Kaverin koira kuoli vuosi sitten. Se ei ole vieläkään päässyt elämässään eteenpäin.

Mullakin koiran kaikki tavarat tallessa, jopa se kuivamuona, vaikka kuolemasta aikaa kaksi vuotta. Itseasiassa jo tämän kirjoittaminen sai kyyneleet silmiin. Itsellä kuitenkin noin vuosi kuolemasta alkoi tulla montakin päivää peräkkäin etten itkenyt/surrut koiraa. Mitään surujuhlia en pitänyt, mutta mikäs vika niissä on? Itse olen aina halunnut surra ja itkeä yksin, mutta kaikilla on oma tapansa. Kuten kerroit, sinulla ei omakohtaista kokemusta, et ole omistanut koiraa, etkä ole muutenkaan eläinrakas, et voi tietää.

No ei sitä tarvitse ymmärtää, jos ei itse pysty kiintymään eläimeen yhtä paljon kuin ihmiseen.

Minulta kesti n. 5-vuotta toipua oman koirani kuolemasta. Hän oli ensimmäinen koirani, minun paras ystäväni, aina iloinen ja pusuja antoi. Se oli kova paikka mennä eläinlääkärille koira fleksissä ja tulla huoneesta pois pelkkä fleksi kädessä, koira laitettu uneen. Pahanlaatuinen kasvain vei ennenaikojaan, se oli mulle henkisesti niin paha paikka että jätettiin miehen kanssa anoppilaan meno jouluksi (kuoli juuri viikkoa ennen joulua). Itkin ja itkin, se oli aivan kamalaa menettää niin rakas, vaikka sinulle se olisi ollut "vain koira", minulle hän oli minun paras ystäväni. En silti mitään sairaslomaa yms hakenut, mutta ei onneksi tainnut olla juuri silloin töitä. Mitään "hautajaisia" en tosin pitänyt taikka muistopuheita, sulkeuduin tyystin kaikilta.

Nyt taas vuosien tauon jälkeen haluan koiran, mutta en ihan vielä. Mikään ei vedä vertoja omalle koiralle, joka rakastaa sinua sellaisena kuin olet. On sinua aina vastassa, antaa pusuja, kuuntelee ja lohduttaa. En voisi ikinä olla ilman koiraa loppuelämääni, niin mainioita kumppaneita he ovat. :)

Minun koirani kuolemasta tulee 4.2 vuosi, olu vasta nuori, vain 2v ikäinen mutta rakennevian takia takajalat ei kestäneet aikuispainoa ja koira piti kovien kipujen vuoksi lopettaa. Olen edelleen surullinen, kova ikävä on karvaturria. Kuten surullisia on myös mies ja lapset.

Pakko mennä eteenpäin koska on perhe, mutta kai sitä rakasta lemmikkiä saa kaivata?

*4.4 ^^ kyyneleet tuli silmiin niin tuli kirjoitusvirhe.

Monelle koira on yhtä rakas kuin lapsi. Monelle koira on se paras kaveri.

Lapsen kuolema on kamala asia. Parhaan kaverin kuolema on kamala asia. Kummastakaan ei pääse yli hetkessä. Mä olen itkenyt jo monet itkut kun mietin että jonain päivänä tuo rakas karvakuono ei ole enää tossa. Ei ole sun tehtävä sanoa mitä asiaa saa surra ja kuinka kauan. Vaikka sä et kaverin surua ymmärrä, niin sulla ei ole oikeutta vähätellä toisen pahaa oloa ja menetystä.

Itse en surrut oman koirani kuolemaa kuin pari päivää. En taida olla surussavellojatyyppiä. Minulta ei ole kuollut muita läheisiä ihmisiä kuin isoäitini, eikä sekään herättänyt mitään valtavia tunteita. En oikein ymmärrä, mitä hyötyä siitä tunteissa rypemisestä oikein on. Sehän vain hidastaa asian käsittelyä ja paluuta normaaliin elämään.

Huh huh, ei kyllä enää ihan normaalia tuollainen. Itsellä se on vajaa viikko mitä surkuttelee ja sitten elämä jatkuu. Kuolema kun on osa elämää ja se pitää hyväksyä.

Vastaus ap:n kysymykseen: ei ole normaalia. Tuo on jo sairasta.

Vierailija kirjoitti:

Itse en surrut oman koirani kuolemaa kuin pari päivää. En taida olla surussavellojatyyppiä. Minulta ei ole kuollut muita läheisiä ihmisiä kuin isoäitini, eikä sekään herättänyt mitään valtavia tunteita. En oikein ymmärrä, mitä hyötyä siitä tunteissa rypemisestä oikein on. Sehän vain hidastaa asian käsittelyä ja paluuta normaaliin elämään.

