua meille ketään kotiin. En jaksa siivota.

Mielummin tapaan ihmisiä avoimessa päiväkodissa yms.

Minäkin vastaan, että olet sosiaalisempi, kuin kaverisi. Minä olen tuollainen ei-sosiaalinen. Kun joku tahtoo kylään, ei kehtaa kieltäytyä, kun toinen sitten loukkaantuisi. Ei vain kauheasti ehtisi, kun on muutakin tekemistä.

Kun olin vauvalomalla, silloin oli aikaa kutsua tuttuja kylään, mutta ei enää nykyisin. Kaipa se pitäisi vain uskaltaa sanoa, että en jouda kahville, kun siitä loukkaannutaan, että en ehdi kutsua takaisin.

Minäkin uskon, että olet sosiaalisempi. Itse olen aina se, jota pyydetään. En vaan ehdi edes kaivata muiden seuraa ennen kuin otetaan jo yhteyttä. Töissä joutuu olemaan sosiaalinen, illat on kiva viettää rauhassa oman perheen kesken. Kavereita on silti kiva tavata ja vasta tavatessa muistaa miten kivaa se onkaan. Hyvä, että ottavat yhteyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Mäkin olen se aloitteen tekijä. Kerran kokeilin kuukauden olla tekemättä aloitetta että nähdäänkö/mennäänkö jonnekin ja kun törmäsin kaveriin kaupassa hän ihmetteli miksi minusta ei ole kuulunut mitään, joten silloin sovittiin milloin nähdään seuraavaksi.

Jos ei oltaisi kaupassa törmätty, en ehkä olisi kuullut mitään toisesta ihmisestä.

Mä oon suurimmaksi osaksi lakannut olemasta aloitteellinen. Onneksi yksi ystävä on on aktiivinen ja minäkin hänen suhteensa. Muita kavereita olen viimeksi tavannut syyskuussa. Eipä nuo näytä kaipailevan, jotan antaapa olla.