Sinä et siis tajua, että esimerkiksi juuri se tunteissa rypeminen on joillekin sitä surun käsittelyä.

Ei ole normaalia.

Itse menetin äskettäin rakkaan kissani, joka oli osa elämääni 17 vuoden ajan.

Ensimmäisen päivän itkin holtittomasti, lähes koko ajan.

Toisena päivänä itkin vähemmän kuin ensimmäisenä. Katselin kuvia, videoita. Valitsin 3-4 lempilelua ja laitoin ne muistolaatikkoon. Hain tuhkat ja ne odottavat purkissa kirjahyllyn reunalla ensi kesää.

Nyt olen jo täysin hyväksynyt lemmikkini poismenon. Silti kurkkua kuristaa ja tulen surulliseksi, kun mieleen tulee jokin kiva ja mukava muisto.

Tavaroista en luovu, koska aion ottaa jossain vaiheessa jälleen kissan lemmikiksi (esim. ensi syksynä). Kuivamuonat ja märkämuonat aion lahjoittaa eläinsuojeluyhdistykselle. Tarvitsen siihen vielä vähän lisää aikaa.

Ehkä tuolle aloittajan kaverille tekisi hyvää ottaa uusi koira. Eihän se ikinä korvaa sitä edellistä, mutta saisi edes jotain muuta ajateltavaa. Edesmenneestä lemmikistä voi teetättää pari valokuvaa tai vaikka pienen canvas -taulun muistoksi.

pulutossu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en surrut oman koirani kuolemaa kuin pari päivää. En taida olla surussavellojatyyppiä. Minulta ei ole kuollut muita läheisiä ihmisiä kuin isoäitini, eikä sekään herättänyt mitään valtavia tunteita. En oikein ymmärrä, mitä hyötyä siitä tunteissa rypemisestä oikein on. Sehän vain hidastaa asian käsittelyä ja paluuta normaaliin elämään.

Sinä epäempaattinen ihminen et siis tajua, että esimerkiksi juuri se tuntiessa rypeminen on sitä surun käsittelyä.

Ei, kyllä se käsittely tarkoittaa sitä, että pohtii, mitä tapahtunut merkitsee, miten se asettuu osaksi omaa elämäntarinaa ja miten sen haluaa jatkossa vaikuttavan elämäänsä. Tällaiseen psykologiseen työhön ei pysty, jos on tosi voimakas tunnereaktio vielä päällä. Tunteet ovat hyviä osoittamaan, kun jokin asia on vialla, mutta ratkaisujen tarjoamisessa ne ovat huonoja.

Empatiakyvyssäni ei ole mitään vikaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse en surrut oman koirani kuolemaa kuin pari päivää. En taida olla surussavellojatyyppiä. Minulta ei ole kuollut muita läheisiä ihmisiä kuin isoäitini, eikä sekään herättänyt mitään valtavia tunteita. En oikein ymmärrä, mitä hyötyä siitä tunteissa rypemisestä oikein on. Sehän vain hidastaa asian käsittelyä ja paluuta normaaliin elämään.

Isovanhemman kuolema ei usein kosketa niin läheltä etenkin, jos itse on vielä nuori. Mutta voin vakuuttaa sinulle, että kun joku läheinen kuolee (ja se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, jos et kupsahda itse aiemmin), silloin tietää, mitä suru on. En kutsuisi sitä rypemiseksi vaan ihan suremiseksi josta ylipääseminen vie aikansa.

Ap:n tai muiden kertomiin koirakuolemasuruihin en viitsi edes ottaa kantaa paitsi että kun ikää ja elämänkokemusta tulee lisää, niin osaatte suhteuttaa asioita. Toivottavasti.

Kieltämättä kuulostaa vähän erikoiselta, mutta toisaalta, jokainen suree tavallaan.

Monelle (varsinkin yksinäisillle) lemmikki voi olla rakkaampi kuin toinen ihminen ja kun lemmikki kuolee yllättäen, se tosi kova paikka.

Oletko sanonut kaverille, että voisi helpottaa oloa, jos hakisi ammattiapua?

Et ilmeisesti ole ikinä menettänyt ketään läheistä. Oletko rakastanut ketään syvästi ja ehdoitta?

Kukin suree omalla tavallaan eikä suremiselle ole olemassa sallittua enimmäis- tai vähimmäiskestoa. Anna toisen surra asia loppuun asti äläkä puutu siihen. Kunnioita ystävääsi.

Itseltäni kuoli rakas kissa 3,5 vuotta sitten ja vieläkin sitä kaipaan välillä niin että itken. Äitini kuoli kaksi vuotta sitten syöpään ja itken häntäkin, mutta toisella tavalla. Kuten ehkä tiedät, äitisuhde voi olla paljon vaikeampi kuin kissasuhde, sillä rakas lemmikki ei syytä, ei tuomitse, ei rankaise, ei vähättele, ei käsitä väärin vaan hyväksyy sinut sellaisena kuin olet eikä koskaan hylkää sinua. Ihmissuhteissa on aina myös rasitteensa, joita harvoin liittyy lemmikkieläimiin. Ne harvemmin suuttuvat sinulle, vihaavat sinua tai hylkäävät sinut.

Kylmä totuus voi olla, että ystävällesi koira oli tärkeämpi kuin sinä, ja sinä olet siitä mustasukkainen.

Minä en voi ymmärtää miten lapsia pitäisi pystyä rakastamaan. Siis en oikeasti. Teoriassa kyllä, mutta tunteen tasolla... En todellakaan. En ymmärrä kuinka lapsen kuolema on niin kauhea asia. Siis ymmärrän että se on todellakin hirveää, mutta en ymmärrä miten se olisi ihan oikeasti niin kauheaa, että siitä ei pääse yli mitenkään koskaan ja että sen vuoksi voisi vaikka tappaa itsensä tai pilata koko loppuelämänsä surulla. En silti sano tätä koskaan ääneen kenellekään lapsensa menettäneelle, vaan yritän vain ymmärtää, että olemme erilaisia ja tämä ihminen ymmärtäisi minun ajatuksiani aivan yhtä vähän. Minä en voisi koskaan rakastaa lasta edes puoliksikaan niin paljoa kuin koiraa. Ja ymmärrän, että joku toinen ei voisi rakastaa koiraa edes murto-osaa siitä, miten lapsiaan. Minuun koiran kuolema jätti ikuisen jäljen ja tulen kaipaamaan sitä aina, vaikka yli olenkin päässyt. Ei tarvitse ymmärtää, mutta onneksi ei minunkaan ole pakko myötäelää muiden vastoinkäymisiä, riittää kun tietää, että meitä on moneen junaan. Voi kun kaikki pääsisivät ihan tasapuolisesti yli omista suruistaan, ilman arvostelua sen oikeutuksesta.

Kunnioita toisen surua kirjoitti:

Kylmä totuus voi olla, että ystävällesi koira oli tärkeämpi kuin sinä, ja sinä olet siitä mustasukkainen.

Olenko ainut, jossa tällainen tuntemattomien psykologisointi vauvapalstalla herättää voimaasta myötähäpeää?

Kuulostaa omaan korvaani ainakin tosi kummalliselta ja säälittävältä. Voi olla että kyseinen ihminen on päässyt elämässään tosi helpolla eikä ole tottunut normaaleihin pettymyksiin ja menetyksiin. Tai sitten kyse on mielenterveysongelmista. Lemmikkieläimestä tulee jokin ihmisen korvike kun ei kyetä terveisiin ihmissuhteisiin.

Itselläni oli koirat lapsesta lähtien ja sitten aikuisiällä kuolivat, myös lapsena pidin paljon huolta koirista ja harrastin niiden kanssa. Olivat tietenkin tärkeitä, niiden kuolemat aiheuttivat järkytyksen ja ainakin viikoksi surua mutta kyyneliä sentään en vuodattanut niiden takia. Mutta kukin tyylillään! Kuolema on luonnollinen asia, minun on helppo ajatella näin eläimen kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en surrut oman koirani kuolemaa kuin pari päivää. En taida olla surussavellojatyyppiä. Minulta ei ole kuollut muita läheisiä ihmisiä kuin isoäitini, eikä sekään herättänyt mitään valtavia tunteita. En oikein ymmärrä, mitä hyötyä siitä tunteissa rypemisestä oikein on. Sehän vain hidastaa asian käsittelyä ja paluuta normaaliin elämään.

Isovanhemman kuolema ei usein kosketa niin läheltä etenkin, jos itse on vielä nuori. Mutta voin vakuuttaa sinulle, että kun joku läheinen kuolee (ja se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, jos et kupsahda itse aiemmin), silloin tietää, mitä suru on. En kutsuisi sitä rypemiseksi vaan ihan suremiseksi josta ylipääseminen vie aikansa.

Ap:n tai muiden kertomiin koirakuolemasuruihin en viitsi edes ottaa kantaa paitsi että kun ikää ja elämänkokemusta tulee lisää, niin osaatte suhteuttaa asioita. Toivottavasti.

Mietin kans, miten nämä lemmikkien perään itkevät pärjäävät sitten kun vanhemmat, sisarukset tai puoliso kuolee.

Olin 5v kun perheemme otti 2 kissanpoikasta. En edes muista aikaa ennen kissojamme ja minulla ei ole sisaruksia, niin nämä kissat ovat aina olleet ystäviä ja lohtuna jos olen ollut yksinäinen. Kissamme ovat nyt 16 vuotiaita ja pelkään sitä päivää, millon joudun eroamaan parhaista ystävistäni.